Hän oli 78-vuotias ja oli antanut kaikkensa – talonsa, omaisuutensa, koko hikipisaroin ja kyyneltein rakennetun elämänsä – ainoalle pojalleen, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja tuo poika ajoi hänet keskelle autiota korpimetsää, jätti hänet yksin hyytävään talveen ja palasi itse kaupunkiin odottamaan uutista hänen kuolemastaan. Tämä on tarina isästä, jota petettiin loppuun asti, ja siitä, miten hän nousi vaatimaan kaiken takaisin. Mökki haisi laholle ja vanhalle männynpihkalle.
Se oli ensimmäinen asia, jonka huomasin, kun Eemeli auttoi minut ulos autosta. Se haju – kostea ja raskas – kuin jokin olisi hitaasti kuollut noiden seinien sisällä vuosien ajan. En sanonut siitä mitään. Uskottelin itselleni, että se oli vain Lapin ilmaa, vain tunturilta laskeutuvaa kylmyyttä, vain se tapa, jolla vanhat paikat haisevat, kun ne ovat olleet liian kauan suljettuina.
”Täällä on rauhallista, isä”, Eemeli sanoi kantaen laukkuani ulko-ovelle. Hänellä oli avain valmiina, mikä oli mielestäni outoa paikkaan, jonka hän väitti olevan hetken mielijohde. Pieni pakopaikka, hän oli sitä kutsunut. Mahdollisuus minulle levätä ja toipua kaikesta siitä, mitä olin käynyt läpi Marketan kuoleman jälkeen.
Hän käänsi avainta hapuilematta kuin olisi tehnyt sen ennenkin. Olin 78-vuotias. Olin haudannut 44 vuotta kestäneen avioliittoni vaimon kolme kuukautta aiemmin. Olin allekirjoittanut laillisen valtuutuksen omaisuudestani – kodistani, sijoitustileistäni, yrityksestä, jonka olin rakentanut tyhjästä vuonna 1974 – pojalleni kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen.
Hän istui minua vastapäätä keittiön pöydän ääressä, siinä missä Marketalla oli tapana juoda aamukahvinsa, ja sanoi sillä pehmeällä, harjoitellulla äänellään olevansa huolissaan siitä, miten selviytyisin kaikesta yksin. ”Isä, anna minun huolehtia asioista vähän aikaa. Olet kantanut kaikkea koko elämäsi. Anna jonkun muun kantaa se.
”
Ja olin uskonut häntä. Koska hän oli poikani. Koska vanhemmat uskovat lapsiaan silloinkin, kun siihen ei ole mitään hyvää syytä. Mökin sisäpuoli oli pahempi kuin ulkopuoli.
Puukamina nurkassa, sen vieressä halkopino, joka näytti pinotulta kiireessä. Kenttävuode peräseinää vasten ja siinä yksi ainoa villahuopa. Pieni keittiö, jossa oli kaksiliekinen nestekaasuliesi ja hylly täynnä säilykkeitä – keittoa, papuja, sardiineja, pussiriisiä. Seisoin keskellä huonetta ja laskin purkit päässäni tahtomattani.
Vanha tapa. Olin kasvanut niin köyhänä, että ruoan laskeminen oli lihasmuistissa. Siellä oli ehkä kahden viikon tarvikkeet, jos venytin niitä. ”Tämä on hieman alkeellinen”, sanoin.
”Se onkin tarkoitus. ” Eemeli laski laukkuni alas ja kääntyi hymyillen. Hänellä oli Marketan silmät – se lämmin tummanruskea, joka sai ihmiset luottamaan häneen heti. Minulla oli tapana rakastaa sitä hänessä.
Rykäisin. ”Asut siinä suuressa talossa, jossa on kaikki ne huoneet ja kaikki ne muistot. Tämä on yksinkertaisempaa. Hyvää sinulle.
Missä on lähin kylä? ”
Hän heilautti kättään tulosuuntaamme. ”Noin neljäkymmentä minuuttia alas tunturia. Mutta sinun ei tarvitse mennä minnekään.
Sinulla on kaikki mitä tarvitset aivan täällä. ”
”Entä puhelin? ”
Jokin välähti hänen kasvoillaan nopeasti kuin varjo veden yllä. ”Kännykkäsignaali on täällä heikko, mutta laitoin vanhan satelliittipuhelimesi laukkuun.
Akku on vähän vähissä, mutta se toimii. ”
Hän taputti minua olkapäälle lujasti – sillä tavalla kuin tarttuisit johonkin, josta aiot päästää irti. ”Tulen takaisin katsomaan sinua muutaman päivän kuluttua. Viikossa korkeintaan.
”
Katsoin häntä – poikaani, jolle opetin polkupyörällä ajoa kirkon parkkipaikalla, joka itki jokaisessa lemmikin hautajaisissa, jotka pidimme takapihalla. Katsoin miestä, joka seisoi keittiössäni kaksi viikkoa äitinsä hautajaisten jälkeen, piti minua kädestä ja sanoi rakastavansa minua. ”Viikko”, sanoin. ”Ehkä vähän pidempään.
Minulla on paljon selvitettävää kuolinpesän kanssa. Tiedäthän millaisia lakimiehet ovat. ”
Hän naurahti. Se oli hyvä nauru.
Helppo. Harjoiteltu. Nyökkäsin. Uskottelin itselleni, että hän oli oikeassa.
Uskottelin, että olin vainoharhainen, sellainen kuin vanhat ihmiset joskus ovat, nähdessään varjoja tavallisissa asioissa. Olin viettänyt 44 vuotta naimisissa naisen kanssa, joka aina sanoi minulle, että luotin liian hitaasti ja rakastin liian nopeasti. Ja olin viettänyt viimeiset kolme kuukautta miettien, kumpi meistä oli ollut oikeassa. Eemeli halasi minua ovella lyhyesti, yhdellä kädellä, kuin olisi ollut jo jossain muualla päässään.
Sitten hän meni autoonsa ja ajoi pois, ja minä seisoin sillä lahoavalla kuistilla ja katsoin, kuinka hänen takavalonsa katosivat tien ensimmäisen mutkan taakse. Menin sisälle ja tarkistin satelliittipuhelimen. Akku oli tyhjä. Täysin, peruuttamattomasti tyhjä.
Ei vähissä – kuollut. Sellainen kuollut, joka ei johdu yhdestä yöstä ilman latausta. Haluan olla varovainen siinä, miten kerron teille, mitä seuraavaksi tapahtui. Tästä tarinasta on versio, jossa kuulostan tyhmältä vanhalta mieheltä, joka käveli ilmeiseen ansaan silmät auki.
Ja ehkä siinä on jonkin verran perää. Mutta on toinenkin versio – se totuudenmukainen versio, jossa ymmärrätte, että olin juuri menettänyt naisen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja suru tekee jotain ihmisen kyvylle nähdä selvästi. Se saa asiat näyttämään turvallisemmilta kuin ne ovat.
Joten antakaa minun selittää, kuka Eemeli oli ja kuka minä olin ja miten päädyimme tuohon mökkiin. Rakensin teollisuustarvikeyrityksen vuokratusta varastosta Kuopiossa vuonna 1974. Olin 26-vuotias. Minulla oli 400 markkaa käyttötilillä ja kättelysopimus rakennusurakoitsijan kanssa, joka tarvitsi jonkun luotettavan hankkimaan työkaluja ja materiaaleja kohtuullisella katteella.
Työskentelin kuusitoistatuntisia päiviä kolmen vuodenajan ennen kuin palkkasin ensimmäisen työntekijäni. Marketta hoiti kirjanpidon, vastasi puheluihin ja kasvatti Eemeliä takatoimiston taitettavassa leikkihässä eikä kertaakaan valittanut, etten ollut tarpeeksi kotona. Siihen mennessä, kun täytin 50, yritys oli arvokkaampi kuin olin koskaan odottanut minkään elämässäni olevan. Lähetin Eemelin oikeaan yliopistoon.
Annoin hänelle jokaisen edun, jota minulla ei ollut ollut. Mitä en hänelle antanut, oli kokemus jonkin rakentamisesta itse. Tiedän sen nyt. Tiesin sen hämärästi jo silloin.
Eemeli oli terävä, aidosti älykäs, sellainen mieli, joka osasi lukea huonetta ja selvittää, mitä ihmiset halusivat kuulla ennen kuin he tiesivät sitä itse. Mutta hän ei ollut koskaan ollut nälkäinen. Ei todella. Ja nälkä on ainoa asia, jonka tiedän opettavan ihmiselle sen todellisen arvon, mitä hänellä on käsissään.
Myin yrityksen vuonna 2018, kun terveyteni alkoi reistailla, ja laitoin rahat säätiöön, jota Marketta ja minä hallinnoimme yhdessä. Ja sitten Marketta sairastui. Ja sitten hän kuoli. Ja sitten Eemeli istui minua vastapäätä keittiön pöydän ääressä ja sanoi huolehtivansa kaikesta.
Allekirjoitin asiakirjat, jotka hän toi. En tiedä, voiko sitä ymmärtää, ellei ole menettänyt jotakuta 44 vuoden jälkeen – miltä tuntuu olla yksinkertaisesti välittämättä enää oman elämänsä järjestelyistä. Allekirjoitin, koska olin väsynyt. Allekirjoitin, koska ajattelin, ettei sillä ollut väliä.
Allekirjoitin, koska luulin, että poikani rakasti minua. Mitä en allekirjoittanut – ja tämä oli se asia, joka pelastaisi elämäni, vaikka en sitä vielä tiennyt – oli toissijainen säätiöasiakirja, jonka asianajajani oli laatinut Marketan pyynnöstä vuonna 2019. Marketta oli ollut hiljaa huolissaan Eemelistä vuosien ajan, sillä tavalla kuin äidit joskus näkevät asioita, joita isät eivät halua nähdä. Hän ei koskaan sanonut sitä suoraan.
Hän vain pyysi varaamaan osan omaisuudesta erilliseen rahastoon suljetulle tilille, johon vain minulla oli pääsy. Hän ei kertonut siitä minullekaan. Hän jätti sen sijaan kirjeen suljetussa kuoressa meikkipöytänsä alalaatikkoon, vanhojen syntymäpäiväkorttien pinon alle. Harry, vain jos tarvitset sitä.
En ollut vielä avannut laatikkoa. En ollut pystynyt menemään hänen huoneeseensa hautajaisten jälkeen. Ensimmäisenä yönä mökissä en nukkunut. Makasin kenttävuoteella villahuopa vedettynä rinnalleni ja kuuntelin metsän ääniä – tuulta mäntymetsässä, jotain liikkuvaa pensaikossa ulkona, vanhan puun narinaa ja paukahduksia sen asettuessa kylmään.
Kävin läpi laskutoimituksia päässäni samalla tavalla kuin minulla oli tapana käydä läpi vuosineljänneskatsauksia. Ruokavarasto. Lämpötila. Etäisyys kylään.
Fyysinen kunto. Polvet, jotka särkivät kylmässä. Olin 78-vuotias ja olin yksin korvessa ja satelliittipuhelin oli kuollut. En antanut itseni ajatella sanaa hylätty.
En vielä. En ensimmäisenä yönä. Aamulla löysin käsin piirretyn kartan, joka oli kiinnitetty keittiön kaapin oven sisäpuolelle – haalea lyijykynä ruutupaperilla, karkea polku alas tunturilta. Ja siinä oli merkintä, joka saattoi olla Eemelin käsialaa: 20 km, vaikea maasto.
20 kilometriä tunturipolkua pitkin marraskuussa. Istuin keittiön pöydän ääressä nestekaasuliedellä lämmittämäni papukeittopurkin kanssa ja katsoin tuota karttaa pitkään. Elämässä on hetkiä, jolloin kaikki, mitä olet itsellesi uskonut, murtuu – kuin jää keväällä, ja vesi alla on kylmää ja hyvin kirkasta ja täysin anteeksiantamatonta. Istuessani tuon pöydän ääressä sen keiton kanssa tunsin sen murtuman.
Tunsin kaiken sen, mitä olin kieltäytynyt näkemästä kuukausien, ehkä vuosien ajan, työntyvän läpi kerralla. Eemeli ei ollut tuonut minua tänne lepäämään. Hän oli tuonut minut tänne katoamaan. Istuin sen ymmärryksen kanssa vähän aikaa.
En itkenyt. Olin yllättynyt siitä. Luulin, että itkisin, mutta en itkenyt. Mitä tunsin sen sijaan, oli jotain hiljaisempaa ja kovempaa ja paljon vaarallisempaa kuin suru.
Olin tuntenut sen vain kerran aiemmin elämässäni – vuonna 1977, kun eräs toimittaja yritti huijata minua sopimuksessa, jonka eteen olin tehnyt töitä vuoden. Olin tuntenut sen silloin ja olin käyttänyt sitä silloin enkä ollut hävinnyt. Laskin keiton alas, nousin pöydästä ja aloin ajatella. Puukamina toimi – ensimmäinen todellinen onnenpotku kuukausiin.
Säännöstelin polttopuita huolellisesti, polttaen vain sen, mitä tarvitsin pitääkseni mökin lämpötilan elinkelpoisena. Yöt tunturilla laskivat pakkasen puolelle ja mökin eristys oli käytännössä olematon – vain vanhoja lautoja ja peltikatto. Mutta kamina antoi hyvää lämpöä, jos pidin sen ruokittuna, ja halkopino oven ulkopuolella oli suurempi kuin olin ensin arvioinut. Riittävä kolmeksi viikoksi, ehkä neljäksi.
Ruoka oli tiukempi ongelma. Tein luettelon kaikesta toisena aamuna, luetteloiden sen samalla tarkkuudella, jolla olin seurannut varastoa 40 vuotta aiemmin. Mitä löysin, ei ollut tyhjää, mutta se ei ollut tarpeeksi. Kaksitoista purkkia keittoa, kuusi purkkia papuja, kolme purkkia sardiineja, kilo riisiä, puolikas pussi pikakaurahiutaleita, kourallinen teepusseja ja suuri astia suolaa.
Jos olisin varovainen – yksi kunnon ateria päivässä ja pieni välipala illalla – voisin saada sen kestämään kolme viikkoa. Jos en olisi varovainen, kaksi. Mitä en voinut venyttää, oli aika. Talvi ei odottanut.
Yritin satelliittipuhelinta kuusi eri kertaa ensimmäisen neljän päivän aikana siltä varalta, että olisin jotenkin arvioinut akun väärin. Ei ollut. Pyörittelin sitä käsissäni neljäntenä yönä istuen lähellä kaminaa ja ajattelin sitä, mitä Eemeli oli sanonut. Akku on vähän vähissä.
Hän oli tiennyt. Hän oli laittanut sen puhelimen laukkuun tietäen tarkalleen, mikä se oli. Rekvisiitta, ei työkalu. Asia, joka näytti pelastusköydeltä, mutta ei ollut.
Se oli se hetki, jolloin häntä ei ollut enää mahdollista puolustella. Nukuin huonosti ja heräsin ennen valoa leuat lukossa. Mieleni teki sitä asiaa, mitä sillä oli tapana tehdä yrityksen alkuvuosina, kun olin ylhäällä neljältä aamulla ratkomassa ongelmia pimeässä – pyörittäen skenaarioita, etsien kulmaa, jota en ollut vielä nähnyt. Oli oltava jotain, mitä en ollut vielä nähnyt.
Löysin sen viidentenä päivänä vahingossa. Etsin mökkiä huolellisemmin kuin aiemmin – en tällä kertaa tarvikkeita, vaan mitä tahansa hyödyllistä. Radiota. Hätärakettia.
Toimivaa taskulamppua. Olin jo käynyt läpi jokaisen kaapin ja laatikon. Mitä en ollut tehnyt, oli katsoa lattialautojen alle. Siellä oli osa peräseinän lähellä kenttävuoteen takana, jossa laudat olivat hieman koholla ympäröivästä lattiasta – noin sentin verran, kuin jokin alla olisi siirtynyt.
Painoin lautoja jalallani, tunsin jouston, kampesin ne ylös keittiöveitsen kahvalla. Lautojen alla oli litteä teräksinen lukkokasetti, noin 35 senttiä leveä ja 10 senttiä syvä, numerolukolla. Se oli ollut siellä alhaalla pitkään. Reunoilla oli ruostetta, saumoihin pakkautunutta likaa.
Sellainen asia, jonka saattaisi laittaa tällaiseen paikkaan ja unohtaa. Sellainen asia, jonka minä olisin saattanut laittaa tällaiseen paikkaan. Istuin takaisin kantapäilleni ja tuijotin sitä. Mökki ei ollut satunnainen paikka.
