Olen nähnyt elämässäni monia asioita, mutta mikään ei ole koskaan sattunut niin paljon kuin se tarina, jonka nyt kerron. Se alkaa vuonna 1967, aikana, jolloin maailma oli toisenlainen, ja minä olin toisenlainen nainen. En ollut koskaan valittanut työstäni, en koskaan. Robert oli aina tien päällä, ja minä ymmärsin, että se oli vaikeaa, nukkua halvoissa motelleissa, syödä yksinkertaisissa ruokapaikoissa, olla kaukana kotoa, kaukana perheestä.
Mutta ajan myötä aloin huomata outoja asioita, pieniä muutoksia, niin hienovaraisia, että aluksi yritin jopa olla huomaavinani niitä. Hänestä tuli hiljainen, sulkeutunut omaan maailmaansa. Matkat pitenivät, ennen hän oli poissa viikon, korkeintaan kymmenen päivää, mutta sitten hän alkoi olla poissa viisitoista, kaksikymmentä päivää. Huomasin myös muita asioita.
Hän saattoi pysäköidä talon eteen, tulla sisään, tervehtiä minut nopeasti ja vasta suihkun jälkeen, illallisen jälkeen, vietettyään hetken kotona, hakea matkalaukut autosta. En ollut koskaan nähnyt Robertin käyttäytyvän noin. Hän saattoi saapua matkalta, tulla sisään, ja matkalaukut jäivät lukittuina autoon. Voisiko siellä olla tärkeitä asiakirjoja?
En uskonut sitä. Tunsin hajuveden tuoksun. Se oli erilainen kuin minun tuoksuni, erilainen kuin mikään, mitä käytin. Se oli vieraan naisen tuoksu, ja se tarttui hänen vaatteisiinsa, hänen ihoonsa.
En koskaan uskaltanut kysyä suoraan. Pelkäsin, että epäilykseni olisivat totta, koska jos ne olisivat, mitä minä tekisin? Siihen aikaan eronnut nainen oli skandaali. Se oli häpeän, juorujen ja tuomion lähde.
Ja minun tapauksessani hän käytti epätodennäköisintä ihmistä, Mariaa. Eräänä päivänä Maria tuli luokseni, kasvot vakavina. “Helen, onko sinulla hetki? ” hän kysyi.
“En tiedä, pitäisikö minun sanoa tämä. Olen miettinyt tätä päiviä, pyytänyt Jumalalta opastusta, koska eihän tämä minulle kuulu. ”
Tunsin sydämeni alkavan hakata. “Mitä sinä tarkoitat, Maria?
”
“Sinun täytyy mennä katsomaan, mitä siellä autossa on”, hän sanoi. Kun Maria oli lähtenyt, seisoin keittiön keskellä tietämättä mitä tehdä. Robert tulisi takaisin vasta myöhään iltapäivällä käytyään kaupungilla asioilla. Voisin teeskennellä, etten tiennyt mitään.
Mutta en voinut. Tiesin, ettei se ollut mitään noista. Tiesin, että Maria oli oikeassa, koska kaikki ne oudot asiat, jotka olin huomannut viime kuukausina, kaikki muutokset Robertin käytöksessä, kaikki loksahti nyt kohdalleen. Kaikki sopi hirvittävään palapeliin, jota en halunnut koota, mutta joka oli melkein valmis edessäni.
Sinä iltapäivänä teeskentelin, etten osannut tehdä mitään. Kämmenet hikoilivat, kun kuulin hänen autonsa äänen. Hän tuli sisään, suuteli minua otsalle, kysyi kuinka päivä oli mennyt. Sanoin, että hyvin, vaikka ääni oli tuskin kuuluva.
Hän söi illallista lasten kanssa, keskusteli heidän kanssaan, mutta minä en pystynyt syömään mitään. Minun piti saada heidät nukkumaan, koska se, mitä aioin tehdä, ei saanut olla todistajia. Kun talo oli vihdoin hiljainen, odotin vielä tunnin, kaksi. Jokainen sekunti oli ikuisuus.
Vapisin päästä varpaisiin. Menin hiljaa ovelle, avasin sen ja astuin pimeään yöhön. Tunsin asfaltin kylmyyden paljaissa jaloissani, mutta en välittänyt. Katsoin auton ikkunaa, ja sydämeni hakkasi niin kovaa, että pelkäsin naapureiden heräävän.
