Kalkkuna oli ollut uunissa aamu kuudesta asti. Tiedän, että se kuulostaa mitättömältä yksityiskohdalta, mutta minulle se kalkkuna edusti kolmen päivän valmisteluja, maissileivätäytettä, jota olin hionut viisitoista vuotta, karpalokastiketta, joka oli porissut hiljaisella tulella edellisenä iltana, ja vihreitä papuja, jotka olin ryöpännyt ja jäähdyttänyt jäävedessä, koska Venla oli kerran kahdeksan vuotta sitten sanonut pitävänsä niistä enemmän sillä tavalla. Muistin aina. Nimeni on Eeva Karhu, olen 67-vuotias, ja olen asunut yksin tässä neljän makuuhuoneen talossa Tammitiellä Myllykylässä siitä asti, kun nuorimmainen poikani Markku muutti Tampereelle.
Talo on liian suuri yhdelle ihmiselle, mutta en ole koskaan pystynyt luopumaan siitä, koska täällä kaikki tapahtui. Täällä lapset ottivat ensimmäiset askeleensa, täällä itkin hiljaa kylpyhuoneessa, jotta he eivät kuulisi, ja täällä laskin tilitietoja keittiön pöydän ääressä yrittäen keksiä, miten saada numerot täsmäämään vielä yhden kuukauden ajan. Tänä vuonna pöydän ääreen oli tulossa yhdeksäntoista ihmistä. Venla ja hänen miehensä Teemu, heidän teini-ikäisensä Pia ja Kalle, Markku vaimoineen ja kolmivuotias Eeli, siskoni Pirjo miehineen, erilaisia serkkuja ja sukulaisia, ja Venlan työkaveri Teija, jonka Venla oli kutsunut kysymättä minulta ja josta sain tietää vasta kaksi päivää ennen.
Käytin hienointa posliinia, silitin pöytäliinan ja tein nimikortit parhaalla käsialallani, koska uskon yhä, että niillä asioilla on merkitystä silloinkin, kun kukaan ei huomaa. Erityisesti silloin, kun kukaan ei huomaa. Minun pitäisi kertoa teille Venlasta. Hän on 41-vuotias, varatoimitusjohtaja varainhoitoyhtiössä Helsingissä, titteli, jolla hän esittelee itsensä ennen kuin esittelee omat lapsensa.
Hän ajaa autoa, joka maksaa enemmän kuin kaksi ensimmäistä autoani yhteensä, ja hän puhuu tavalla, joka saa kaiken kuulostamaan osavuosikatsaukselta. Olen ylpeä hänestä. Haluan sanoa sen selvästi. Mutta jossain hänen menestyksensä rakentamisen ohessa oli rakentunut myös versio hänestä, joka pani ihmiset järjestykseen, ja joka oli alkanut katsoa minua ja nähdä ei äitiään, vaan kategorian.
Kotiäidin. Olin huomannut sen tavasta, jolla hän ohjasi keskustelun muualle, kun joku kysyi, mitä olin tehnyt viime aikoina. Tavasta, jolla hän vastasi puolestani. ”Äiti pitää itsensä kiireisenä talon askareilla.
” Äänellä, joka ei ollut suorastaan ilkeä, mutta kantoi mukanaan sellaista vähättelyä, joka on pahempaa kuin ilkeys, koska sitä ei edes huomaa miksikään. Pirjo saapui ensimmäisenä, koputtamatta takaovesta, kuten aina. Hän laski kaupasta ostetun omenapiirakan tiskille ja kysyi, miten jaksan. Hän tiesi, että valehtelin, kun sanoin olevani kunnossa, mutta antoi minun valehdella toistaiseksi.
Sitten hän mainitsi, että Venla oli soittanut hänelle ja sanonut haluavansa keskustella talosta päivällisellä virallisesti, perheen läsnä ollessa, tuen vuoksi. ”Hän ei maininnut siitä minulle”, sanoin. ”Tiedän. Tämä on minun taloni.
Tiedän senkin. ”
Noin kahdelta talo oli täynnä. Eeli oli jo kaatanut koristekurpitsan, Markku seurasi häntä uupuneena, Salla auttoi keittiössä aidosti, ja Teemu, Venlan hiljainen historiantunnin opettaja -mies, josta pidin aidosti, puhui olohuoneessa Kostin kanssa talousasioista. Ja sitten oli Venla.
Hän saapui 14. 15, mikä on myöhässä meidän perheen standardien mukaan ja täsmälleen ajoissa hänen omiensa mukaan. Hänellä oli kamelinvärinen jakkupuku, hiukset vedetty taakse sillä tyylikkäällä tavalla, joka näyttää vaivattomalta, ja hän tervehti kaikkia sillä erityisellä lämmöllä, jonka hän säästää julkisiin tilanteisiin. Aidolla tavalla, mutta aina hallitulla.