Olin omistanut tämän mökin kerran. Lyhyesti 1980-luvun lopulla olin ostanut pienen palan metsämaata mahdolliseksi metsästysmajaksi, käyttänyt sitä kahdesti, päättänyt ajomatkan olevan liian pitkä ja hiljaa myynyt sen vuonna 1991. Paitsi että olin myynyt maan – ja vain maan, en kaikkea sillä olevaa. En ollut ajatellut sitä 20 vuoteen.
Mutta Eemelin täytyi löytää kauppakirja jostain papereistani. Hänen täytyi tutkia omistushistoria. Hänen täytyi huomata, että alkuperäinen mökkirakenne oli edelleen siellä tontilla, koskaan laillisesti siirtämättä. Ja sitten hänen täytyi ajatella: tässä on paikka, jota isäni ei tiedä edelleen omistavansa.
Paikka, josta kukaan ei etsi. Numerolukko. Istuin siinä pitkään miettien koodia. En ole mies, joka käyttää samaa koodia kaikkeen – Marketta aina nauroi minulle siitä – mutta minulla on pieni määrä koodeja, joita olin käyttänyt tärkeisiin asioihin vuosien varrella.
Ensimmäinen lukkokoodini opiskeluajoilta. Koodi asekaappiin, jota pidin toimistossani. Se vuosi, jolloin yritys teki ensimmäisen todellisen voittonsa. Kolmas avasi sen.
Kasetin sisällä oli kolme esinettä. Pieni nahkainen muistikirja, kuiva ja säilynyt, käsialani sisäkannessa. Pieni käsiradio – vanha mutta vankka merkki, jonka tunnistin. Sellainen laite, joka voisi tavoittaa puistonvartijoiden valvoman taajuuden.
Ja niiden molempien alla, suljettuna minigrip-pussiin, joka oli tehnyt tehtävänsä niin monen vuoden ajan, nippu asiakirjoja. Vedin asiakirjat ulos ensimmäisenä. En tunnistanut niitä heti. Käteni eivät olleet vakaat.
Avasin päällimmäisen arkin ja luin otsikon. Korpelan asianajotoimisto. Toissijaisen säätiön täydentävä omaisuusluettelo. Luin sen kahdesti.
Luin sen kolmannen kerran. Mitä pidin käsissäni siinä lahoavassa mökissä tunturilla marraskuussa, oli paperityö, jonka Marketta oli järjestänyt kertomatta minulle. Tuon säätiön kokonaissumma korkoa kasvattaen kuuden vuoden ajan oli noin 42 miljoonaa euroa koskemattomana tilillä, josta Eemeli ei ollut koskaan tiennyt – täysin minun hallinnassani. Istuin tuon mökin kylmillä lattialaudoilla ja pidin noita papereita rintaani vasten ja hengitin.
Sitten otin käsiradion ja aloin etsiä varattua taajuutta. Signaali oli heikko, mutta se oli siellä. Minulta kului suurin osa aamusta kyyhöttää ikkunan lähellä radion kanssa, käyden taajuuksia läpi järjestelmällisesti. Löysin pelastuslaitoksen valvontakanavan kolmannella yrityksellä.
Lähetys oli pätkivä, mutta se oli todellinen. ”Täällä on Harry Whitmore”, sanoin. Ääneni tuli ulos karkeampana kuin odotin. En ollut puhunut ääneen viiteen päivään.
”Olen mökillä tunturissa suunnilleen… ” Annoin heille parhaat koordinaatit, jotka osasin muodostaa käsin piirretystä kartasta, tiestä, jota pitkin olimme tulleet, auringonlaskun kompassisuunnasta. ”Olen 78-vuotias ja minut on jätetty tänne ilman kulkuneuvoa tai toimivaa viestintää. Tarvitsen apua.
”
Radio rätisi. Ääni vastasi – etäisen kohinan peittämä, mutta inhimillinen, todellinen ääni. ”Herra, toistakaa sijaintinne. Voitteko antaa meille maamerkin tai tien nimen?
”
Melkein nauroin. En ollut nauranut kuukausiin. Pysyin taajuudella seuraavat neljä tuntia, kunnes akun merkkivalo muuttui keltaiseksi. Pakotin itseni lopettamaan lähettämisen ja vain kuuntelemaan.
Puistonvartija toisessa päässä – hän sanoi nimekseen Kristo, enkä unohda sitä – vahvisti, että hänellä oli sijaintini. Vahvisti, että hän koordinoi pelastuspalvelun kanssa. Käski minua pysymään lämpimänä ja pysymään paikoillani. ”Onko kukaan kanssasi?
” hän kysyi. ”Ei”, sanoin. Tauko. ”Oletko loukkaantunut?
”
”En fyysisesti. ”
Toinen tauko. Tällä kertaa pidempi. Sain käsityksen, että hän halusi kysyä jotain muuta ja päätti olla kysymättä.
”Meillä on joku luonasi aamuun mennessä, herra Whitmore. Pidä tuli palamassa. ”
”Pidän”, sanoin. ”Kiitos.
”
Pidin. Tuli paloi. He saavuttivat minut seuraavana aamuna kello 7. 40.
Kaksi pelastuslaitoksen työntekijää mönkijällä – nuoria miehiä, joilla oli rento olemus eikä halua kysyä monimutkaisia kysymyksiä, mitä arvostin. He toivat ruokaa ja termospullon kahvia ja kunnon takin. Istuin ja join heidän ajoneuvonsa takaosassa, kun toinen heistä otti radion kautta yhteyttä eteenpäin. ”Onko ketään, johon meidän pitäisi ottaa yhteyttä?
” hän kysyi. ”Perhettä? ”
Ajattelin sitä hetken. Rehellinen vastaus oli, että perheeni oli jättänyt minut tunturille kuolemaan, mutta mitä sanoin, oli: ”Minun täytyy tavoittaa asianajajani.
Hänen nimensä on Pertti Korpela. Hän on Kuopiossa. Minun täytyy puhua hänen kanssaan ennen kuin teemme mitään muuta. ”
He katsoivat toisiaan.
Kuljettaja, se vanhempi, nyökkäsi hitaasti. ”Voimme pysähtyä jonnekin, missä on lankapuhelin matkalla alas. ”
”Olisin kiitollinen siitä. ”
Ajoimme alas tunturilta, kun aurinko nousi kunnolla harjanteen ylle.
Istuin takapenkillä ja katsoin sitä ikkunasta – oranssina ja kylmänä ja hyvin kirkkaana. Ja ajattelin vaimoani, joka oli tiennyt jonkin olevan vialla ja oli järjestänyt turvaverkon, jota en edes tiennyt hänen antaneen minulle. Harry, vain jos tarvitset sitä. Tarvitsin sitä.
En ollut itkenyt hautajaisten jälkeen. Kolme kuukautta kaiken kantamista suljetun nyrkin sisällä – sillä tavalla kuin kannoin asioita, sillä tavalla kuin olin aina kantanut asioita. Mutta istuessani tuon auton takapenkillä, katsoessani auringon nousua harjanteen ylle, itkin vain muutaman minuutin. Vain hänen puolestaan.
Siitä, mitä hän oli nähnyt tulevaksi, mitä minä kieltäydyin näkemästä. Siitä, miten hän oli suojellut minua suunnasta, johon en koskaan uskonut katsoa. Sitten pyyhin kasvoni ja vedin esiin täydentävät säätiöasiakirjat ja aloin tehdä muistiinpanoja marginaaleihin. Pertti Korpela vastasi toisella hälytyksellä.
Kuulin hämmennyksen hänen äänessään, kun tunnistin itseni. ”Harry, olin… Yritin tavoittaa sinua kahdesti viime viikolla. Poikasi sanoi minulle, että olit lähtenyt matkalle ja jättänyt puhelimesi taaksesi.
Hän sanoi, että sinun piti katkaista yhteys hetkeksi. ”
”Olin tunturissa”, sanoin. ”Olen ollut siellä kuusi päivää. Poikani ajoi minut sinne ja jätti minut.
”
Hiljaisuus toisessa päässä kesti niin kauan, että kuulin Pertin laskevan jotain kädestään. ”Sano se uudelleen. ”
”Minut hylättiin mökkiin tunturille. Ei kulkuneuvoa, ei toimivaa viestintää, riittämätön ruokavarasto, talviolosuhteet.
” Pidin ääneni tasaisena. Olin oppinut kauan sitten, että tasaiset äänet vaikeissa keskusteluissa ovat voimakkaampia kuin tunnepitoiset. ”Haluan sinun kertovan minulle, mitä omaisuudelle on tapahtunut niiden asiakirjojen jälkeen, jotka allekirjoitin. ”
Toinen hiljaisuus.
Sitten: ”Harry, tarvitsen sinua tulemaan toimistolleni tänään, jos mahdollista. ”
”Olen matkalla alas tunturilta juuri nyt. Olen Kuopiossa puoleen päivään mennessä. ”
”Olen täällä.
”
Hänen äänensä oli muuttunut. Varovaiseksi, tarkaksi – sellaiseksi kuin asianajajien äänet muuttuvat, kun jotain vakavaa on tapahtumassa ja heidän täytyy olla hyvin täsmällisiä siitä, mitä he sanovat ja miten he sen sanovat. ”Ja Harry, se toissijainen säätiö – onko kukaan päässyt siihen käsiksi? ”
”Ei.
Vain minulla on pääsy siihen. ”
”Hyvä. ” Huokaus. ”Tule suoraan tänne.
Älä puhu Eemelille ensin. Älä anna millään tavalla merkkiä siitä, että olet tullut pinnalle. Voitko tehdä sen? ”
Katsoin ulos ikkunasta taaksemme jäävää tunturia.
”Olen tehnyt sitä kuusi päivää”, sanoin. Pertin toimisto oli neljännessä kerroksessa rakennuksessa, joka oli ollut siellä vuodesta 1982 ja haisi paperille ja vanhalle matolle ja sille erityiselle institutionaaliselle vakavuudelle, joka vallitsee paikassa, jossa tehdään tärkeitä päätöksiä. Kun kävelin sisään kello 12. 15 kahden päivän parran ja lainavaatteiden kanssa, vastaanottovirkailija nousi työpöytänsä takaa.
”Herra Whitmore”, hän sanoi. Ja sitten, koska Tuula oli käytännöllinen nainen: ”Oletteko kunnossa? ”
”Pertti odottaa minua”, sanoin. Pertti oli kuusikymppinen mies, joka oli ollut asianajajani niin kauan, että luotin häneen samalla tavalla kuin luotat lääkäriin, joka on nähnyt sinut huonoimmillasi.
Hän tapasi minut toimistonsa ovella, kätteli minua molemmin käsin, katsoi kasvojani hetken ja sulki sitten oven takanamme. ”Istu”, hän sanoi ja kaatoi minulle kahvia kysymättä. Sitten hän kertoi minulle, mitä oli tapahtunut niiden kymmenen päivän aikana siitä, kun olin allekirjoittanut ne asiakirjat keittiöni pöydän ääressä. Kuva, jonka hän kuvaili, oli tehokas sillä tavalla kuin vain suunnitellut asiat ovat tehokkaita.
Eemeli oli liikkunut nopeasti. Kaksi ensisijaisista sijoitustileistä oli osittain realisoitu. Talo – Marketan talo, meidän talomme, se talo, jossa olimme asuneet 30 vuotta – oli laitettu välitystoimistoon hiljaa. Keskustelu oli aloitettu perintöoikeuden asianajajan kanssa ensisijaisen säätiön varojen jakamisesta, esitettynä ennakoivana hallinnollisena vaiheena.
”Hän on toiminut ikään kuin olisin poissa”, sanoin. Pertti katsoi minua työpöytänsä yli. ”Hän on toiminut ikään kuin olisi tulossa olemaan poissa. Siinä on oikeudellisesti ero, mutta moraalisesti ei juurikaan.
”
”Mikä on minun asemani? ”
”Asemasi on vahva. Allekirjoittamasi valtakirja on pätevä, mutta se ei korvaa omaa oikeudellista asemaasi niin kauan kuin olet elossa ja oikeustoimikelpoinen. Toissijainen säätiö on täysin koskematon ja täysin suojattu.
Ensisijaiset omaisuustoimet, jotka hän on aloittanut, ovat peruttavissa, kunhan ne eivät ole valmistuneet. Hän on ollut varovainen, mutta ei tarpeeksi varovainen. ”
Pertti piti tauon. ”Hän luuli, että hänellä oli enemmän aikaa.
Hän luuli, että kuolisit sille tunturille. ”
”Uskotko sen olevan oikea tulkinta? ”
”Kyllä. ”
Katsoin käsiäni hänen työpöydällään.
Vanhat kädet, arpeutuneet työtapaturmista alkuvuosilta, jolloin tein kaiken itse. Olin rakentanut asioita näillä käsillä. Olin pitänyt Marketan kädestä 44 vuotta. Olin pitänyt Eemelin kädestä, kun hän oli poika, joka pelkäsi ukkosta.
”Mitä minä teen? ” kysyin, vaikka tiesin jo. ”Me dokumentoimme kaiken. Hylkäämisen, aikajanan, mökin kunnon, satelliittipuhelimen, ruokavaraston.
Otamme yhteyttä poliisiin ja teemme täyden yhteistyön minkä tahansa tutkinnan kanssa. Ja ilmestymme täydessä kokoonpanossa omaisuuskuulemiseen, joka on sovittu joulukuun kolmanneksi päiväksi – päiväksi, jonka Eemeli on järjestänyt ja johon hän ei odota sinun osallistuvan. ”
”Joulukuun kolmas. Hän jätti sen kahdeksan päivää sitten.
Sain ilmoituksen, mutta en tavoittanut sinua. ” Pertin ääni pysyi vakaana. ”Se on kolmen viikon kuluttua. ”
Kolme viikkoa.
Poikani oli antanut itselleen kolme viikkoa siitä hetkestä, kun hän ajoi pois siltä mökiltä. Kolme viikkoa, joiden oli todennäköisesti tarkoitus olla riittävä aika 78-vuotiaalle miehelle huonoissa olosuhteissa tunturilla marraskuussa lakkaamaan olemasta ongelma. Hän oli laskenut väärin. ”Mitä minun täytyy tehdä tästä hetkestä joulukuun kolmanteen päivään?
” kysyin. Pertti otti kynänsä. Vanha tapa. Hän ajatteli paremmin, kun hänellä oli jotain kädessään.
”Sinun täytyy levätä. Tarvitset lääkärin dokumentoiman täydellisen terveydentilan arvioinnin. Sinun täytyy pysyä täysin poissa Eemelin tutkasta. Ja sinun täytyy antaa minun tehdä työtä.
”
Nyökkäsin. Join viimeisen kahvin. Se oli mennyt kylmäksi. ”On vielä yksi asia”, sanoin.
Kurotin lainatun takin sisätaskuun ja laitoin täydentävät säätiöasiakirjat hänen työpöydälleen. ”Ne, jotka löysin lukkokasetista mökin lattian alta. Ne, jotka Marketta järjesti vuonna 2019. ”
Pertti otti ne, luki ensimmäisen sivun, laski ne alas, katsoi minua.
”Hän ei kertonut minulle siitä”, sanoin. ”Hän pyysi minua olemaan kertomatta. ”
”Hän sanoi… ”
”Hän sanoi toivovansa, ettei sinun koskaan tarvitsisi tietää siitä, mutta hän halusi varmistaa, että se oli siellä.
Jos tarvitsit. ”
Istuin sen kanssa hetken. Ulkoa ikkunasta kuulin kaupungin tavalliset äänet marraskuussa – liikennettä, jonkun radion – sen maailman äänet, joka oli jatkunut, kun olin sillä tunturilla, tietämättä tulisinko koskaan enää olemaan osa sitä. ”Selvä”, sanoin lopulta.
”Aloitetaanpa työt. ”
Pertin toimistosta tuli komentokeskukseni seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Nukuin taitettavalla sohvalla hänen takahuoneessaan, koska minulla ei ollut muuta paikkaa, mihin mennä. Talo oli laillisesti käytettävissäni, mutta sinne palaaminen tarkoitti sitä, että Eemeli tietäisi minun tulleen pinnalle.