Tartuin kahvaan ja avasin oven. Se oli siellä, muiden tavaroiden seassa odottamassa minua. Robert oli aina pitänyt autostaan huolta. Hän pesi sen joka viikonloppu, vahasi sen, tarkisti öljyt ja renkaat.
Ja sitten näin, että Maria oli ollut oikeassa. Siellä, takapenkillä, oli pieni punainen laukku, jonka hän oli tuonut matkalta. Laukku oli siisti ja uusi, ja se haisi hänen tuoksultaan, sille naisen tuoksulle, jota olin alkanut vihata. Avasi laukun hitaasti, aivan kuin se olisi voinut purra.
Mutta en voinut lopettaa. En voinut kääntyä takaisin. Sisällä oli asioita, jotka saivat minut melkein pyörtymään. Musta laskostettu hame, kaksi lyhythihaista puseroa, toinen keltainen ja toinen vaaleanpunainen, valkoinen villaneule, samettisukkia vielä paketissaan, ja pari matalakorkoista ruskeaa kenkää, kokoa kuusi.
Se oli naisen vaatekerta, mutta en tuntenut sitä naista. En tuntenut sitä, kuka näitä vaatteita käyttäisi. Ja sitten huomasin jotain muuta. Puseron kauluksessa oli vielä hintalappu kiinni.
Se oli uutta, koskaan käyttämätöntä. Sisällä oli myös muita asioita. Pullo ranskalaista hajuvettä, niitä kalliita, joiden nimi oli Chanel Nro 5, kirjoitettuna kultaiseen etikettiin. Kirkkaanpunainen huulipuna, Helena Rubensteinin merkkiä.
Ja sitten laukun pohjalla oli pieni käsilaukku. Sisällä oli ruskea nahkainen naisen lompakko. Avasin sen, ja siellä, läpinäkyvässä taskussa, oli valokuva. Se oli uusi, sen pystyi päättelemään laadusta ja aivan uuden näköisestä paperista.
Mutta se ei ollut siinä kaikki. Käänsin valokuvan ympäri. Takana oli käsinkirjoitettu huolellisella naisen käsialalla. “Minun rakas rakkauteni, ikävöin sinua joka hetki, jonka olet poissa.
Odotan innolla, että pääsen syleilemään sinua jälleen. Sinun ikuisesti, Vera. ”
Luimme joka sanan, joka kirjaimen, vaikka aivoni huusivat minua lopettamaan, jatkamaan, ettei minun pitäisi tietää enempää. Ja minä, tyhmä, naiivi, omistautunut nainen, en ollut koskaan epäillyt, en ollut koskaan kuvitellut.
Kaikki valhetta. Kauanko hän oli tätä suunnitellut? Kauanko hän oli elänyt tätä valhetta? En tuntenut vihaa, en vielä.
Tunsin vain kivun, sen valtavan tyhjyyden rinnassani, tunteen siitä, että minut oli tuhottu sisältä päin. En muista, miten pääsin takaisin sisälle. En muista, miten suljin oven. Seuraava asia, jonka muistan, on se, että istuin olohuoneen sohvalla, se punainen laukku sylissäni, tuijottaen seinää.
Menin kuin unissakävijä makuuhuoneeseen, jossa Robert nukkui syvää, syyllisyydentuntoista unta, ilman taakkaa omallatunnollaan. Halusin huutaa, halusin repiä hänet hereille, vaatia selityksiä. Mutta en tehnyt mitään sellaista, koska sillä hetkellä minulla ei ollut voimia. Ajattelin, että haluaisin lopettaa kaiken kerralla, koska kipu oli liian suuri, liian raskas kannettavaksi.
Mutta sitten katsoin käytävää, makuuhuonetta, jossa kolme vauvaani nukkuivat viattomina, tietämättä mitään, tietämättä, että heidän maailmansa oli romahtamassa. Ja se ajatus pelasti minut. Koska yhden asian tiesin, en aikonut teeskennellä, etten tietäisi mitään. En aikonut elää valheessa.