Istuiimme pöytään neljältä. Ruoka kiersi, lautaset täyttyivät, keskustelu liikkui useina säikeinä. Ja sitten noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua Venlan kollega Teija kysyi pöydälle yleisesti, mitä minä teen työkseni. Avasi suuni vastatakseni, mutta Venla vastasi puolestani.
”Äiti jäi kotiin”, hän sanoi miellyttävästi, samalla tavalla kuin sanoisi, että äiti tykkää puutarhanhoidosta. ”Hän kasvatti meidät, piti talon pyörimässä. Se koko juttu. ”
Tunsin sanojen osuvan rintalastani taakse.
Ei iskuna, vaan pienenä, tarkkana viiltona, sellaisena, joka ei vuoda verta heti. ”Voi, se on ihanaa”, Teija sanoi äänellä, joka ei pitänyt sitä lainkaan ihanana. ”Se ei ollut aivan”, aloitin. ”Äiti oli siinä loistava”, Venla sanoi ja kohotti viinilasiaan hieman.
Pieni malja, joka oli myös johtopäätös. Aihe loppuun käsitelty. Eteenpäin. Ensimmäinen todellinen hetki koitti noin viisitoista minuuttia myöhemmin, kun keskustelu siirtyi Markun arkkitehtuuriprojektiin Tampereella.
Markku kertoi asiakkaan halunneen jotain, mikä kunnioittaa alueen historiaa, ja siitä, miten paljon aikaa yhteisöllinen osallistaminen vie. ”Tuo on niin tyypillinen Markun vastaus”, Venla sanoi hellästi ja pisteliäästi samaan aikaan. ”Olet aina välittänyt enemmän prosessista kuin lopputuloksesta. Se on suloista.
Liike-elämässä sinut syötäisiin elävältä. ”
Markku hymyili varovaisesti. Venla heilautti kättään. ”En minä kritisoi.
Maailma palkitsee tulokset. Niin se on aina tehnyt. ” Hän katsoi ympärilleen pöydässä. ”Katsokaa tätä perhettä.
Me kaikki tajusimme sen lopulta. ”
Laskin haarukkani alas ja katsoin tytärtäni. Hän ei katsonut minua. Hän oli jo siirtymässä siihen, mitä aikoi sanoa seuraavaksi.
Ja se oli se, se eteenpäin siirtyminen, mikä osui minuun enemmän kuin sanat. Oletus siitä, ettei ollut mitään syytä pysähtyä. Jälkiruoan oli tarkoitus tulla myöhemmin, mutta Venla ehti sinne ensin. Se alkoi Kallesta, hänen 17-vuotiaastaan, joka kysyi äidiltään, aikoivatko he ostaa mummin talon.
Pöytä hiljeni. Venla katsoi lyhyesti Teemua, sitten teki sen rennon tilannearvion uudelleenkalibroinnin, jonka olen nähnyt hänen tekevän kokouksissa. ”Keskustelimme vain mahdollisuuksista. Mitään ei ole päätetty.
”
”Mistä mahdollisuuksista? ” Markku kysyi. Venla katsoi minua. ”Äiti.
Olemme puhuneet tästä ennenkin. Talo on liian suuri sinulle. Olet täällä yksin. On käytännöllistä miettiä vaihtoehtoja.
”
”Yritätkö sinä ostaa minun taloni? ” kysyin hiljaa. ”Yritän käydä keskustelua tulevaisuudestasi. Kiitospäivän päivällisellä 19 ihmisen edessä.
”
”Tämä ei ole perheen päätös”, sanoin. ”Se on minun taloni. Minä omistan sen. ”
Ӏiti.
Minä maksoin sen. ”
”Kasvatin teidät siinä. Etkä sinä keskustellut tästä minun kanssani ennen kuin kutsuit kaikki katsomaan, kun keskustelet siitä kanssani. ”
Venlan leuka kiristyi.
”Äiti ei ole koskaan käsitellyt hyvin sitä ajatusta, että maailma meni eteenpäin”, hän sanoi Markulle, ikään kuin minua ei olisi siinä. ”Hän jäi kotiin, kokkasi ja siivosi, ja se oli hyvä. Sitä tarvittiin. Mutta et sinä koskaan todella rakentanut mitään.
”
Hän hengitti ulos. ”En yritä olla ilkeä. Yritän olla rehellinen. ”
Huoneessa tuntui kuin ilma olisi poistettu sieltä.
Markku sanoi hyvin pehmeästi: ”Venla, lopeta. ” Pirjon käsi oli löytänyt omani pöydän alla, sormet tiukasti rystysteni ympärillä. En ollut rauhallinen. Käteni tärisivät.