Joten nukuin sillä sohvalla Tuulan autostaan tuoman varahuovan alla, söin noutoruokaa ja vietin päiväni istuen Perttiä vastapäätä käyden läpi jokaisen asiakirjan, jokaisen tiliotteen, jokaisen siirron, jonka Eemeli oli tehnyt. Kuva, joka hahmottui, ei ollut epätoivoisen miehen hetken mielijohteesta tekemä työ. Se oli jonkun sellaisen työ, joka oli suunnitellut tätä pitkään. Kahdeksan viikkoa sitten – kun Marketta oli vasta haudattu, kun olin vielä nukkumassa olohuoneen tuolissa, koska en pystynyt kohtaamaan makuuhuonetta – Eemeli oli avannut tilin Helsingissä.
Ennen kuin hänellä oli valtakirjaa. ”Entä talo? ” kysyin. Välittäjä oli nainen, jolle Eemeli oli kertonut isänsä terveyden olevan heikkenemässä.
Pyyntöhinta oli alle markkinahinnan – johdonmukaista sen kanssa, että haluttiin nopea myynti mieluummin kuin tuottoisa. Ostaja oli jo jättänyt tarjouksen. ”Voimmeko pysäyttää sen? ” kysyin.
”Jo tehty”, Pertti sanoi. ”Otin yhteyttä välittäjään tänä aamuna ja ilmoitin, että myyjä ei ole valtuuttanut ilmoitusta. Hän veti sen pois tunnin sisällä. Ja Eemeli ei tiedä vielä.
”
Lääkärintarkastus tapahtui toisena päivänä. Pertti järjesti sen luottamansa lääkärin kautta – geriatrian erikoislääkärin nimeltä Anita Fole, jolla oli toimisto ja sellainen tapa, joka oli niin rauhallinen ja suora, että pidin hänestä heti. Hän tutki minua kaksi tuntia. Kysyi kysymyksiä kognitiostani ja muististani, jotka tunnistin vakiotesteiksi oikeustoimikelpoisuuden määrittämiseksi, ja otti tarpeeksi verta täyttääkseen minkä tahansa oikeudellisen standardin.
”Olet kohtuullisen hyvässä kunnossa mieheksi, joka vietti kuusi päivää tunturimökissä marraskuussa”, hän kertoi minulle. ”Lievää kuivumista, jonkin verran nivelrikon tulehdusta kylmästä ja verenpaineesi on kohonnut. Mutta täällä ei ole mitään sellaista, mikä tukisi mitään väitettä kognitiivisesta heikkenemisestä tai toimintakyvyn puutteesta. ”
”Sitä poikani väittää.
Jos siihen mennään. ”
Hän katsoi minua vakaasti. ”Sitten sanon saman asian valan velvoittamana, jonka sanon sinulle nyt. ”
Hän sulki kansion.
”Herra Whitmore, näen paljon ikääntyneitä aikuisia vastaanotollani. Merkittävä osa heistä on käynyt läpi jotain sellaista, mitä sinä olet käynyt läpi. Ehkä ei tarkalleen tätä, mutta jonkin version siitä. Perheenjäsen tekee päätöksiä heidän elämästään ja omaisuudestaan kysymättä heiltä aidosti.
Joskus se on hienovaraista, joskus ei. ”
Hän piti tauon. ”Mitä sinulle tapahtui – ei ollut hienovaraista. ”
”Ei”, sanoin.
”Se ei ollut. ”
Kiitin häntä ja menin takaisin Pertin toimistoon enkä antanut itseni ajatella, mitä se tarkoitti – että se, mitä minulle oli tehty, ei ollut tarpeeksi epätavallista yllättääkseen lääkärin, joka käsitteli vanhoja ihmisiä joka päivä. Arkistoin sen ajatuksen myöhemmäksi sillä tavalla kuin olin aina arkistoinut ne asiat, jotka olivat liian suuria katsottavaksi suoraan silloin, kun oli vielä työtä tehtävänä. Kolmantena päivänä Pertin tilintarkastaja – hiljainen nainen, joka sanoi melkein ei mitään paitsi silloin, kun hän kertoi sinulle jotain tärkeää – löysi toisen tilin.
Haudattuna ristiinviittaukseen Eemelin henkilökohtaisten veroilmoitusten ja taloudellisen selvityksen välillä. Se oli yhtiömuotoinen kokonaisuus – rajavastuuyhtiö, joka oli rekisteröity ulkomaille. Sellainen nimi, joka kuulostaa konsulttiyhtiöltä eikä tarkoita mitään kenellekään, joka ei tiedä, mikä se on. Yhtiö oli perustettu kolme vuotta sitten.
Sillä oli yksi jäsen. Eemeli. ”Hän on suunnitellut tätä kolme vuotta”, sanoin. Tilintarkastaja laski paperin alas.
Hän ei sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut. Kolme vuotta. Vaimoni oli elossa kolme vuotta sitten.
Hän oli ollut sairautensa alkuvaiheessa, mutta hän oli ollut elossa ja hän oli ollut terävä. Ja hän oli ilmeisesti seurannut poikamme toiminnassa jotain sellaista, mitä minä kieltäydyin näkemästä. Siksi hän oli kysynyt Pertiltä toissijaisesta säätiöstä. Siksi hän oli jättänyt kirjeen laatikkoon.
Ajattelin sitä kirjettä, joka edelleen istui hänen meikkipöytänsä laatikossa avaamattomana takaisin talossa, johon en tällä hetkellä voinut mennä. Harry, vain jos tarvitset sitä. Olin tarvinnut sitä jo kuusi päivää enkä silti ollut lukenut sitä. ”Minun täytyy mennä talolle”, kerroin Pertille sinä iltapäivänä.
Hän katsoi ylös asiakirjasta. ”Harry, ei jäädäkseen. Ei ilmoittaakseen itsestään. ”
”Minun täytyy hakea jotain makuuhuoneesta.
Jotain, minkä Marketta jätti. ”
Pertti mietti sitä hetken. ”Kuinka kauan tarvitset? ”
”Kaksikymmentä minuuttia.
”
”Tuula ajaa sinut. Menet sisään. Haet sen, mitä tarvitset. Tulet suoraan takaisin.
”
Talo näytti väärältä ulkopuolelta. En osannut selittää tarkalleen miten. Mikään ei ollut näkyvästi muuttunut – nurmikko oli leikattu, kuistin valo oli ajastimella – mutta se näytti väärältä sillä tavalla kuin kasvot näyttävät vääriltä, kun ihminen niiden takana tuntee jotain, mitä hän ei näytä. Ikään kuin talo itse olisi tiennyt jonkin muuttuneen eikä osannut aivan salata sitä.
Menin sisään sivuovesta, johon olin pitänyt avainta lompakossani 30 vuotta ja jota Eemeli ei ilmeisesti ollut ajatellut sarjoittaa uudelleen – koska miksi hän olisi? Minun piti olla tunturilla. Sisällä oli kylmä. Joku oli kääntänyt lämmön alas.
Se pieni käytännöllisyys, joka ei olisi tullut mieleeni todisteena mistään, paitsi että se oli hänen tapansa sanoa talon olevan jo hänen. Mutta haju oli edelleen Marketan – se erityinen yhdistelmä saippuasta, jota hän käytti, ja lattioiden puusta ja jostain sen alla olevasta, mikä oli vain häntä. Se tapa, jolla talot imevät itseensä ihmisiä vuosikymmenten aikana. Seisoessani käytävässä minun täytyi pysähtyä ja hengittää hetki.
Menin suoraan makuuhuoneeseen. En antanut itseni katsoa mitään muuta – en hänen lukutuoliaan nurkassa, en kirjoja, jotka olivat pinottuna hänen yöpöydällään, en patjan painautumaa, joka oli edelleen kolme kuukautta myöhemmin erehtymättömästi hänen. Menin meikkipöydälle, avasin alalaatikon. Syntymäpäiväkorttien pino oli siellä.
Niiden alla valkoinen kuori, suljettu, nimeni päällä hänen käsialallaan. Otin sen nyt. Otin myös valokuvan meikkipöydän päältä – sen, jossa me kaksi olimme järvellä, molemmat nuorempia, Marketta nauramassa jollekin, mitä olin sanonut. Olin halunnut tuon valokuvan joka päivä siitä lähtien, kun hän kuoli, enkä ollut antanut itseni mennä hakemaan sitä.
Laitoin molemmat kainalooni ja kävelin takaisin talon läpi katsomatta mitään. Lukitsin sivuoven perässäni. Tuula ei kysynyt mitään kysymyksiä. Hän vain ajoi.
Luin Marketan kirjeen sinä yönä taitettavalla sohvalla, kun Pertti oli mennyt kotiin ja toimisto oli hiljainen. En aio kertoa teille kaikkea, mitä hän kirjoitti. Jotkut asiat ovat yksityisiä. Mutta kerron teille, millä oli merkitystä.
Hän sanoi seuranneensa Eemeliä vuosien ajan äidin erityisellä valppaudella, joka rakastaa lastaan ja pelkää sitä, mitä hänessä näkee. Hän sanoi yrittäneensä puhua minulle siitä kolme tai neljä kertaa ja lopettaneensa, koska näki sen tekevän minut vain vihaiseksi tai surulliseksi. Ja hän ei halunnut viettää sitä aikaa, mitä hänellä oli jäljellä, saadakseen minut tuntemaan kumpaakaan niistä asioista. Hän sanoi olevansa pahoillaan, ettei ollut työntänyt kovempaa.
Sitten hän sanoi: ”Tiedän, että haluat antaa hänelle anteeksi. Olet aina ollut mies, joka löytää tavan antaa anteeksi ihmisille, joita rakastat. En pyydä sinua olemaan antamatta hänelle anteeksi. Pyydän sinua suojelemaan itseäsi ensin.
Ne kaksi asiaa voivat molemmat olla totta samanaikaisesti. Anna niiden molempien olla totta. ”
Taitoin kirjeen ja laitoin sen paitataskuuni ja pidin sitä siellä loppuajan siitä, mitä tuli. Seitsemäntenä päivänä siitä, kun olin palannut maailmaan, Eemeli soitti Pertin toimistoon.
Pertti soitti hänelle takaisin neuvotteluhuoneesta minun istuessani pöydän yli puhelinkaiuttimella, molemmat meistä hyvin hiljaa. Eemelin ääni oli suora, hallittu. ”Kiitos, että palasit asiaan. Olen yrittänyt selvittää muutamia asioita isän puolesta ja törmään jatkuvasti hallinnollisiin ongelmiin.
Toivoin, että voisit auttaa minua käymään ne läpi. ”
”Minkälaisia ongelmia? ” Pertti sanoi. ”Talon ilmoitus vedettiin pois jonkinlaista sekaannusta välittäjän kanssa.
Haluan saada sen uudelleen listatuksi mahdollisimman pian. ”
”Kuka valtuutti alkuperäisen ilmoituksen? ”
Tauko. Lyhyt.
Melkein huomaamaton. ”Minä tein sen isäni puolesta. Minulla on valtakirja. ”
”Isäsi on elossa ja oikeustoimikelpoinen, Eemeli.
Valtakirja on valtuutus, ei henkilöllisyyden siirto. Omaisuus kuuluu Harrille. Ilmoitus vaatii hänen suoran suostumuksensa. ”
Toinen tauko.
Tällä kertaa pidempi. ”Isäni on lepomatkalla. Hän ei ole tällä hetkellä tavoitettavissa. ”
”Milloin puhuit hänen kanssaan viimeksi?
”
”Viikko ja puoli sitten. Hän halusi aikaa pois kaikesta. Yritän vain hoitaa asioita sillä aikaa, kun hän lepää. ”
Pertti katsoi minua pöydän yli.
Hänen ilmeensä oli tarkalleen se, mitä odottaisit mieheltä, joka on viettänyt 40 vuotta laissa ja on kuullut hyvin monen ihmisen sanovan epätosia asioita puhelinluureihin. Täysin ammatillisesti neutraali. ”Suosittelen sinua odottamaan kaikkien omaisuustoimien kanssa, kunnes olet ollut suorassa yhteydessä isääsi. Kaikkien suojaksi.
”
”Pertti, olen yhteydessä”, Eemeli sanoi. Hän lopetti puhelun. Istumme neuvotteluhuoneen hiljaisuudessa hetken. ”Hän tietää jonkin olevan vialla”, sanoin.
”Hän epäilee jotain. ”
”Hän ei tiedä mitä. Mutta hän liikkuu nopeammin nyt. Meidän täytyy olla valmiita.
”
Se oli se hetki, jolloin ymmärsin, että ne kolme viikkoa joulukuun kolmanteen päivään eivät olleet lähtölaskenta voittooni. Ne olivat lähtölaskenta kilpailuun, ja toinen juoksija oli juuri tajunnut olevansa jäljessä. Mitä seuraavan kymmenen päivän aikana tapahtui, oli sellaista oikeudellista sodankäyntiä, joka näyttää järjestelmälliseltä ulkopuolelta ja tuntuu hukkumiselta sisäpuolelta. Eemeli palkkasi oman asianajajan – helsinkiläisen toimiston, aggressiivisen, sellaisen, joka lähettää kirjeitä, joissa on paljon lihavoitua tekstiä.
Hänen asianajajansa jätti hakemuksen, jossa väitettiin, että kuulemisen pitäisi edetä sillä perusteella, että olin todettu – ja tässä on se sana, jota he käyttivät – mahdollisesti toimintakyvyttömäksi iän, surun ja ilmoittamattomien lääketieteellisten huolenaiheiden vuoksi. Hän yritti saada minut julistetuksi vajaavaltaiseksi ennen kuin ehtisin kävellä siihen oikeussaliin. Pertin tilintarkastaja istui minua vastapäätä, kun luin hakemuksen, ja seurasi kasvojani sellaisen ihmisen rauhallisuudella, joka oli nähnyt tämän ennenkin. ”Tämä on vakiotapa.
Kun joku tajuaa oikeustoimikelpoisen osapuolen olevan tulossa ja vastustavan menettelyä, jota he luulivat vastustamattomaksi, he yrittävät eliminoida osapuolen ennen kuulemista. ”
”Voivatko he? ”
”Ei sillä lääketieteellisellä dokumentaatiolla, joka meillä on. Elleivät he pysty esittämään oman lääkärinsä arviota.
Ja he eivät voi tehdä sitä ilman suostumustasi tai oikeuden määräystä. Mitä he tekevät, on viivyttämistä ja sotkemista, melun tekemistä. ”
”Toimiiko se? ”
”Ei, jos olemme tarpeeksi äänekkäitä takaisin.
”
Pertti jätti vastineen samalla viikolla – virallisen vastustuksen toimintakyvyttömyyshakemukseen, johon oli liitetty lääkäri Follein dokumentoitu arvio, minun allekirjoittamani lausunto, jossa vakuutin täyden kognitiivisen kykyni, ja pyyntö hätäsuojelumääräyksestä kaikkien omaisuustoimien jäädyttämiseksi kuulemiseen asti. Käräjätuomari – nainen nimeltä Elina Harjunpää, jonka Pertti sanoi olleen virassa 22 vuotta ja tunnetun siitä, että hän suhtautui nuivasti menettelyllisiin kikkailuihin – antoi jäädytyksen 48 tunnin sisällä. Jokainen tili, jokainen omaisuus, jokainen vireillä oleva siirto jäädytettiin. Sain puhelun sinä yönä.
En Pertin numeroon, vaan numeroon, joka osoittautui prepaid-puhelimeksi, mutta tunnistin äänen heti. ”Isä. ”
Istuin hyvin hiljaa. ”Tiedän, että olet takaisin”, Eemeli sanoi.
Hänen äänensä oli erilainen kuin puhelussa Pertin kanssa. Järjestely oli poissa. Sen alla oli jotain raakaa, jotain, mikä saattoi olla vihaa tai saattoi olla pelkoa. Ja huomasin, etten osannut sanoa, kumpaa se oli.
”En tiedä tarkalleen, mitä luulet tietäväsi, mutta mielestäni meidän pitäisi puhua ennen kuin tämä muuttuu yhtään monimutkaisemmaksi, kuin sen tarvitsee olla. ”
En sanonut mitään. ”Isä. Anna tulla.
Tiedän, että kuuntelet. ” Ääni, joka saattoi olla huokaus tai nauru. En osannut sanoa. ”Kaiken, mitä tein, tein, koska olin huolissani sinusta.
Et selvinyt. Olit masentunut. Et ajatellut selvästi. Yritin suojella varoja sillä aikaa, kun sait pääsi selväksi.
Siitä tässä oli kyse. Mökki oli mukava – tiesin, että sinulla olisi aikaa levätä ja ajatella. Olin tulossa hakemaan sinua. Tarvitsin vain muutaman päivän selvittääkseni muutamia asioita ensin.