En ollut nukkunut ollenkaan. Olin viettänyt koko yön siellä sohvalla, pitäen kiinni siitä punaisesta laukusta, tuijottaen seinää, katsellen koko elämäni hajoavan edessäni. Kun aamu vihdoin koitti, nousin kuin robotti. Keitin kahvin, laitoin aamupalan, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut.
Kaikki mekaanista, automaattista. Kun Robert tuli keittiöön, panin laukun pöydälle hänen eteensä. Hän katsoi laukkua, sitten minua, ja hänen kasvoillaan sillä hetkellä näin kaiken. Hän tunnusti yrittämättäkään kieltää, keksimättä mitään tarinaa, koska hän tiesi, ettei siitä ollut enää apua.
“Sinä olet tavannut jonkun”, sanoin, ja ääni ei kuulostanut omaltani. Hän katsoi minua, ja kun hän avasi suunsa, ääni oli tyyni, aivan kuin hän puhuisi säästä. “Kyllä. Olen tavannut jonkun.
”
Tunsin viimeisenkin toivonrippeet katoavan. “Kauanko tämä on jatkunut? ”
“Kolme vuotta. ”
Kolme vuotta.
Olin elänyt valheessa kolme vuotta tietämättäni. “Rakastatko sinä häntä? ”
“Kyllä”, hän sanoi epäröimättä. Ja ensimmäistä kertaa hän vaikutti hieman järkyttyneeltä.
“Minä rakastan häntä. ”
“Miten sinä voit katsoa itseäsi peiliin tuntematta inhoa itseäsi kohtaan? ” Kyyneleet polttivat silmiäni. “Et sinä ymmärrä”, hän sanoi, myös hän korotti ääntään ensimmäistä kertaa.
“Et sinä ymmärrä mitään. ”
“Mitä minun ei pitäisi ymmärtää? ” huusin. “Että vaimosi ja kolme lastasi eivät riitä sinulle?
Että minä en riitä sinulle? ”
“Sinä et koskaan ymmärrä”, hän sanoi, ja se oli lopullista. “Minä jään Veran luo”, hän sanoi. “Olen ajatellut tätä jo jonkin aikaa.
” Aivan kuin hän puhuisi työpaikan vaihtamisesta, auton vaihtamisesta, ei siitä, että hän jättää vaimonsa ja kolme lastaan. “Et sinä voi tehdä tätä”, sanoin, ja paniikki otti vallan. “Entä lapset? Entä minä?
”
“Hän ymmärtää”, hän sanoi. “Hän tietää. ”
“Hän ei ymmärrä mitään. Kukaan ei ymmärrä.
Et sinä voi vain… jättää meitä. ”
“Sinä et aio tehdä mitään”, hän sanoi. “Sinä et aio kertoa kenellekään, koska jos kerrot, en lähetä senttiäkään rahaa.
Sinä pysyt hiljaa ja hyväksyt tilanteen sellaisena kuin se on. Sinä selviät siitä. Kaikki selviävät. ”
“Ja jos en suostu?
”
“Sinä suostut. Koska sinulla ei ole vaihtoehtoja. Sinulla ei ole rahaa, sinulla ei ole työtä, sinulla ei ole ketään. Kuka ottaisi sinut lastesi kanssa?
Kukaan. Joten sinä teet niin kuin minä sanon. ”
Hän nousi, meni makuuhuoneeseen, pakkasi pienen laukun. Kun hän palasi, hän pysähtyi olohuoneen ovelle.
“Minä lähetän sinulle rahaa joka kuukausi. Ei paljon, koska minulla on nyt kaksi perhettä elätettävänä, mutta tarpeeksi, ettet kärsisi. ”
Hän ei katsonut taakseen, ei sanonut hyvästit lapsille, vain nousi autoon ja lähti. Aivan kuin hän olisi haihtunut, aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.
Minun piti selittää lapsille, että isä oli lähtenyt hyvin pitkälle matkalle, että hän palaisi vasta pitkän ajan kuluttua. He kysyivät joka päivä, milloin hän tulisi takaisin. Ja minun piti niellä kyyneleeni ja sanoa, että pian, että hänellä oli paljon töitä. Naapuri, rouva Johnson, levitti koko kadulle, että Robert oli hylännyt minut.