”
Ajattelin käsin piirrettyä karttaa, johon oli kirjoitettu 20 km vaikea maasto hänen käsialallaan. Ajattelin ruokavarastoa, jonka olin laskenut ja laskenut uudelleen pimeässä. Ajattelin Kristoa, puistonvartijaa, ja radiota ja tapaa, jolla käteni olivat tärisseet ensimmäisessä lähetyksessä. ”Kuinka kauan?
” sanoin. ”Mitä? ”
”Kuinka kauan aioit jättää minut sinne? ”
Hiljaisuus venyi.
Siinä kuulin kaiken sen, mitä hän ei sanonut – ja kaiken sen, mitä hän ei tiennyt minun jo tietävän. ”Isä, mielestäni meidän pitäisi tavata kasvotusten. ”
”Nähdään joulukuun kolmas päivä”, sanoin. Lopetin puhelun.
Laitoin puhelimen neuvotteluhuoneen pöydälle ja istuin pimeässä toimistossa pitkään sen jälkeen yksin kuunnellen kaupunkia ulkona ja yrittäen selvittää, mitä tunsin. Ei riemua, ei edes vihaa tarkalleen. Jotain enemmänkin sellaista tunnetta, jonka saat, kun olet kantanut jotain raskasta erittäin pitkään ja olet vihdoin laskenut sen oikeaan paikkaan. Erityinen väsynyt selkeys – puhdas ja kylmä ja täysin varma.
Hän oli halunnut minun olevan poissa. Hän oli suunnitellut sen huolellisesti, odottanut oikeaa hetkeä ja ajanut minut tunturille. Hän oli tehnyt sen ei raivossa, ei epätoivossa, vaan järjestelmällisesti ajan myötä. Ja hän oli soittanut puhelimeeni tänä iltana tuolla äänellä ja tuolla tarinalla suojelusta ja varoista.
Ja hän oli odottanut minun horjuvan. Hän oli odottanut, että olin edelleen se isä, joka halusi uskoa häntä. Olin edelleen se mies joillakin tavoilla. Luulen, että olisin aina.
Mutta olin myös 78-vuotias ja olin viettänyt kuusi päivää tunturilla, jonka poikani oli valinnut, koska hän luuli, etten selviytyisi siitä. Ja olin selviytynyt siitä, ja olin löytänyt sen, mitä vaimoni jätti minulle, enkä aikonut horjua. Ei nyt, ei minkään vuoksi. Joulukuun kolmannen päivän aamuna heräsin kello 4.
15. Heräsin, koska kehoni ymmärsi ennen mieltäni, että tämä oli se päivä, jolloin kaikki joko kestäisi tai murtuisi. Makasin siinä Pertin takahuoneen pimeydessä ja tein sen, mitä olin aina tehnyt ennen päiviä, joilla oli merkitystä. Kävin sen kaiken läpi päässäni – jokaisen palasen, jokaisen mahdollisen vastauksen jokaiseen mahdolliseen siirtoon.
En löytänyt aukkoja. Se ei saanut minua tuntemaan oloani paremmaksi tarkalleen. Se sai minut tuntemaan itseni valmiiksi, mikä on eri asia. Pertti saapui seitsemältä.
Hänellä oli yllään se hiilenharmaa puku, jota hän kutsui oikeussalipuvukseen – sen, jonka hän oli ostanut vuonna 1998 ja jota oli muutettu kahdesti hänen kehonsa muuttuessa, mutta josta hän kieltäytyi luopumasta, koska kuten hän asian ilmaisi: ”Lautamiehet ja tuomarit ovat nähneet tämän puvun voittavan ennenkin, ja haluan sen historian huoneeseen. ” Hän toi kahvia ja kaksi munavoileipää, ja istuimme neuvottelupöydän ääressä ja söimme puhumatta paljoakaan. ”Miltä sinusta tuntuu? ” hän kysyi lopulta.
”Kuin 78-vuotiaalta mieheltä, joka nukkui taitettavalla sohvalla”, sanoin. Hän melkein hymyili. ”Hyvä. Juuri siltä sinun pitäisi näyttää kävellessäsi siihen huoneeseen.
”
Pertin tilintarkastaja saapui kahdeksalta täydellisen asiakirjapaketin kanssa – kolme kopiota kaikesta, järjestettynä ja välilehdillä varustettuna. Hän asetti kansiot pöydälle ja kävi jokaisen osion läpi kerran nopeasti varmistaen, että ymmärsin, mikä oli missäkin ja miksi. ”Toissijaisen säätiön dokumentaatio on ankkuri”, hän sanoi napauttaen paksuinta kansiota. ”Kaikki muu tukee sitä tai rakentuu sen varaan.
Tilitapahtumat osoittavat tarkoituksen. Lääkärintarkastus osoittaa oikeustoimikelpoisuuden. Pelastuslaitoksen raportti osoittaa hylkäämisen aikajanan. Kun tuomari Harjunpää näkee tämän järjestyksessä, kuva on yksiselitteinen.
”
”Milloin Eemeli näkee sen? ” kysyin. ”Kun kävelet ovesta sisään”, Pertti sanoi. ”Hänen asianajajansa saivat tavanomaisen aineistopaketin, mutta toissijaisen säätiön dokumentaatio on uutta.
Jätimme sen täydentävänä todisteena eilen iltapäivällä. He tietävät jonkin olevan tulossa. He eivät tiedä mitä. ”
Lähdimme oikeustalolle klo 8.
45. Kuopion oikeustalo oli ollut paikoillaan jo ennen syntymääni, ja olin ollut sen sisällä tarkalleen kahdesti elämässäni. Käveleminen sisään pääovesta joulukuun kolmannen päivän aamuna tuntui aivan muulta. Marmorilattiat ja korkeat katot ja paikan haju – vanha paperi ja lattian puhdistusaine ja jokin sen alla oleva, mikä saattoi olla vain niiden päätösten kertynyt paino, joita noiden seinien sisällä oli tehty sata vuotta.
Pertti oli järjestänyt niin, että menisimme sisään sivukäytävän kautta. Hän oli ajoittanut sen niin, että saapuisimme sen jälkeen, kun Eemeli ja hänen tiiminsä olivat jo istumassa – tietoinen valinta. Anna heidän uskoa viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti, että tämä tulisi olemaan sitä, mitä he odottivat sen olevan. Vastustamaton menettely.
Muodollisuus. Huone täynnä asianajajia järjestämässä vanhan miehen omaisuutta, joka oli jossain tunturilla vailla terveyden paranemista. Pysähdyimme oikeussalin ovien ulkopuolelle. Pertti suoristi takkiaan.
Tilintarkastaja laittoi kansiot kainaloonsa. Tarkistin kelloni. Vanha tapa. 8.
58. ”Valmis? ” Pertti sanoi. Ajattelin mökkiä, kuollutta satelliittipuhelinta, käsin piirrettyä karttaa.
Ajattelin Marketan kirjettä, joka oli taitettuna paitataskussani, jossa olin pitänyt sitä joka päivä kolmen viikon ajan, koska se oli lähimpänä sitä, että hän olisi ollut vierelläni. ”Kyllä”, sanoin. Pertti työnsi oven auki. Huone ei ollut suuri.
Käräjäoikeuden salit harvoin ovat. Tämä ei ollut oikeudenkäynti, vain sovittu kuuleminen, ja tila heijasti sitä. Kaksi pitkää pöytää tuomarin istuinta kohti. Yleisölehterillä ehkä tusina istuinta, useimmat tyhjiä – paitsi nuori nainen lehtiön kanssa takarivin lähellä, jonka myöhemmin sain tietää olevan paikallisen lehden toimittaja.
Ilmeisesti saanut vinkin siitä, että täällä tapahtui tänään jotain uutisarvoista. Eemeli oli vasemmassa pöydässä kahden asianajajan kanssa, joita en tunnistanut – viisikymppisen miehen, jolla oli sellaisen olemus, joka veloitti paljon tunnissa, ja nuoremman naisen, joka katsoi jo puhelintaan, kun kävelimme sisään. Kävelin sisään Pertin ja tilintarkastajan takana ja seurasin hetkeä, jolloin se tapahtui. Eemeli katsoi alas edessään olevia asiakirjoja.
Hänen vanhempi asianajajansa sanoi hänelle jotain matalalla äänellä. Eemeli vilkaisi ylös – sellaisen ihmisen automaattinen hajanainen vilkaisu, joka odottaa näkevänsä oikeuden henkilökuntaa tai vastapuolen avustajia. Hänen silmänsä siirtyivät ohitseni, alkoivat siirtyä takaisin hänen asiakirjoihinsa. Sitten ne pysähtyivät.
Katsoin, kun hän katsoi minua. Katsoin, kuinka veri pakeni hänen kasvoiltaan tavalla, jota en ollut koskaan nähnyt tapahtuvan ihmiselle reaaliajassa – näkyvä fyysinen asia, kuin katsoisi veden vetäytyvän. Hänen suunsa avautui hieman. Hänen kätensä, jotka olivat tasaisina pöydällä, menivät täysin liikkumattomiksi.
Kohtasin hänen silmänsä. En katsonut pois. En yrittänyt tehdä ilmeestäni mitään erityistä. En ollut vihainen.
En ollut riemukas. En esittänyt mitään. Olin vain siellä – läsnä, elossa. Se asia, jonka hän oli järjestänyt minun ei olevan.
Hänen vanhempi asianajajansa katsoi häntä, katsoi sitten meitä, katsoi sitten takaisin Eemeliin. ”Eemeli”, hän sanoi hiljaa, mutta terävästi. ”Kuka tuo on? ”
Eemeli ei sanonut mitään hetkeen.
Sitten: ”Se on minun isäni. ”
Asianajajan kasvot kävivät läpi omat nopeat muutoksensa. Hän kumartui lähelle Eemeliä ja sanoi jotain, mitä en voinut kuulla. Eemeli pudisti päätään hieman – sellaisen ihmisen pieni, tiukka liike, joka vastaanottaa tietoa, jota hän ei halua olla vastaanottamassa.
Pertti johdatti minut oikeanpuoleiseen pöytään. Istuimme. Tilintarkastaja asetti kansiot järjestykseen. Sihteeri ilmoitti, että tuomari Harjunpää saapuisi hetkisen kuluttua.
Tuomari Elina Harjunpää saapui kello 9. 02, mikä Pertin mukaan oli poikkeuksellisen täsmällistä hänelle. Hän oli tiivis nainen kuusikymppisenä, lukulasit työnnettynä otsalleen ja kokeneiden tuomareiden kehittämä erityinen liikkeiden taloudellisuus. Hän istui, järjesti materiaalinsa, katsoi kerran huoneen ympäri ja pysähtyi saavuttaessaan meidän pöytämme.
”Näen, että meillä on ylimääräisiä osapuolia paikalla”, hän sanoi. ”Avustajat, olkaa hyvä ja ilmoittakaa itsenne ja päämiehenne pöytäkirjaan. ”
Pertti nousi. ”Pertti Korpela, arvoisa tuomari, Harry James Whitmoren avustaja.
” Hän piti tauon. ”Joka on paikalla ja ilmestyy henkilökohtaisesti. ”
Toinen tauko huoneessa – sellainen, jolla on painoa. Tuomari Harjunpää katsoi minua suoraan.
”Herra Whitmore? ”
”Arvoisa tuomari”, sanoin. Hän piti katsettani hetken, arvioiden – ei pahantahtoisesti. Kääntyi sitten vasempaan pöytään.
”Hakijan avustaja? ”
Eemelin vanhempi asianajaja nousi. Hänen nimensä, sain tietää, oli Mikael Haara. Hän oli hyvä – voin sanoa sen heti siitä tavasta, jolla hän keräsi itsensä niiden kolmen sekunnin aikana siitä, kun häntä pyydettiin puhumaan, ja suunsa avaamisen välillä.
Toinen mies olisi näyttänyt häiriön. Haara ei näyttänyt mitään muuta kuin ammatillista malttia. ”Mikael Haara ja Saara Lehto, arvoisa tuomari, Eemeli Whitmoren avustajat. Harry Whitmoren kuolinpesän valtuutettuna edustajana.
Hakijan hakemus tuomioistuimen edessä tänään on pyyntö omaisuudenhoitovaltuutuksesta. ”
Tuomari Harjunpää sanoi: ”Ottaen huomioon itse päämiehen ilmestymisen, minulla on joitakin alustavia kysymyksiä ennen kuin jatkamme. ” Hän katsoi Haaraa. ”Onko hakijan kanta se, että päämies on toimintakyvytön?
”
Haara vilkaisi Eemeliä – mikrosekunti. Ei muuta. ”Arvoisa tuomari, hakija on ilmaissut huolensa päämiehen kyvystä hoitaa asioitaan erityisesti viimeaikaisen suuren menetyksen yhteydessä. ”
”Ja onko olemassa lääketieteellistä arviota virallisesti tukemassa tuota kantaa?
”
”Olemme olleet prosessissa järjestämässä… ”
”Herra Korpela”, tuomari Harjunpää sanoi kääntyen Pertin puoleen. ”Onko päämiehen avustajalla dokumentaatiota herra Whitmoren nykyisestä toimintakyvystä? ”
Pertti nousi.
”Kyllä, arvoisa tuomari. Kattava arvio lääkäri Anita Folelta, sertifioidulta geriatrian erikoislääkäriltä. Tehty 12 päivää sitten ja jätetty osana täydentävää hakemustamme. ” Hän ojensi kopion sihteerille.
”Lääkäri Folleen johtopäätös on yksiselitteinen. Herra Whitmorella ei ole merkkejä kognitiivisesta heikkenemisestä, toimintakyvyn puutteesta tai heikentyneestä päätöksentekokyvystä. ”
Haara oli jaloillaan taas ennen kuin Pertti oli ehtinyt istua. ”Arvoisa tuomari, vastustaisimme myöhäistä täydentävää hakemusta.
”
”Huomioitu”, tuomari Harjunpää sanoi äänellä, jolla oli huomioitu asioita ja sitten siirrytty eteenpäin kymmenentuhatta kertaa. ”Käsittelemme hakemuksen menettelyllisesti hetken kuluttua. Herra Korpela, päämiehesi on paikalla ja ilmeisesti valmis puhumaan puolestaan. Onko sinulla lisämateriaalia, jota aiot esittää?
”
”Meillä on, arvoisa tuomari, merkittävää materiaalia. ” Pertin ääni oli tarkalleen se, mikä se oli aina ollut niinä vuosina, kun olin tuntenut hänet – mitattu, varma, kantaen sellaisen miehen erityistä painoa, joka ei sano asioita, joita hän ei pysty todistamaan. ”Tuomioistuimen luvalla pyytäisimme, että ennen kuin mihinkään omaisuudenhoitovaltuutuskysymykseen vastataan, tuomioistuin kuulee todisteita olosuhteista, joissa tämän menettelyn keskiössä oleva valtakirja allekirjoitettiin, ja siitä, mitä tapahtui välittömästi sen allekirjoittamisen jälkeisinä viikkoina. ”
Tuomari Harjunpää katsoi häntä, sitten minua, sitten Haaraa – jolla oli sellaisen miehen ilme, joka katsoo lattian antavan periksi altaan, mutta säilyttää ammatillisen kurin olla tarttumatta seiniin.
”Kuulen sen”, hän sanoi. Mitä seurasi, oli elämäni tärkeimmät kaksi tuntia siitä aamusta lähtien, kun Marketta diagnosoitiin. Pertti vei huoneen sen läpi järjestelmällisesti – ei dramaattisesti, vaan dokumentoidun tosiasian tasaisella, kumulatiivisella voimalla. Hän aloitti valtakirjan allekirjoittamisesta, päivämäärästä, suuren menetykseni kontekstista, nopeudesta, jolla omaisuustoimet olivat seuranneet.
Hän esitti tilitapahtuma-analyysin – ne neljä ja puoli tuhatta euroa siirrettynä päivässä. Sen ulkomaisen yhtiön, joka oli avattu kolme vuotta aiemmin. Sen Helsingin tilin, joka oli avattu kahdeksan viikkoa ennen kuin valtakirjaa koskaan allekirjoitettiin. Sitten Pertti esitti mökin.
Pelastuslaitoksen raportilla, virallisella dokumentaatiolla pelastuksestani, tallennetulla lähetyksellä puistonvartijan taajuudella. Valokuvilla, jotka pelastustyöntekijät olivat ottaneet mökin sisäpuolelta – puukamina, yksi kenttävuode, hylly tarvikkeista, kuollut satelliittipuhelin keittiön pöydällä. Käsin piirretyllä kartalla, joka oli säilytetty pelastuspalvelun dokumentaatiossa todisteena sijainnista. Sitten hän pyysi minua puhumaan.
En ollut todistanut aiemmin missään oikeudellisessa menettelyssä elämässäni. Pertti oli valmistanut minua – käski minua puhumaan selvästi, olemaan väittelemättä, olemaan päätoimittamatta, vastaamaan kysymyksiin suoraan ja antamaan tosiasioiden kantaa paino. Joten niin tein. Kuvailin ajon tunturille.
Mökin. Puhelimen. Ruokavaraston, jonka olin laskenut. Ne kuusi päivää.
Radion. Lukkokasetin. Marketan asiakirjat. Pidin ääneni tasaisena.
Olin pitänyt ääneni tasaisena vaikeissa keskusteluissa viisikymmentä vuotta, ja pidin sen tasaisena nyt. Katsoin tuomari Harjunpäätä, kun puhuin. En Eemeliä, koska olin päättänyt ennen kuin kävelin siihen huoneeseen, etten aikonut esittää tuskaani poikani eduksi. Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt.
Minun ei tarvinnut saada häntä tuntemaan sitä. Mutta sitten Pertti kysyi minulta yhden kysymyksen, jota en ollut ennakoinut aivan sillä tavalla kuin hän sen kysyi. ”Herra Whitmore, uskoitko missään vaiheessa noiden kuuden päivän aikana, ettet ehkä selviytyisi? ”
Pidin tauon – en siksi, ettenkö olisi tiennyt vastausta, vaan koska vastaus oli kaikkein totuudenmukaisin asia, jonka olin sanonut ääneen tämän kaiken alkamisen jälkeen, ja halusin olla tarkka siitä.
”Neljäntenä yönä lämpötila laski alle sen, mitä pystyin luotettavasti hallitsemaan polttopuilla, joita minulla oli jäljellä. Minun täytyi tehdä päätös siitä, miten säännöstelen sitä aamuun asti. Tein laskutoimitukset. Se oli täpärällä.
” Pidin tauon uudelleen. ”Kyllä, luulin, etten ehkä selviytyisi. ”
Oikeussali oli hyvin hiljainen. Kuulin Eemelin suunnasta tuolin siirtymisen äänen.
En katsonut. ”Ja se satelliittipuhelin, jonka poikasi antoi, oli täysin kuollut, kun tarkistin sen ensimmäisenä yönä. Ei vähäinen akku, vaan kuollut. Sitä ei ollut ladattu päiväkausiin, mahdollisesti pidempään.
”
Pertti nyökkäsi, kiitti minua ja istui alas. Haara ristiin kuulusteli minua 40 minuuttia, ja hän oli taitava siinä. Hän etsi epäjohdonmukaisuuksia aikajanasta, ehdotti, että olisin saattanut arvioida väärin satelliittipuhelimen kunnon, antoi ymmärtää, että surussa oleva mies saattaisi tulkita pojan huolen joksikin synkemmäksi. Hän oli varovainen olemaan olematta aggressiivinen – koska aggressiivisuus 78-vuotiasta miestä kohtaan, joka oli juuri kuvailut selviytyneensä kuusi päivää yksin tunturilla, olisi ollut katastrofaalinen huoneenluku – mutta hän työskenteli kaiken reunoilla etsien tarttumapintaa.
Hän ei löytänyt paljoakaan. Olin viettänyt viisikymmentä vuotta liikesopimuksissa ihmisten kanssa, jotka halusivat löytää tarttumapintaa sieltä, missä sitä ei ollut. Kun Haara istui alas, Pertti esitti viimeisen palasen. Whitmoren toissijaisen säätiön dokumentaation, täydellisen ja varmistetun, näyttäen ne 42 miljoonaa euroa varoja, jotka eivät olleet koskaan ilmestyneet missään selvityksessä, jonka Eemeli oli tehnyt.
Näyttäen, että se omaisuus, jota Eemeli oli esittänyt itsensä hoitamassa, oli itse asiassa olennaisesti epätäydellinen – että siellä oli merkittävä osa varallisuuttani, johon hänen valtakirjansa ei koskenut, ei ollut koskaan koskenut ja joka pysyi täysin minun hallinnassani. Huoneessa oli se erityinen hiljaisuus, joka seuraa jotain peruuttamatonta. Haara pyysi taukoa. Tuomari Harjunpää myönsi 15 minuuttia.
Tauon aikana istuin pöydässä ja join vettä muovimukista enkä kääntynyt ympäri. Pertti istui vieressäni. Tilintarkastaja järjesteli kansioitaan samalla järjestelmällisellä rauhallisuudella, joka hänellä oli ollut koko aamun. Pertti kumartui minua kohti.
”Hänen asianajajansa aikovat suositella hänelle sovintoa. Haara on tarpeeksi hyvä tietääkseen, milloin juttu on hävitty. ”
”Ja Eemeli? ”
Pertti mietti.
”Se riippuu siitä, kuinka hyvin hän osaa kuulla neuvoja, kun ne eivät ole sitä, mitä hän haluaa kuulla. ”
Ajattelin vastausta siihen enkä sanonut mitään. Tuomari Harjunpää kokoontui uudelleen kello 10. 55.
Hän oli reipas sen suhteen. Ne 15 minuuttia olivat ilmeisesti selventäneet hänen ajatteluaan yhtä paljon kuin kenen tahansa muun. ”Ennen kuin kuulemme mitään jatkoväitteitä”, hän sanoi, ”haluan puuttua kynnyskysymykseen valtakirjan laajuudesta ottaen huomioon sen, mitä tänään on esitetty. Hakijan avustaja, onko päämiehesi valmis jatkamaan nykyisen hakemuksen parissa?
”
Haara nousi. Silloinkin kaiken alla hänellä oli se maltti. Annoin hänelle sen. ”Arvoisa tuomari, ottaen huomioon vastapuolen avustajan tänä aamuna esittämät täydentävät materiaalit, pyytäisimme lykkäystä, jotta hakijan tiimille jää riittävästi aikaa tarkistaa ne.
”
”Täydentävä hakemus tehtiin 48 tuntia sitten, herra Haara. Se on riittävä ilmoitus tällaisen luonteen omaavalle kuulemiselle. Mitä kuulen tänä aamuna, on pyyntö omaisuudenhoitovaltuutuksesta sellaisen miehen puolesta, joka on paikalla tässä oikeussalissa, on osoittanut täyden laillisen oikeustoimikelpoisuuden ja on esittänyt merkittävää todistusaineistoa siitä, että hakija toimi olennaisesti epätäydellisen edustuksen alaisuudessa kuolinpesän kokoonpanosta. ”
Hän piti tauon.
”Hakemus omaisuudenhoitovaltuutuksesta hylätään. ”
Hän kääntyi puhumaan molemmille pöydille yhdessä. ”Siirrän myös dokumentoitujen rahatapahtumien ja tämän päivän todistuksessa kuvattujen olosuhteiden asian syyttäjänvirastolle tarkistettavaksi. Paikalla olevat tutkijat – ” hän nyökkäsi lyhyesti kahdelle tutkijalle takaosassa ” – koordinoivat sihteerini kanssa pääsyn dokumentaatioon.
Herra Haara, luotan siihen, että neuvotte päämiestänne asianmukaisesti hänen yhteistyöstään. ”
Haara sanoi: ”Kyllä, arvoisa tuomari. ” Sellaisen miehen äänellä, joka on jo siirtynyt tämän päivän ohi ja tekee laskutoimituksia huomisesta. Tuomari Harjunpään katse siirtyi minuun viimeisen kerran.
Se ei ollut pehmeä. Hän ei ollut pehmeä nainen, eikä tämä ollut pehmeä hetki. Mutta siinä oli jotain, minkä tunnistin tunnustukseksi – ei sympatiaksi, vain sen tunnistamiseksi, että toinen ihminen, joka on säilyttänyt jalan sijansa vaikeassa maastossa, tunnistaa toisen ihmisen, joka ymmärtää, mitä se maksaa. ”Herra Whitmore, omaisuutesi pysyy sinun vallassasi.
Suosittelen sinua neuvottelemaan asianajajasi kanssa kaikista korjaavista toimista, joita haluat jatkaa. ”
”Kiitos, arvoisa tuomari”, sanoin. Hän keräsi materiaalinsa ja lähti tuomarin istuimelta. Huone hajosi sillä tavalla, kuin huoneet hajoavat, kun jotain lopullista on tapahtunut.
Liikettä, ääniä, papereiden ja tuolien kahinaa. Jäin istumaan. Polveni eivät aikoneet antaa minun nousta nopeasti, ja olin jo päättänyt olla yrittämättä. Eemeli ei ollut puhunut sanaakaan koko menettelyn aikana.
Ei yhtä sanaa. Hänen asianajajansa olivat puhuneet hänen puolestaan, hänen ympärillään, hänen nimissään, mutta hän itse oli istunut tuossa pöydässä kaksi tuntia täydellisessä hiljaisuudessa sillä aikaa, kun huone kokosi kuvaa siitä, mitä hän oli tehnyt. En tiennyt, mitä odotin hänen tekevän, kun huone tyhjeni. En seurannut häntä.
Katsoin omia käsiäni pöydällä ja ajattelin Marketan kirjettä ja mietin, oliko tämä se, mitä hän oli kuvitellut järjestäessään kaiken. Tunsin hänet ennen kuin kuulin häntä. Tai ehkä se oli kaiken muun äänen puuttuminen. Huone oli tyhjentynyt nopeammin kuin olin tajunnut, ja yhtäkkiä ainoat askeleet jäljellä olivat hänen, ylittäen lattiaa minua kohti.
Katsoin ylös. Eemeli pysähtyi muutaman askeleen päähän pöydästä. Hän näytti mieheltä, joka on juossut hyvin pitkälle yhteen suuntaan ja on juuri saavuttanut sen reunan, mitä maa kantaa. Ei murtunut, ei katuvainen – jotain lähempänä väsynyttä tai sitä erityistä pelkoa, joka ei johdu siitä, mitä olet menettänyt, vaan siitä, että tunnistat sen, mitä sinusta on tullut.
Hän sanoi: ”Isä. ”
Katsoin häntä pitkän hetken. Poikani, 51-vuotias. Marketan silmät.
”Sinun pitäisi mennä asianajajiesi mukaan”, sanoin. Hän avasi suunsa, sulki sen, avasi sen uudelleen. ”En ajatellut… ” Hän lopetti.
”Tiedän, mitä ajattelit”, sanoin. Hän seisoi siinä vielä hetken. Ja sitten, koska mitään ei ollut jäljellä sanottavaksi ja koska hänen asianajajansa odottivat ja koska huone oli tyhjä ja tuomari oli mennyt ja se asia, jonka hän oli rakentanut kolmen vuoden aikana, oli mennyt palasiksi kahdessa tunnissa käräjäoikeudessa – hän kääntyi ja käveli ulos. Istuin yksin pöydässä jonkin aikaa sen jälkeen.
Polviini sattui, selkääni sattui. Olin nälkäinen ja väsynyt, ja muovimukissa oleva vesi edessäni oli mennyt haaleaksi. Olin elossa ja omaisuuteni oli koskematon ja poikani oli kohtaamassa seurauksia, joita en ollut viidenkymmenen yhden vuoden aikana häntä rakastaessani koskaan kuvitellut olevani se, joka laittaa ne liikkeelle. Mikään siitä ei tuntunut siltä, miltä olin ajatellut sen tuntuvan.
Otin Marketan kirjeen paitataskustani. En avannut sitä. Olin oppinut sen ulkoa tähän mennessä – jokaisen sanan. Pidin sitä vain käsissäni hetken.
Paperi kuluneena pehmeäksi kolmen viikon kantamisesta. Sitten Pertti tuli takaisin ovesta ja sanoi: ”Harry, oletko valmis? ”
Laitoin kirjeen pois. Laitoin käteni pöydälle ja työnsin itseni jaloilleni – polvet vastustaen, selkä tiukkana, vanhan kehon tavallinen kapina, joka on käynyt läpi liikaa liian lyhyessä ajassa.
”Kyllä”, sanoin ja kävelin ulos joulukuun valoon. Joulukuun valo oikeustalon ulkopuolella oli ohutta ja litteää – sellaista, joka ei anna lämpöä silloinkaan, kun se on suoraan kasvoillasi. Pertillä oli auto odottamassa. Menin sisään ja ajoimme ilman määränpäätä muutaman minuutin ajan, kun hän soitti tilintarkastajalle.
Ja minä katsoin kaupungin liikkuvan ikkunan ohi. Olin asunut tässä kaupungissa 53 vuotta. Olin rakentanut jotain täällä ja kasvattanut jonkun täällä ja haudannut ihmisen, jota rakastin eniten, täällä. Se oli minun sillä tavalla, kun paikka muuttuu sinun – ei omistuksen kautta, vaan kertyneen ajan kautta.
Ja istuessani siinä autossa kuulemisen jälkeen, katsoessani sen ohi, tunsin sen omistajuuden rinnassani kuin fyysisen asian. ”Syyttäjänvirasto on yhteydessä viikon sisällä”, Pertti sanoi, kun hän lopetti puhelun. ”He haluavat virallisen lausunnon sinulta, yksityiskohtaisemman kuin sen, mitä annoit tänään. Päivämäärät, sarjat, kaiken, mitä muistat mökistä.
”
”Kuinka vakavaa se on? ” kysyin. Pertti oli hiljaa hetken sillä tavalla kuin hän meni hiljaiseksi, kun hän päätti, kuinka suora olla. ”Taloudellinen palanen on vakava.
Tilitapahtumat, se ulkomainen yhtiökuvio kolmen vuoden ajalta. Se ei ole impulsiivista käytöstä, Harry. Se on dokumentoitu järjestelmä. Syyttäjät pitävät dokumentoiduista järjestelmistä, koska ne kertovat selkeän tarinan.
Hylkäämispalanen on mahdollisesti vakavampi. Suomen laki ikääntyneiden kaltoinkohtelusta ja laiminlyönnistä ei ole lempeä. 78-vuotiaan ihmisen jättäminen riittämättömään suojaan riittämättömän ruoan kanssa ilman toimivaa viestintää talviolosuhteissa – en halua liioitella, mihin tämä laskeutuu, mutta en usko, että se jää ilman seurauksia. ”
Imeytin sen.
”Ja varat? ”
”Jäädytetyt tilit pysyvät jäädytettyinä, kunnes tutkinta päättyy. Se, mitä hän siirsi Helsinkiin, tulee olemaan takaisinsaantimääräyksen alaisena. Hänen omat varansa tulevat todennäköisesti olemaan rasitettuina, kun petossyytteet on virallisesti nostettu.
” Hän vilkaisi minua. ”Lyhyt versio on, että omaisuutesi on koskematon. Hänen ei ole. ”
Katsoin takaisin ulos ikkunasta.
Huoltoasema, rautakauppa, vanha ruokala, jossa olin syönyt aamiaista ehkä kaksisataa kertaa kaksikymmenen vuoden aikana. ”Mihin haluat minun vievän sinut? ” Pertti kysyi. Olin välttänyt vastausta tähän kysymykseen kolmen viikon ajan.
Pertin taitettava sohva oli palvellut tarkoitustaan. Mutta mitä se ei ollut ollut, oli paikka todella asua. Talo oli käytettävissäni nyt. Suojelumääräys oli pitänyt sen koskemattomana.
Se oli minun. Se oli aina ollut minun. Ajattelin valokuvaa, jonka olin ottanut ja jota olin kantanut siitä lähtien. Sitä, jossa me kaksi olimme järvellä.
Jota olin katsonut joka päivä, mutta en ollut vieläkään pystynyt laittamaan sitä alas mihinkään, koska sen laittaminen alas tuntui saapumiselta jonnekin, missä en ollut valmis olemaan. ”Kotiin”, sanoin. Talo tuntui erilaiselta kuin se oli tuntunut sinä yönä, kun olin mennyt sisään kirjeen takia. Osa siitä johtui vuorokaudenajasta – kello oli juuri yli puolenpäivän, talviaurinko korkeimmillaan eikä silti tehnyt paljoakaan.
Huoneissa oli harmaa, tasainen valo, joka sai kaiken näyttämään hyvin hiljaiselta ja vähän hauraalta. Siltä, miltä asiat näyttävät, kun ne on jätetty yksin tarpeeksi kauan menettääkseen asumisen energian. Lämpö oli alhaalla ja ilmassa oli se asumattoman talon erityinen kylmyys talvella, ja siellä oli myös haju pölystä, jota ei ollut ollut siellä ennen kuin Marketta kuoli, koska hän oli ollut se, joka välitti pölystä, ja minä olin ollut se, joka oli kiitollinen siitä, että joku välitti. Seisoin käytävässä pitkän hetken.