Muut naiset alkoivat vältellä minua, aivan kuin olisin ollut tarttuvaa, aivan kuin hylkääminen olisi tauti, jonka he voisivat saada, jos tulisivat liian lähelle. Kuulin heidän kuiskaavan, kun kävelin ohi. “Hänen on täytynyt tehdä jotain väärin. Kukaan mies ei jätä vaimoaan ilman syytä.
” En ollut tehnyt mitään väärää, mutta sillä ei ollut väliä. Sillä ei ollut koskaan ollut väliä. Kuukausi hylkäämisen jälkeen sain kirjeen. Se oli Robertilta.
Hän kirjoitti, että hänen elämänsä oli ohi, että hän oli tehnyt hirvittävän virheen, mutta että hänen oli pakko elää valintansa kanssa. Hän pyysi minua antamaan hänelle avioeron, jotta hän voisi mennä naimisiin Veran kanssa. Hän sanoi, että se olisi parasta kaikille. Hänet oli jätetty, mutta hän pyysi minulta jotain, mitä minulla ei ollut enää voimaa antaa.
Istuin keittiön pöydän ääressä, kirje kädessäni, ja tunsin, kuinka pohja putosi pois maailmaltani. Olin yksin. Minulla ei ollut mitään. Ei miestä, ei työtä, ei toivoa.
Katsoin ikkunasta ulos ja mietin, kuinka helppoa olisi vain lopettaa kaikki. Mutta sitten kuulin lasten nauravan viereisessä huoneessa, ja se toi minut takaisin todellisuuteen. En voinut antaa periksi. En heidän takiaan.
Ja sitten, siinä täydellisen epätoivon ja pimeyden hetkellä, jotain tapahtui sisälläni. Muistin, etten ollut koskaan käynyt töissä kodin ulkopuolella. Olin mennyt naimisiin nuorena, saanut lapsia, hoitanut kotia. Minulla ei ollut ammattia.
Mutta sitten muistin, ompelun. En ollut mikään ammattilainen, mutta osasin jonkin verran. Voisinko minä tehdä sen? Voisinko minä elättää itseni ja lapseni ompelemalla?
Oli vain yksi tapa selvittää se. Kokeilemalla. Joten tein sen vanhalla tavalla, puskaradion avulla. Se oli kovaa, hyvin kovaa, koska tiesin, että he olivat kuulleet skandaalista.
Ensimmäinen talo oli rouva Herranen. Hän oli kuullut minusta asioita. Mutta hän otti minut vastaan, ja minä sanoin: “Voin ommella, jos tarvitset korjauksia vaatteisiin, muutoksia. Voin auttaa.
” Hän hymyili minulle, mutta se hymy ei yltänyt hänen silmiinsä. “Minulla ei ole mitään sinulle”, hän sanoi. “Mutta naapurini saattaisi tarvita apua. ”
Oli muita taloja, muita ihmisiä.
Kävin koko iltapäivän ovelta ovelle koko kadulla. Jotkut sulkivat oven, ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Toiset katsoivat minua halveksuen. “Etkö sinä ole se nainen, jonka mies jätti?
” Heidän äänensä oli täynnä tuomiota. Vastasin rauhallisesti: “Olen. Ja minä tarvitsen työtä. Osaatko auttaa?
” Mutta he eivät auttaneet. Olin menossa kotiin, kyyneleet silmissä, kun kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Se oli rouva Virtanen, eräs nainen, joka oli tuntenut äitini. “Helen”, hän sanoi, “Odotin sinua.
” Hänellä oli vanha, kulunut takki ja kädet, jotka olivat tehneet työtä koko elämän. “Kuulin mitä tapahtui. Tämä on kauheaa, aivan kauheaa. ”
Hänen ystävällisyytensä oli kuin isku vatsaan.
purskahdin itkuun. Hän halasi minua ja sanoi: “Älä itke, kultaseni. Sinä selviät tästä. Sinä olet vahva.
” Hän vei minut kotiinsa, antoi minulle kupin kahvia ja kuunteli, kun kerroin hänelle kaiken. En halunnut sääliä. En halunnut kenenkään ajattelevan, että halusin miestä mihinkään sen jälkeen, mitä olin kokenut. Katsoin sitä yksinkertaista, vaatimatonta naista, joka teki töitä kovasti joka päivä siivoten muiden taloja, ja minun teki mieli itkeä.