Sitten käänsin lämmön ylös, ripustin takkini ja menin keittiöön tekemään kahvia. Sillä tavalla palasin omaan talooni kolmen viikon jälkeen. Ei seremoniaa, vain kahvia. Se oli kaikkein tavallisin asia, jonka osasin tehdä, ja tarvitsin tavallista erittäin kipeästi juuri silloin.
Soitin Pertille keittiöstä kahvin kiehuessa ja kerroin hänelle olevani kunnossa ja pyysin pitämään minut ajan tasalla. Sitten istuin keittiön pöydän ääressä – saman pöydän, jossa Eemeli oli pitänyt minua kädestä ja pyytänyt minua antamaan hänen kantaa asioita vähän aikaa – ja join kahvini ja annoin itseni ensimmäistä kertaa mökin jälkeen yksinkertaisesti olla hiljaa. Se asia selviytymisessä on, että sillä aikaa kun teet sitä, selviytyminen vie kaiken käytettävissä olevan tilan. Siellä ei ole tilaa tuntea paljoakaan muuta paitsi seuraava ongelma, seuraava vaihe, seuraava palanen siitä asiasta, jonka läpi sinun täytyy päästä.
Ja sitten eräänä päivänä selviytyminen on enimmäkseen tehty, ja tila avautuu takaisin. Ja kaikki se, mikä on odottanut mielesi odotushuoneessa, kävelee ovesta sisään kerralla. Vaimoni oli kuollut. Poikani oli yrittänyt varastaa kaiken, minkä hän ja minä olimme rakentaneet yhdessä.
Ja sitten, kun se ei liikkunut tarpeeksi nopeasti, hän oli ajanut minut tunturille ja jättänyt minut sinne. Poika, jolle olin opettanut pyörällä ajoa ja ajanut yliopistoon ja lainannut rahaa kahdesti hänen kolmekymppisenä, kun asiat olivat tiukalla, enkä koskaan pyytänyt takaisinmaksua. Se poika oli katsonut minua ja nähnyt varallisuuden realisoitavaksi. Istuin keittiön pöydän ääressä ja tunsin sen kaiken lopulta.
Ei dramaattisesti, vain perusteellisesti. Se liikkui lävitseni sillä tavalla kuin sää liikkuu. Et pysäytä sitä. Annat sen vain mennä ohi.
Sitten huuhtelin kuppini, nousin ja laitoin valokuvan Marketasta ja minusta järvellä ikkunalaudalle altaan ylle, mistä voisin nähdä sen. Se oli ensimmäinen päivä. Syyttäjän virallinen yhteydenotto tuli neljä päivää myöhemmin – tutkijan muodossa nimeltä Raimo Suominen. Nelikymppinen, kärsivällinen tapa, sellainen ihminen, joka saa sinut tuntemaan, että hänellä on kaikki maailman aika silloinkin, kun epäilet, ettei hänellä ole.
Hän tuli talolle kollegan ja tallennuslaitteen ja lehtiön kanssa, ja hän pyysi minua aloittamaan alusta olemalla jättämättä mitään pois. Puhuin kaksi tuntia. Hän kysyi kysymyksiä, jotka olivat tarkkoja ja kiireettömiä – sellaisia, jotka kertoivat minulle hänen jo tehneen merkittävää taustatyötä ja täyttävän nyt ne tilat, jotka hän tarvitsi täytettäviksi. Lopussa hän kiitti minua, kertoi jonkun olevan yhteydessä seuraavista vaiheista ja kätteli minua ovella sillä tavalla kuin ihmiset tekevät, kun he tarkoittavat sitä, eikä silloin, kun se on refleksiä.
”Yksi kysymys”, sanoin ennen kuin hän saavutti autonsa. ”Onko mitään, mitä voit kertoa minulle tässä vaiheessa siitä, miten hän vastaa? ”
Suominen mietti tätä hetken. ”Hänen asianajajansa ovat neuvoneet häntä tekemään yhteistyötä.
Se, ottaako hän sen neuvon, on jatkuva kysymys. ” Hän piti tauon. ”Herra Whitmore, olen työskennellyt taloudellisen hyväksikäytön tapausten parissa 12 vuotta. Ihmiset, jotka suunnittelevat jotain näin huolellisesti näin pitkän ajan kuluessa, ovat yleensä vakuuttaneet itsensä siitä, että se on oikeutettua.
Heillä on tarina, jonka he kertovat itselleen siitä, miksi he ovat se järkevä osapuoli ja kaikilla muilla on asiat väärin. Tuo tarina muuttuu erittäin vaikeaksi ylläpitää, kun dokumentaatio on niin täydellistä kuin se on tässä tapauksessa. ”
Nyökkäsin. Kiitin.
Hän ajoi pois, ja menin takaisin sisälle. Tutkinta liikkui nopeammin kuin odotin ja tavoilla, joita en ollut täysin ennakoinut. Pertti soitti minulle kaksi viikkoa kuulemisen jälkeen kertoakseen, että tilintarkastajan analyysi oli paljastanut jotain, mitä hän ei ollut löytänyt ensimmäisessä tarkistuksessa. Kolmas tili – tällä kertaa ulkomailla, rekisteröitynä sille yhtiölle, joka palautui siihen yhtiöön.
Summa siellä oli pienempi kuin Helsingin tilillä, mutta sen olemassaolo, Pertti sanoi, oli merkittävää syytetoimen kannalta, koska se osoitti tarkoituksen siirtää varoja helposti oikeudellisen ulottuvuuden ulkopuolelle. Se oli sellainen asia, joka muutti monimutkaisen siviiliasian joksikin, mitä myös kansainväliset toimijat saattaisivat pitää mielenkiintoisena. ”Kansainvälistä”, sanoin. ”Mahdollisesti.
Jos tilisiirrot ylittivät maarajat kuviossa, joka täyttää kynnyksen – ja tilintarkastaja uskoo niiden tekevän – niin katsomme laajempaa verkkoa kuin vain kotimaisia syytteitä. ”
En ollut halunnut haluta tätä. Siellä oli versio minusta, joka olisi ollut tyytyväinen kuulemiseen, omaisuuden koskemattomuuteen, Eemelin toimien kirjaamiseen. Olin kertonut itselleni, etten halunnut olla mies, jota rangaistus kuluttaa.
Mutta jossain sen osan alla, joka halusi olla antelias, oli toinen osa – vanhempi, kovempi, se osa, joka oli laskenut ruokapurkkeja kylmässä mökissä puukaminan ääressä kahdelta aamulla. Ja se osa ymmärsi jotain selvästi: mitä Eemeli oli tehnyt, ei ollut yksityinen perheenhaava. Se oli rikos. Ja rikoksilla on seurauksia.
Ei siksi, että uhri vaatii niitä, vaan koska vaihtoehto on maailma, jossa tällaista tapahtuu edelleen ihmisille, joilla oli vähemmän kuin minulla oli. Ihmisille, joilla ei ole Pertti Korpelaa tai tilintarkastajaa tai Markettaa, joka suunnitteli etukäteen. Ihmisille, jotka jäävät tunturille. ”Anna sen mennä sinne, minne se menee”, kerroin Pertille.
”Sitä ajattelinkin sinun sanovan”, hän sanoi. Mitä seuraavaksi tuli, saapui ei kerralla, vaan erissä, jokainen laskeutuen painolla, joka rakentui niiden päälle, jotka olivat ennen sitä. Rikos syytteet nostettiin tammikuussa. Ikääntyneen taloudellinen hyväksikäyttö.
Ikääntyneen laiminlyönti. Petos. Ja kaksi nimikettä liittyen tilisiirtoihin. Eemeli pidätettiin tiistaiaamuna hänen Helsingin asunnossaan, kirjattiin ja vapautettiin takuita vastaan samana iltapäivänä.
Hänen kuvansa oli Kuopion lehdessä seuraavana päivänä ja Helsingin lehdessä päivä sen jälkeen, koska tapauksen yksityiskohdat – tunturimökki, kuollut satelliittipuhelin, isä, joka käveli omaan omaisuuskuulemiseensa – olivat sellainen narratiivi, joka liikkuu yhteisössä. Pertti soitti minulle, kun pidätys tehtiin. Olin keittiössä tekemässä aamiaista, ja istuin pöytään ja jäin sinne vähäksi aikaa sen jälkeen, kun suljin puhelimen. En tiedä tarkalleen, mitä tunsin.
Ei tyytyväisyyttä – tai ei vain sitä. Jotain monimutkaisempaa ja vähemmän puhdasta, sillä tavalla kuin useimmat totuudenmukaiset asiat ovat. Ajattelin soittaa Eemelille. Otin puhelimen kahdesti ja laitoin sen takaisin alas.
Totuus oli, etten tiennyt, mitä sanoisin, ja olin viettänyt liian paljon elämästäni sanoen asioita, joita en ollut ajatellut loppuun asti ihmisille, joita rakastin. Joten en sanonut mitään. Söin aamiaiseni. Soitin Pertille takaisin varmistaakseni, ettei pidätys ollut luonut mitään uusia ongelmia kuolinpesälle.
Se ei ollut. Siviilipuoli liikkui omalla raiteellaan. Eemelin henkilökohtainen omaisuus – hänen Helsingin asuntonsa, kaksi sijoitustiliä, ajoneuvo – olivat rasitettuina odottamassa petosmenettelyä. Rahat arvopaperitilin realisoinneista olivat takaisinsaantimääräyksen alaisia.
Suurin osa siitä palautettiin seuraavien kuuden viikon aikana, kun tilejä purettiin ja varoja seurattiin. Ulkomaantili kesti kauemmin ja vaati yhteistyötä Pertin kontaktien kanssa kansainvälisessä pankkioikeustoimistossa, mutta lopulta sekin palautettiin. Se, mitä tapahtui Eemelin ammatilliselle elämälle, oli jotain, mistä sain tietää toisen käden kautta. Eemeli oli ollut mukana kahdessa kiinteistöhankkeessa, jotka hänen kumppaninsa purkivat pidätyksen ja sitä seuranneen uutisoinnin jälkeen.
Hallituksen jäsenyys, jota hän piti eräässä hyväntekeväisyysjärjestössä, lopetettiin hiljaa. Ihmiset, jotka olivat tunteneet hänet sosiaalisesti, alkoivat tuntea hänet vähemmän. En seurannut mitään tästä aktiivisesti. Kuulin asioita, kun Pertti kertoi minulle asioita, ja käsittelin niitä tietona mieluummin kuin voittoina, koska olin oppinut kauan sitten, että toisen ihmisen tuhon kohteleminen voittona on tapa tehdä tuosta tuhosta oman elämäsi keskus, enkä ollut valmis antamaan sille sitä paikkaa.
Pertti oli se, joka ensin nosti kysymyksen siitä, mitä aioin tehdä toissijaisen säätiön kanssa. Hän nosti sen varovasti sillä tavalla, kun hän varovaisia asioita, kahvin ääressä toimistossaan keskiviikkoiltapäivänä tammikuun lopulla, kun rikosoikeudenkäynti oli käynnissä ja siviilioikeudellinen takaisinsaanti oli enimmäkseen valmis ja välitön kiire oli vihdoin asettunut joksikin sellaiseksi jatkuvaksi prosessiksi, joka ei vaatinut huomiotani joka päivä. ”Sinulla on neljäkymmentäkaksi miljoonaa toissijaisessa säätiössä, johon ei koskaan koskettu. Plus palautetut varat, plus se, mitä jäi ensisijaiseen omaisuuteen.
Et ole köyhä mies, Harry. Mitä haluat tehdä? ”
Olin ajatellut tätä. Olin ajatellut sitä mökiltä lähtien, itse asiassa – sillä tavalla kuin äärimmäisillä tilanteilla on tapana selventää sitä, mikä sinulle merkitsee, kun kaikki melu on riisuttu pois ja olet jäljellä olennaisissa asioissa.
Mitä olin ajatellut erityisesti, oli keskustelu, jonka olin käynyt kerran Marketan kanssa ikääntymisestä. Hän oli sanonut – ja muistan tämän täsmällisesti, koska Marketta sanoi useimmat asiat täsmällisesti: ”Pahin asia ei ole fyysinen heikkeneminen, Harry. Pahin asia on se, kun ihmiset lakkaavat kohtelemasta sinua kuin olisit vielä huoneessa. ”
Olin ajatellut tutkijan kertovan minulle työskennelleensä taloudellisen hyväksikäytön tapausten parissa 12 vuotta.
Olin ajatellut lääkäri Folleen sanovan, että mitä minulle tapahtui, ei ollut tarpeeksi epätavallista yllättääkseen lääkärin, joka käsitteli vanhoja ihmisiä joka päivä. Olin ajatellut sitä nuorta naista lehtiön kanssa takarivissä oikeussalissa ja sitä tosiasiaa, että hänen artikkelinsa oli herättänyt Pertin mukaan enemmän lukijapalautetta kuin mikään, mitä lehti oli julkaissut sinä kuukautena. Koska tämä tarina – se erityinen tarina vanhasta miehestä, jonka oma poika jätti tunturille – ei tuntunut etäiseltä ihmisille, jotka lukivat sen. Se tuntui tutulta.
Se tuntui joltakin, mitä oli tapahtunut jollekin heidän tuntemalleen tai jollekin, joksi he pelkäsivät voivansa tulla. ”Haluan tehdä jotain sen kanssa”, kerroin Pertille. ”En kaikkea. Olen 78-vuotias enkä tiedä, kuinka kauan minun täytyy rahoittaa omaa elämääni enkä aio olla huolimaton sen suhteen, mutta merkittävän osan.
” Pidin tauon. ”Haluan puhua joillekin ihmisille ensin. Selvittää, mitä todella on olemassa auttamaan ihmisiä tilanteessa, jossa minä olin. Mitä aukkoja siellä on.
”
Pertti nyökkäsi hitaasti. ”Se voi viedä jonkin aikaa tutkia kunnolla. ”
”Tiedän. Minulla on aikaa.
”
Hän katsoi minua hetken sillä ilmeellä, jonka hän sai joskus – ei aivan hymy, mutta jotain, mikä eli lähellä sellaista. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Sinulla on. ”
Muutin takaisin taloon kunnolla helmikuussa.
Kunnolla tarkoittaa sitä, että purin tavarat, joiden kanssa olin elänyt, asetuin takaisin talon rytmeihin ja vihdoin, neljän kuukauden välttelyn jälkeen, menin Marketan huoneeseen ja istuin hänen lukutuoliinsa ja jäin sinne tunniksi. Ei mitään dramaattista. Istuin vain siellä. Katsoin hänen kirjojaan ja hänen lamppuaan ja näkymää takapihalle ikkunasta, jota hän oli aina sanonut parhaaksi näkymäksi talossa, koska siitä näki kirsikkapuun.
Annoin itseni kaivata häntä suorassa ja salaamattomassa tavassa, jota olin hallinnut mieluummin kuin tuntenut siitä päivästä lähtien, kun hän kuoli. Itkin siinä tuolissa. Olin itkenyt kerran aiemmin autossa tulossa alas tunturilta, ja se oli ollut myös hänen puolestaan. Molemmat kerrat olivat hänelle erityisesti – ei sille, mitä oli tapahtunut Eemelin kanssa, vaan yksinkertaisesti sille tosiasialle, että hän oli poissa ja minä olin edelleen täällä ja minun oli oltava edelleen täällä se aika, mikä oli jäljellä ilman häntä.
Se on erityinen surunlaji, eikä se ratkea. Teet vain tilaa sille. En mennyt huoneeseen uudelleen moneen viikkoon sen jälkeen, mutta jätin oven auki. Maaliskuussa sain kirjeen Eemelin asianajajalta.
En Eemeliltä suoraan, mikä kertoi minulle kaiken sen, mitä minun piti tietää siitä, missä hänen suhteensa omaan avustajaansa oli. Kirje koski rikoksia. Eemeli oli päättänyt neuvottelun jälkeen suostua syyllisyystunnustukseen kahteen syytteeseen vastineeksi neuvotellusta järjestelystä. Kansainväliset petossyytteet pidettiin erillään odottamassa hänen yhteistyötään laajemman tutkinnan kanssa, joka oli ilmeisesti haarautunut suuntaan, jota en ollut seurannut – jotain siitä, että yhtiötä oli käytetty siirtoihin, jotka eivät liittyneet omaisuuteeni.