Hän antoi minulle ensimmäisen mahdollisuuden, ensimmäisen oikean työpaikan. Hän kohteli minua ammattilaisena, ei säälin kohteena. Ja sitten hän teki jotain, mitä en unohda koskaan. “Me autamme toisiamme, rouva”, hän sanoi.
“Kun nainen kaatuu, toisten on ojennettava kätensä, koska elämä on jo muutenkin tarpeeksi kovaa. ” Se oli ensimmäinen kerta, kun joku uskoi minuun. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin, että ehkä, vain ehkä, voisin selvitä. Tein hänelle mekon.
Se ei ollut mitään erikoista, mutta tein sen huolellisesti, jokaisen yksityiskohdan kanssa. Kun hän näki sen, hänen silmänsä kostuivat. “Tämä on kaunis”, hän sanoi. “Olet todella lahjakas.
” Ja sitten se alkoi. Puskaradio toimi hitaasti, mutta se toimi. Aluksi yksi nainen tuli, sitten toinen. He halusivat korjauksia, muutoksia, uusia verhoja.
Ja sitten, vähitellen, he halusivat uusia mekkoja. “Täydellinen katoaminen”, niin kuin yksi asiakas sanoi. “En edes huomaa, että se on korjattu. ” Minä hymyilin ja sanoin: “Se on ammattitaitoa.
”
Naiset tulivat muualta, asiakkaideni suosittelemina. Minun täytyi nostaa hintoja, jotta pystyin kattamaan kulut. Ostin paremman ompelukoneen, lisää materiaaleja. Nyt pystyin tekemään parempia viimeistelyjä, ammattimaisempia.
Ensimmäisen vuoden loppuun mennessä pystyin maksamaan kaikki talouden laskut ompelutuloilla. Kaikki. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun tunsin olevani itsenäinen, kun tunsin, etten ollut kenenkään taakka. Rouva Virtanen, tai kuten aloin kutsua häntä, Anna, tuli joka viikko.
Hän auttoi minua lasten kanssa, kertoi minulle taloista, joissa hän siivosi, perheistä, juoruista, sai minut nauramaan, sai minut unohtamaan hetkeksi kivun, jota vielä kannoin sisälläni. Tietenkin mietin, mitä Robertille kuului, mitä hän teki, oliko hän onnellinen toisen perheensä kanssa. Kysyin Anseltani, teeskennellen välinpitämätöntä, mutta kuollakseni uteliaana. “Hän on kunnossa”, Anna sanoi kerran.
“Mutta kuulin, että hänellä on vaikeaa. Kuulemma hänen pomonsa sai tietää kaksinnaimisesta eikä halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan enää. On se hänellekin vaikeaa. ”
En tuntenut myötätuntoa.
Tunsin tyhjyyttä. Surua kaikesta. Siitä sotkusta. Kaikista tuhotuista elämistä yhden miehen itsekkäiden valintojen takia.
Mutta en tuntenut pahaa oloa häntä kohtaan. En tuntenut mitään. Lapseni kasvoivat nähdessään äitinsä taistelevan, nähdessään, että oli mahdollista nousta ylös kaatumisen jälkeen, että oli mahdollista selviytyä, jopa menestyä, ilman että oli riippuvainen kenestäkään miehestä. He olivat pieniä, kun se tapahtui, mutta he muistavat.
He muistavat, että äiti itki öisin, mutta he muistavat myös, että äiti ei koskaan antanut periksi. He pysyivät rinnallani, katsoivat, oppivat. Pete oli herkin. Hän pysyi aina lähellä, kun ompelin, katsoi tarkkaavaisesti, kuinka neula kulki kankaan läpi.
“Äiti, sinä olet kuin taikuri”, hän sanoi kerran. Ja se sai minut nauramaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ja sitten, eräänä iltapäivänä vuonna 1973, viisi vuotta sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt, Robert ilmestyi ovelle. Olin ompelemassa hääpukua, tärkeintä työtäni siihen mennessä, kun kuulin koputuksen.
Avasin oven, ja siinä hän seisoi. Hän oli vanhentunut, kasvot uurteiset, silmät väsyneet. Hän ei näyttänyt enää siltä mieheltä, joka oli jättänyt meidät. Hän näytti mieheltä, joka oli elänyt elämänsä pahimpia vuosia.