Kotimaiset syytteet kantoivat mukanaan pakollisen vahingonkorvausmääräyksen. Palautetut varat palautettiin virallisesti omaisuuteeni, ja valvotun vapauden ajanjakso ehdoilla, joihin kuului ei yhteydenottoa minuun. Eemeli ei istunut vankilassa, mikä minulle oli kerrottu etukäteen olevan todennäköinen lopputulos ottaen huomioon hänen aiemman rikosrekisterinsä puuttumisen ja sovintojärjestelyn. Minulta oli kysytty Pertin kautta, oliko minulla mitään lausuntoa, jonka halusin antaa tuomitsemisessa.
Ajattelin sitä useita päiviä. Lopulta kirjoitin kolme lausetta. Pertti toimitti ne. ”Mitä minulle tehtiin, ei tehty hetken epätoivossa tai huonossa arvostelukyvyssä.
Se suunniteltiin vuosien varrella. Pyydän tuomioistuinta ottamaan sen huomioon määrittäessään, miltä vastuullisuus tässä näyttää – ei minun tyytyväisyyteni vuoksi, vaan koska vastuullisuus on ainoa asia, joka saa minkään tästä tarkoittamaan jotain oman erityisen tilanteeni ulkopuolella. ”
Tuomari, joka ei ollut tuomari Harjunpää, vaan eri tuomari eri tuomioistuimessa, luki lausuntoni pöytäkirjaan ja viittasi siihen suoraan tuomitsemispuheessaan. Pertti sanoi sen olleen epätavallista.
Sanoin olevani iloinen, etten ollut oikeussalissa tuomitsemista varten. Olin ollut siellä sitä osaa varten, joka oli minun läsnäolollani. Tämä osa kuului järjestelmälle, johon olin luottanut ja joka oli epätäydellisesti ja hitaasti ja huomattavin kustannuksin tehnyt sen, mitä järjestelmien kuuluu tehdä. Pysyin kotona.
Tein kahvia. Istuin keittiön pöydän ääressä ja katsoin valokuvaa ikkunalaudalla. Pertti soitti minulle, kun se oli tehty. ”Se on ohi”, hän sanoi.
”Kyllä”, sanoin. Mutta se ei ollut aivan oikein. Mikään sen kokoinen ei ole yksinkertaisesti ohi. Mitä se oli tarkemmin sanottuna, oli valmis.
Mikä on erilaista. Ohi tarkoittaa ymmärtää katoamista. Valmis tarkoittaa, että aktiivinen osa on päättynyt, ja se, mikä jää jäljelle, on sinun kannettavaksesi tai asetettavaksesi alas niin kuin parhaaksi näet. En ollut vielä päättänyt, mitkä osat aioin asettaa alas ja mitkä osat aioin kantaa.
Epäilin, ettei se ollut päätös, jonka teet kerran, vaan pikemminkin jotain, mitä neuvottelet itsesi kanssa ajan myötä niinä tavallisina päivinä, jolloin mitään tärkeää ei ollut tapahtumassa, ja olit vain ihminen keittiössä talossa, jossa olit asunut 30 vuotta, selvittämässä, mitä seuraavaksi tuli. Kirsikkapuu takapihalla alkoi näyttää ensimmäisiä viitteitä silmuista. Oli vielä maaliskuu. Liian aikaista minkään todella avautua, mutta viite oli siellä – paljaiden oksien hieno paksuuntuminen, mikä tarkoitti jonkin päättävän tulla takaisin kylmyydestä huolimatta.
Marketta oli istuttanut sen puun vuonna 1994. Hän oli valinnut paikan itse sen ikkunan mukaan – tämän näkymän keittiöstä. Hän oli tiennyt, mistä halusi nähdä sen, ja hän oli istuttanut sen mukaisesti. Seisoin keittiön ikkunassa jonkin aikaa ja katsoin sitä.
Sitten otin puhelimen ja soitin Pertille takaisin. ”Hanki minulle tapaaminen jonkun kanssa vanhustyön keskusliitosta”, sanoin. ”Ja katso, löydätkö minulle kontaktin mistä tahansa järjestöstä, joka tekee eniten työtä ikääntyneiden taloudellisen hyväksikäytön parissa tässä maassa. Haluan ymmärtää maisemaa ennen kuin päätän mitään.
”
Tauko toisessa päässä. ”Olet tosissasi tästä? ”
”Olen ollut tosissani tästä mökiltä lähtien. ”
Nainen vanhustyön keskusliitosta oli nimeltään Sinikka Ranta, ja hän saapui Pertin toimistoon torstaiaamuna maaliskuun lopulla kantaen kangaskassia ja sellaista tapaa, joka on ihmisellä, joka on viettänyt 20 vuotta tehden tärkeää työtä, jota useimmat ihmiset eivät tiedä olevan olemassa.
Hän oli viisikymppinen, käytännöllinen sillä tavalla kuin sosiaalipalvelutyötä tekevät ihmiset muuttuvat käytännöllisiksi. Ei kova, mutta ilman ylimääräistä. Hän kätteli minua, istui minua vastapäätä, otti vastaan kahvia ja katsoi minua sellaisen ihmisen suoralla huomiolla, joka yritti aidosti ymmärtää, mitä olin tarjoamassa, ennen kuin hän sanoi mitään siitä, mitä hän tarvitsi. ”Pertti kertoi minulle vähän tilanteestasi”, hän sanoi.
”Kuulisin sen mieluummin sinulta. ”
Joten kerroin hänelle tiivistetyn version. Ei sillä tavalla kuin olin kertonut teille kaiken sen sisäisen tekstuurin kanssa, vaan tosiasiallisen sarjan. Marketan kuolema.
Allekirjoittaminen. Mökki. Kuuleminen. Mitä tuli jälkeen.
Katsoin hänen kasvojaan, kun puhuin. Hän ei esittänyt sympatiaa, mitä arvostin. Hän kuunteli sillä tavalla kuin lääkäri kuuntelee rakentaessaan kuvaa. Kun lopetin, hän oli hiljaa hetken.
Sitten hän sanoi: ”Kuinka monen ihmisen luulet olevan tilanteissa, kuten se, jossa sinä olit, ilman niitä resursseja, joita sinulla oli? ”
”Sitä yritän ymmärtää”, sanoin. Hän laski kahvikuppinsa alas. ”Pelkästään Suomessa arvioimme kymmenien tuhansien ikääntyneiden aikuisten kokevan jonkinlaista taloudellista hyväksikäyttöä joka vuosi.
Suurin osa siitä on perhettä. Suurinta osaa siitä ei koskaan raportoida. Suurinta osaa siitä ei koskaan syytetä. ” Hän piti tauon.
”Se määrä, joilla on Pertti Korpela ja tilintarkastaja ja toissijainen säätiö, jonka erittäin viisas vaimo järjesti kertomatta heille… ”
Hän jätti lauseen siihen, missä se oli. Ymmärsin, mitä hän jätti sanomatta. ”Mitä te tarvitsette, mitä teillä ei ole?
”
Hän katsoi minua vakaasti. ”Oikeudellista apua ihmisille, joilla ei ole varaa siihen. Hätäasuntoja ihmisille, jotka on syrjäytetty, joiden kodit on myyty heidän altaan tai jotka on poistettu kodeistaan, eikä heillä ole paikkaa, mihin mennä. Dokumentaatiotukea – jonkun huoneeseen heidän kanssaan, kun perheenjäsenet tulevat takaisin uusien papereiden ja uusien tarinoiden kanssa.
” Hän otti kahvinsa jälleen. ”Mitä meillä enimmäkseen on, on ei riittävästi mitään. ”
Menin kotiin sinä iltapäivänä ja istuin keittiön pöydän ääressä pitkän aikaa. Sitten soitin Pertille ja käskin aloittaa paperityöt hyväntekeväisyyssäätiötä varten.
Se vei kauemmin kuin odotin. Kaikki, millä on merkitystä, vie kauemmin kuin odotat. Se on yksi niistä totuudenmukaisista asioista, jotka tiedän 78 vuoden jälkeen, ja olin lakannut olemasta yllättynyt siitä silloinkin, kun olin turhautunut siitä. Säätiö vaati oman oikeudellisen rakenteensa, oman hallituksensa, oman hallintodokumentaationsa.
Pertti löysi säätiöoikeuden asianajajan, johon hän luotti – naisen, joka käytti mielenkiintoisia korvakoruja ja kysyi erittäin hyviä kysymyksiä. Ja hän ja Pertti ja minä vietimme kuusi viikkoa saaden arkkitehtuurin oikein. Nimesin sen Marketta Whitmoren säätiöksi. En Harry Whitmoren säätiöksi.
En Whitmoren perhesäätiöksi. Hänen – koska säätiö oli olemassa sen vuoksi, mitä hän oli nähnyt tulevan ja mitä hän oli hiljaa tehnyt asialle, ja koska vähintä, mitä pystyin tekemään, oli varmistaa hänen nimensä olevan siinä asiassa, jonka hän oli tietyssä mielessä rakentanut. Pertti nosti kulmakarvaansa, kun kerroin hänelle nimen. Ei vastustusta, vain se lievä ammatillinen vaisto, että yksilöiden mukaan nimetyt säätiöt aiheuttavat joskus monimutkaisuutta perintöhallinnossa.
Kerroin hänelle, ettei se ollut avoin keskustelulle. Hän kirjoitti sen ylös. Alkuperäinen pääoma oli kahdeksan miljoonaa euroa toissijaisesta säätiöstä – tarpeeksi luomaan merkittävää toimintaa kuluttamatta omaa kykyäni rahoittaa loppuosaa siitä, mitä elämäni sisälsi. Siihen, mihin päädyimme, oli kolmiosainen ohjelma.
Oikeusapukumppanuudet kahden olemassa olevan järjestön kanssa, jotka työskentelivät vanhuusoikeuden tapausten parissa vähätuloisille asiakkaille. Pieni hätäasuntorahasto erityisesti yli 65-vuotiaille aikuisille, jotka oli syrjäytetty perheen taloudellisen hyväksikäytön kautta. Ja se, mitä Sinikka kutsui navigointiohjelmaksi – tarkoittaen jotakuta todellista ihmistä, jolla on todellista asiantuntemusta, joka voisi istua alas ikääntyneen aikuisen kanssa ja auttaa häntä ymmärtämään, mitä asiakirjoja häntä pyydettiin allekirjoittamaan, mitkä seuraukset olivat ja mitkä hänen oikeutensa olivat ennen kuin hän allekirjoitti mitään. Tuo viimeinen oli se, minkä tunsin kaikkein syvimmin.
Jos keittiöni pöydän ääressä olisi ollut sellainen ihminen viikkoina Marketan hautajaisten jälkeen – ei asianajaja, ei virallinen menettely, vaan joku, joka olisi voinut sanoa hiljaa: ”Herra Whitmore, ymmärrättekö, mitä tämä asiakirja siirtää, ja haluatteko todella siirtää sen juuri nyt, kolme kuukautta vaimonne kuoleman jälkeen? ” – koko se koneisto, mikä seurasi, ei ehkä koskaan olisi ollut tarpeen. Sinikka tuli mukaan säätiön ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi. En ollut suunnitellut tarjoavani hänelle paikkaa.
Olin kuvitellut hänen olevan neuvoja, resurssi. Mutta kolmen keskustelun jälkeen kävi selväksi, että hän ymmärsi sen maiseman, mitä yritimme tehdä, paremmin kuin kukaan, jolle olin puhunut, ja että hän oli tällä hetkellä tekemässä sitä työtä järjestelmän sisällä, joka ei antanut hänelle tarpeeksi tehdä sitä. Kysyin häneltä suoraan, ilman alkupuheita, harkitsisiko hän nykyisen paikkansa jättämistä johtaakseen tätä. Hän oli hiljaa pitkän hetken.
”Antaisit minulle toiminnallisen autonomian? ”
”Tiedät tämän työn ja minä en. Mitä minulla on, on rahaa ja kokemusta organisaation johtamisesta. Ensimmäisen annan sinulle, toisen teen käytettäväksi, jos haluat sitä.
Mitä en tee, on johda organisaatiotasi puolestasi. ”
Hän katsoi minua sillä suoralla huomiollaan. ”Selvä”, hän sanoi. ”Kyllä.
”
Se oli huhtikuussa. Kesäkuun mennessä säätiöllä oli ensimmäiset kolme oikeusapukumppanuutta aktiivisina. Asuntorahasto oli tarjonnut hätäapua seitsemälle yksilölle, ja navigointiohjelmalla oli ensimmäiset kaksi koulutettua navigaattoria työskentelemässä sosiaalipalvelujärjestöjen suositusten kanssa Kuopiossa ja ympäröivissä maakunnissa. Mikään siitä ei ollut suurta.
Mikään siitä ei ollut puhdasta. Ongelmia oli jatkuvasti – kumppanijärjestö, jolla osoittautui olevan sisäisiä hallinnollisia ongelmia; hätäapu, joka putosi kriteeriinsä ja jätti jonkun ilman tukea kaksi viikkoa pidempään kuin oli hyväksyttävää; navigaattori, joka oli erinomainen työssä, mutta kamppaili dokumentaatiovaatimusten kanssa. Sinikka soitti minulle jokaisesta näistä asioista. Ei siksi, että hän tarvitsi minua ratkaisemaan ne, vaan koska hän oli, kuten opin ymmärtämään, joku, joka uskoi, että toimintaa rahoittavan ihmisen pitäisi tietää, milloin asiat eivät toimineet niin kuin oli tarkoitettu.
Arvostin sitä. Se oli se, miten olin aina halunnut johtaa yritystä ja harvoin löytänyt ihmisiä, jotka olivat valmiita tekemään sen kanssani. Jossain tämän kaiken keskellä, toukokuun lopulla, kirsikkapuun ollessa täysin auki nyt – se erityinen valkoinen, jonka Marketta oli erityisesti valinnut vaaleanpunaisen lajikkeen sijaan, koska hän sanoi sen olevan puhtaampi – kuulin Eemelistä. En suoraan, vaan hänen asianajajansa kautta, joka lähetti Pertille kirjeen pyytäen, että harkitsisin tapaamista.
Kirje oli varovainen ja virallinen ja sanoi hyvin vähän itse pyynnön ulkopuolella. Istuin pyynnön kanssa viikon. Haluan olla rehellinen teille siitä, miltä se viikko tuntui, koska mielestäni rehellinen versio on tärkeä ja puhdas versio olisi vale. Rehellinen versio on, että menin edestakaisin useamman kerran kuin olisin ennustanut.
Siellä oli osa minua – se osa, joka oli opettanut hänet ajamaan pyörällä, se osa, joka oli ajanut hakemaan hänet yliopistolta kahdelta aamulla, se osa, joka oli istunut Marketan sairaalasängyn vieressä – joka halusi nähdä poikani. Joka halusi siellä olevan jotain pelastettavaa meidän välisessämme tilassa. Ei sitä, mitä se oli ollut, koska se oli rakennettu perustalle, joka oli aina ollut murtunut enkä vain osannut nähdä murtumia tarpeeksi selvästi. Mutta jotain siellä.
Ja oli toinen osa. Se osa, joka oli laskenut ruokapurkkeja kylmässä mökissä. Se osa, joka oli maannut hereillä sillä kenttävuoteella neljäntenä yönä tehden laskutoimituksia polttopuista. Joka ei ollut valmis.
Joka ei ehkä koskaan olisi valmis. Joka katsoi kirjettä ja tunsi kaiken muun alla hyvin vanhaa ja hyvin hiljaista vihaa, jolla ei ollut mitään hyödyllistä paikkaa mennä, mutta joka ei ollut vielä lakannut olemasta olemassa. Puhuin Pertille siitä. Puhuin Sinikalle siitä, mikä yllätti minut – hän ei ollut ihminen, jonka olin odottanut muuttuvan joksikin, jolle puhuin asioista, jotka eivät liittyneet säätiöön, mutta hänellä oli tapa kuunnella, joka sai sinut haluamaan jatkaa.
Ja puhuin lääkäri Folelle, jolla olin alkanut käydä todellisena lääkärinä mieluummin kuin vain dokumentaatiotarkoituksia varten. Kukaan heistä ei kertonut minulle, mitä tehdä. Se oli oikea ratkaisu. Se oli minun päätökseni tehtäväksi, ja se saattoi olla vain minun.
Lopulta käskin Pertin vastata, etten ollut valmis tapaamiseen enkä tiennyt, tulisinko olemaan, ja että jos Eemeli halusi viestiä jotain erityistä, hän oli tervetullut kirjoittamaan minulle kirjeen suoraan. Ei asianajajien kautta. Ei hallittuna ja lakimiesmäisenä. En tiedä, tekeekö hän niin.
Hän ei ole kirjoittanut vielä. Ehkä hän ei kirjoita. Ehkä hän kirjoittaa jotain, mikä kuulostaa puhelulta joulukuulta – järjestetyltä ja harjoitellulta, versiolta itsestään, jota hän hallitsee ulkoista kulutusta varten. Ehkä hän kirjoittaa jotain totuudenmukaista.
En voi tietää etukäteen, kumpi se tulee olemaan. Ja olin lakannut yrittämästä ennustaa poikaani. Mikä on lause, jota en koskaan uskonut sanovani elämässäni, ja mikä maksaa minulle jotain joka kerta, kun ajattelen sitä. Mitä tiedän, on tämä: anteeksianto ei ole ovi, josta kävelet kerran läpi ja löydät itsesi sen toiselta puolelta.
Se on enemmänkin tila, jota kohti liikut erissä. Ja ne erät eivät ole säännöllisiä, eikä liike ole aina eteenpäin. Olen liikkumassa. En ole siellä.
En ehkä ole siellä pitkään aikaan. Ja olin tehnyt rauhan sen kanssa, että se on totta, koska rauhan tekeminen vaikeiden totuuksien kanssa on elämisen työtä, ja aion jatkaa elämistä. Säätiön ensimmäinen julkinen tapahtuma oli pieni yhteisön tiedotustilaisuus, joka pidettiin Kuopion kaupunginkirjastossa torstai-iltana heinäkuussa. Sinikka järjesti sen – kahden tunnin istunnon ikääntyneiden taloudellisista oikeuksista, jossa kolme oikeusapukumppaniamme esiintyi ja navigaattori oli käytettävissä sen jälkeen henkilökohtaisia keskusteluja varten.
Olimme odottaneet 30 ihmistä. 64 tuli. En ollut aikataulutettu puhumaan. Olin nimenomaan kertonut Sinikalle, etten halunnut olla asian keskipiste.
Se olisi tehnyt siitä minusta ja minun tarinastani. Ja mitä halusin sen olevan, oli työstä ja ihmisistä, joita varten työ oli. Mutta istunnon lopussa, kysymysajalla, vanhempi mies kolmannessa rivissä nosti kätensä ja kysyi äänellä, joka yritti olla vakaa eikä aivan onnistunut, oliko mitään apua saatavilla jollekulle, jonka perhe oli jo ottanut suurimman osan siitä, mitä hänellä oli, ja joka ei tiennyt, miten aloittaa taistelu sitä vastaan. Huone meni hyvin hiljaiseksi.
Sinikka vastasi hänelle selvästi, erityisesti, kävellen hänen kanssaan läpi tarkalleen, mitä resursseja oli olemassa ja mikä oli ensimmäinen vaihe. Hän oli hyvä siinä. Hän oli erittäin hyvä siinä, ja katsoin häntä ja ajattelin, mitä sen täytyy merkitä sille miehelle kuulla erityinen vastaus kysymykseen, jonka hän oli todennäköisesti pelännyt kysyä ääneen kuukausien ajan. Sen jälkeen, kun useimmat ihmiset olivat lähteneet ja kirjaston henkilökunta oli taittamassa tuoleja kasaan, tuo mies tuli ja löysi minut.
En tiedä, miten hän tiesi, kuka olin. Ehkä Sinikka oli maininnut sen. Tai ehkä ihmiset, jotka ovat epätoivoisissa tilanteissa, kehittävät vaiston siitä, kuka huoneessa saattaisi ymmärtää heitä. Hän oli seitsemänkymmenen alkupuolella.
Hänellä oli sellainen ulkonäkö, joka oli kantanut jotain erittäin raskasta pitkään asettamatta sitä alas. Hän kätteli minua eikä sanonut paljoakaan – vain, että hänen tyttärensä oli hoitanut hänen talouttaan siitä lähtien, kun hänen vaimonsa sairastui. Ja siihen mennessä, kun hän tajusi, mitä oli tapahtumassa, hän ei tiennyt, kehen luottaa tai miten aloittaa. ”Ota yhteyttä Sinikkaan”, kerroin hänelle.
”Hän tapaa sinut huomenna aamulla. Hän kertoo sinulle tarkalleen, mitä tehdä. ”
Hän nyökkäsi. Hän ei päästänyt irti kädestäni heti.
”Onko se… ” Hän lopetti, aloitti uudelleen. ”Tuleeko se paremmaksi? ”
Katsoin häntä.
Ajattelin mökkiä ja oikeussalia ja keittiön pöytää ja kirjettä paitataskussani ja kirsikkapuuta, jonka Marketta istutti vuonna 1994. Ajattelin kaikkia niitä tapoja, joilla vastaus hänen kysymykseensä oli monimutkainen ja epätäydellinen, eikä se puhdas rauhoitus, jota hän oli toivomassa. ”Se muuttuu erilaiseksi”, sanoin. ”Erilainen ei ole sama kuin parempi, mutta se on jotain, jonka kanssa voit työskennellä.
”
Hän nyökkäsi hitaasti. Hän päästi irti kädestäni. Hän meni etsimään Sinikkaa. Seisoin tyhjenevässä kirjastossa ja katsoin hänen menevän.
Ja tunsin jotain, mille minulla ei ole tarkkaa sanaa. Ei onnea eikä rauhaa tarkalleen eikä ratkaistun ongelman tyytyväisyyttä. Jotain enemmänkin sellaista tunnetta kuin seisoisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan syystä, joka on sinun erityisesti. Syystä, joka on rakennettu oman erityisen elämäsi erityisestä romusta.
Se tunne siitä, että jokin, minkä oli tarkoitus tuhota sinut, muuttuu sen sijaan siksi asiaksi, joka näyttää sinulle, mitä varten todella olet. On syyskuun loppu, kun lopetan tämän tarinan kertomisen teille, ja kirsikkapuu takapihalla on mennyt sen syysväriin – se syvä, monimutkainen punainen, jota Marketta aina sanoi vielä paremmaksi kuin kevään valkoista, koska sitä piti odottaa eikä se kestänyt pitkään, ja kun se oli siellä, sen tiesi. Olen 78-vuotias. Polviini sattuu edelleen aamulla.
Selkäni on neuvottelu joka päivä. Minulla on lääkäri, johon luotan, ja säätiö, joka tekee todellista työtä, ja asianajaja, joka on ollut asianajajani 40 vuotta eikä ole kertaakaan kaikessa tuossa ajassa ollut väärässä asiassa, jolla oli merkitystä. Minulla on valokuva keittiön ikkunalaudalla ja kirje, jonka olen oppinut ulkoa, ja lukutuoli huoneessa, jonka oven voin nyt pitää auki. Minulla ei ole poikaani.
Ei sillä tavalla kuin minulla oli tapana olla hänet. Yhteydenottokiellolla hänen tuomitsemisestaan on kuukausia jäljellä. Sen jälkeen en tiedä. En voi suunnitella suhdetta, jonka muotoa en voi vielä nähdä.
Mitä voin tehdä, on pysyä avoimena sille mahdollisuudelle, että ihmiset ovat enemmän kuin se pahin asia, minkä he ovat tehneet. Samalla olen selkeäsilmäinen siitä, mikä se pahin asia oli ja mitä se maksoi. Molemmat näistä asioista voivat olla totta samanaikaisesti. Marketta kertoi minulle niin, ja hän oli oikeassa useimmista asioista.
Mitä haluan sanoa teille – ja tarkoitan teitä erityisesti, kuka tahansa olettekin kuuntelemassa tätä, missä tahansa olettekin – on jotain, mitä toivon jonkun sanoneen minulle 40 vuotta sitten, ennen mitään tästä, kun olin vielä tarpeeksi nuori ajattelemaan, että ihmisten rakastaminen tarpeeksi kovaa oli korvike heidän näkemiselleen selvästi. Rakkaus ei ole tarpeeksi. Tiedän, että se kuulostaa vastakohdalta sille, mitä sinun kuuluu uskoa. Mutta rakkaus ilman selkeitä silmiä on vain haavoittuvuutta puettuna omistautumiseksi.
Voit rakastaa lapsiasi, vanhempiasi, kumppaneitasi kaikella, mitä sinulla on, ja silti olla velkaa itsellesi nähdä heidät sellaisina kuin he todella ovat mieluummin kuin sellaisina kuin tarvitset heidän olevan. Tuo ero – sen ihmisen, jota rakastat, ja sen ihmisen välillä, jota uskottelet itsellesi rakastavasi – on yksi niistä vaikeimmista asioista, joista ihminen voi pitää kiinni. Mutta se on se asia, joka suojelee sinua. Se on se asia, josta vaimoni piti kiinni, kun minä en pystynyt.
Ja se on se syy, miksi olen täällä kertomassa teille mitään tästä. Toinen asia, jonka haluan sanoa, koskee ikää. Vanheneminen tässä maassa tarkoittaa sitä, että sinua kohdellaan asteittain ikään kuin olisit tulossa vähemmän ihmiseksi, vähemmän kykeneväksi päätöksiin, vähemmän oikeutetuksi arvokkuuteen, vähemmän kuuntelemisen arvoiseksi. Tunsin sen siinä tavassa, jolla Eemeli puhui minulle kuukausina Marketan kuoleman jälkeen.
Tunsin sen asiakirjoissa, jotka hän laittoi eteeni tuon keittiönpöydän ääressä. Tunnen sen joskus kaupoissa ja lääkäreiden vastaanotoilla ja siinä erityisessä kärsivällisyydessä, jota ihmiset ottavat käyttöön puhuessaan minulle nyt – sellaiseen kärsivällisyyteen, joka on todella alentuvuuden muoto pehmeissä vaatteissa. Ikäsi ei vähennä sinua. Surusi ei tee sinusta toimintakyvytöntä.
Yksinäisyytesi ei velvoita sinua hyväksymään mitä tahansa, mitä joku tarjoaa aidon rakkauden tilalla. Sinulla on oikeus omiin rahoihisi, omaan mieleesi, omiin valintoihisi, omaan elämääsi niin kauan kuin elät sitä. Jos joku yrittää ottaa ne asiat sinulta, tai painostaa sinua allekirjoittamaan asioita, joita et täysin ymmärrä, tai eristää sinua ihmisistä, jotka saattavat kysyä epämukavia kysymyksiä – se ei ole rakkautta. Se ei ole huolenpitoa.
Se on joku, joka on päättänyt, että elämäsi on resurssi ja he ovat oikeutettuja siihen. Et ole resurssi. Olet ihminen. Toimi sen mukaisesti.
Kolmas asia – ja tämä on se, minkä sanominen maksaa minulle eniten, koska en ole mies, jolle on koskaan ollut helppoa myöntää tarvitsevansa apua – on, että minun olisi pitänyt pyytää apua aikaisemmin. Ei oikeudellisen tilanteen kanssa, jota en olisi voinut ennakoida, vaan surun kanssa, eristyneisyyden kanssa, sen sumun kanssa, joka laskeutui Marketan kuoleman jälkeen ja joka teki mahdolliseksi poikani kävellä luokseni asiakirjojen kanssa ja löytää minut täsmälleen siinä kunnossa, jossa hän tarvitsi minun olevan. Minun olisi pitänyt puhua jollekulle. Minun olisi pitänyt päästää joku sisään.
Olin viettänyt 44 vuotta naisen kanssa, joka oli monien muiden asioiden ohella se ihminen, joka piti minut rehellisenä itselleni. Ja kun hän kuoli, menetin tuon toiminnon yhdessä kaiken muun hänen olemuksensa kanssa, enkä löytänyt korvaajaa sille, ja maksoin siitä. Tämä ei ole itsesyytöstä. Haluan olla selvä tuosta erosta, koska ne on helppo sekoittaa.
Mitä minulle tapahtui, tehtiin minulle jonkun toimesta, joka valitsi tehdä sen. Mutta se eristyneisyys, joka teki minusta haavoittuvan – se oli jotain, mihin olisin voinut puuttua, enkä tehnyt, koska minun sukupolveni miehiä ei opetettu puuttumaan siihen. Meidät opetettiin kantamaan painomme yksin ja kutsumaan sitä voimaksi. Se ei ole voimaa.
Se on vain erilainen haavoittuvuuden laji – sellainen, joka ei ilmoita itsestään ennen kuin joku löytää sen ja käyttää sitä. Etsi ihmisesi. Pidä heidät lähellä. Anna heidän kysyä sinulta kysymyksiä, joihin et halua vastata.
Se ei ole heikkoutta. Se on ihmisenä olemisen ylläpitotyötä maailmassa. Sinikka soitti minulle viime viikolla kertoakseen, että navigointiohjelma oli juuri suorittanut sen sadannen henkilökohtaisen konsultaationsa kesäkuun jälkeen. Sata ihmistä, jotka olivat istuneet alas yhden navigaattorimme kanssa ennen kuin allekirjoittivat mitään, ennen kuin tekivät taloudellisen päätöksen paineen alla, ennen kuin antoivat elämänsä hallinnan jollekulle, johon he eivät olleet varmoja voivansa luottaa.
En tiedä, kuinka moni noista sadasta välttää sen, mitä minulle tapahtui. En tiedä, kuinka moni oli jonkin kauhean reunalla ja on nyt yhden keskustelun vuoksi hieman erilaisella polulla. Mutta sata kesäkuun jälkeen kahdella navigaattorilla. Käskin Sinikan aloittaa kolmannen palkkaamisen prosessin.
On asia, joka tapahtuu, kun rakennat jotain – yritystä, säätiötä, elämää – josta kukaan ei kerro sinulle etukäteen. Mikä on se, että rakentaminen itse on se asia. Ei valmis tuote, koska valmista tuotetta ei ole, koska kaikki on aina matkalla muuttumaan joksikin muuksi. Se asia on sen päivittäinen työ.
Ne ongelmat, jotka ratkaiset, ja ne ongelmat, jotka voittavat sinut, ja ne aamut, jolloin nouset ja yrität uudelleen joka tapauksessa. Ei siksi, että olet varma sen toimivan, vaan koska vaihtoehto on lopettaa. Ja lopettaminen on sellainen kuolemisen laji, joka tapahtuu ennen kuin olet kuollut. En ole valmis.
Se on se, mitä haluan teidän ymmärtävän siitä, missä olen juuri nyt – 78-vuotiaana, kaiken sen kanssa, mitä viime vuonna on tapahtunut. En ole oman tarinani epilogissa. Olen sen keskellä, kaiken sen sotkun ja epävarmuuden kanssa, mitä se antaa ymmärtää. Polviini sattuu ja poikani on jossain, minne en ylety, ja vaimoni on poissa.
Ja organisaatio, jota rakennan, on epätäydellinen ja vaatii enemmän kuin minulla on joitakin päiviä. Ja aion jatkaa eteenpäin joka tapauksessa, koska Marketta istutti kirsikkapuun vuonna 1994 paikkaan, josta hän näki sen makuuhuoneesta ja keittiöstä. Ja se on tullut takaisin joka kevät sen jälkeen pyytämättä. Ja se tuli takaisin tänä keväänä, kun olin kaiken keskellä.
Ja se tulee takaisin ensi keväänä riippumatta siitä, mitä teen tai jätän tekemättä. Ja siinä on jotain – siinä asioiden paljaassa, itsepäisessä tosiasiassa, jotka jatkavat takaisin tulemista – minkä koen enemmän ylläpitäväksi kuin mikään muu, mitä tiedän. Menen ulos ja istun sen lähellä joitakin iltoja, kun sää sallii. Tuon kahvini ja istun pihalla ja katson sitä ja ajattelen naista, joka valitsi sen ja asetti sen maahan ja hoiti sitä 30 vuotta.
Ja ajattelen vanhaa miestä kirjastossa, jonka piti tietää, että se muuttuu erilaiseksi. Ja ajattelen niitä sataa ihmistä, jotka istuivat alas navigaattorin kanssa ja ehkä muuttivat jonkin suuntaa. Ja ajattelen tämän olevan tarpeeksi. Ei kaikkea.
Ei sitä, mitä halusin, ei sitä, mitä suunnittelin – mutta tarpeeksi jatkaakseen eteenpäin, tarpeeksi merkitäkseen jotain, tarpeeksi noustakseen jälleen huomenna. Se käy laatuun. Se käy laatuun aivan mainiosti.