“Helen”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli käheä. “Mitä sinä haluat, Robert? ”
“Saanko tulla sisään? Meidän täytyy puhua.
”
“Meillä ei ole mitään puhuttavaa. ”
“Ole kiltti. ”
Päästin hänet sisään, koska tiesin, että jos en tekisi sitä, hän seisoisi siinä koko päivän, ja naapurit katsoisivat. Istuimme keittiön pöydän ääressä, minä ja hän, ja hiljaisuus oli raskas.
“Minä tein virheen”, hän sanoi vihdoin. “Suuren virheen. ”
“Niin, teit. ”
“Vera jätti minut.
Hän otti lapset ja muutti pois. Hän sanoi, ettei voinut elää miehen kanssa, joka ei kunnioita mitään, ei edes omia valojaan. ”
En sanonut mitään. En tuntenut mitään.
Ei sääliä, ei iloa, ei mitään. “Helen, minä… haluaisin tulla takaisin kotiin. Haluaisin yrittää uudelleen.
Lasten takia. ”
Katsoin häntä ja tunsin, kuinka jokin lopullisesti särkyi sisälläni. “Lasten takia? ” Toistin.
“Minuako varten? Missä olit viisi vuotta sitten? Missä olit, kun makasin lattialla itkemässä, koska en tiennyt, miten ruokkisin heidät? Missä olit, kun he kysyivät joka ikinen ilta, milloin isä tulee kotiin?
”
“Helen, minä… minä tiedän, että tein väärin. ”
“Sinä et tiedä mitään”, sanoin. Ääneni oli hiljainen, mutta se kantoi yli hiljaisuuden.
“Sinä et tiedä, millaista on, kun miehesi valitsee jonkun toisen. Sinä et tiedä, millaista on, kun sinun täytyy kerjätä töitä ovelta ovelle ja saada naapurit nauramaan selkäsi takana. Sinä et tiedä, millaista on tulla vahvemmaksi kuin koskaan uskoitkaan, koska sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa. ”
“Minä voin korjata tämän.
Voin auttaa lasten kanssa. Voin auttaa rahoilla. ”
“En tarvitse rahojasi. En tarvitse apuasi.
En tarvitse sinua. ”
“Helen, ole kiltti. Anna minulle toinen mahdollisuus. ”
“Se on hauskaa”, sanoin, ja minun huulilleni nousi pieni hymy, joka ei yltänyt silmiini.
“Sinä et antanut minulle toista mahdollisuutta. Sinä annoit minulle kirjeen, jossa pyysit avioeroa. Ja minä annoin sen sinulle. Oletko sinä saanut sen?
”
Hän nyökkäsi. “Hyvä. Sitten tämä on ohi. Sinä et kuulu tänne enää.
Sinä et kuulu minulle, etkä lapsille. He ovat kasvaneet nyt. He tietävät totuuden. He tietävät, että jätit heidät, koska et rakastanut heitä tarpeeksi.
”
“Se ei ole totta. ”
“Se on totta. Ja he ansaitsevat jonkun, joka rakastaa heitä ehdoitta. En minä, enkä sinä.
Nyt, ota tavarasi ja mene. ”
Hän nousi hitaasti. Hän katsoi minua, ja tällä kertaa hänen silmissään oli jotain, mitä en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Kyyneleitä.
“Olen pahoillani, Helen. Kaikesta. ”
En vastannut. En katsonut hänen peräänsä, kun hän käveli ulos ovesta.
Kuulin hänen autonsa käynnistyvän, kuulin hänen ajavan pois, ja sitten oli hiljaista. Se oli outoa, mutta en tuntenut mitään. Ei helpotusta, ei surua, ei vihaa. Tunsin vain tyyneyden.
Katsoin ompelukonettani, sen toista hääpukua, joka odotti keskeneräisenä. Se oli hyvä merkki. Se tarkoitti, että elämä jatkui. Se tarkoitti, että minä jatkoin.
Käännyin, menin ompelukoneen luo, istuuduin ja tartuin hääpuvun helmaan. Jatkoin siitä, mihin olin jäänyt, koska se oli minun elämäni nyt. Ja se oli ensimmäistä kertaa, kun olin täysin rauhassa sen kanssa.