Sen verran, että minun oli painettava peukaloni sormiani vasten tasoittaakseni ne. Koska se, mitä Venla oli sanonut, ei ollut vain väärin. Se oli juuri se tarina, jota olin pelännyt vuosien ajan kaikkien uskovan, mukaan lukien hän, mukaan lukien minä itse vaikeina öinä. Sitten avasin laukun ja otin esiin kansion.
”Haluan näyttää kaikille jotain”, sanoin. Ääneni tuli vakaana. En tiedä miten. Laskin ensimmäisen asiakirjan pöydälle.
Se oli kiinteistöyhteenveto, lista osoitteista. Neljätoista kappaletta, joiden nykyiset markkina-arvot oli tulostettu oikeaan sarakkeeseen. ”Aloitin kiinteistöjen ostamisen vuonna 1998”, sanoin. ”Ensimmäinen oli paritalo Kellosepänkadulla.
Muistatko sen, Venla? Olit kahdeksannella luokalla. Maksoin siitä 420 000 markkaa. Remontoitutin sen itse, etsin urakoitsijat, johdin heitä, tein jokaisen päätöksen.
Vuokrasin molemmat asunnot ja käytin tulot seuraavan kiinteistön ostamiseen 18 kuukautta myöhemmin. ”
Laskin toisen asiakirjan päälle, ja seuraavan ja seuraavan. Markku oli kumartunut eteenpäin, katsoen papereita ilmeellä, jota en osannut nimetä. ”Salkku käsittää tällä hetkellä 14 kiinteistöä, sekoitus asuin- ja liikekiinteistöjä.
Yhdistetty arvo viime kuun tilanteen mukaan on hieman yli kolme miljoonaa euroa. ”
Luku istui siinä pöydällä kuin jotain, mikä oli pudonnut suuresta korkeudesta. Kukaan ei puhunut. Teija päästi pienen äänen, joka ei ollut aivan sana.
”Perustin myös perherahaston tämän vuoden maaliskuussa”, sanoin. ”Rakenne on suunniteltu siirtämään varat lapsille ja lapsenlapsille sisäänrakennetuilla määräyksillä. Asianajajani nimi on Jari Flink. Voit vapaasti soittaa hänelle.
”
”Äiti”, Markku sanoi, ääni raa’alla. ”Miten? Milloin sinä? ”
”Aloitin, kun olitte yläasteella.
Olin juuri ottanut toisen työn kirjanpitäjänä. Se antoi minulle tarpeeksi käsirahaan. En halunnut sen muuttavan mitään, kun olitte vielä kasvamassa. Halusin teidän olevan lapsia, ette huolenpitäjiä.
”
Katsoin Venlaa. Hän tuijotti yhä yhteenvetosivua. Hänen kasvonsa olivat sellaiset kuin ihminen, joka huomaa, että maa, jolla hän on seissyt, ei olekaan sitä, mitä hän luuli. ”Sinä rakensit tämän”, hän sanoi.
”Kyllä. Sillä aikaa kun me olimme”, hän katsoi ylös minuun viimein, ”miksi et kertonut meille? ”
”Olin rakentamassa jotain muutakin”, sanoin. ”Olin rakentamassa sinua ja Markkua.
Ja ajattelin, että jos kerron teille rahoista, saatatte lakata yrittämästä niin kovasti. Minä tarvitsin teitä todistamaan asioita. Mutta minä en ole tyhmä. Ja minä tarvitsin sinun tietävän sen.
”
Seuraava hiljaisuus oli erilainen. Sillä oli painoa, mutta ei musertavaa. Teemu kurkotti pöydän yli ja laittoi kätensä Venlan käden päälle. ”Olen sinulle anteeksipyynnön velkaa”, Venla sanoi viimein, sanat karkeina.
”Oletkin”, sanoin. ”Mutta et juuri nyt. Juuri nyt haluan vain syödä jälkiruokaa perheeni kanssa. ”
Olin tehnyt pekaanipähkinäpiirakan.
Ja hitaasti, tavalla, jolla huoneet palaavat ennalleen myrskyn jälkeen, keskustelu alkoi palata hiljaisempana, mutta aitona. Ennen kuin ihmiset lähtivät, Venla etsi minut eteisestä. Hänellä oli takki päällään. Hän seisoi siinä jakkupuvussaan ja tyyneydessään, ja hetken ajan hän näytti aivan siltä kahdeksanvuotiaalta, joka ei saanut unta eikä halunnut myöntää sitä.
”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Se mitä sanoin pöydässä, siitä ettei ole rakentanut mitään. Se oli väärin. ”
”Kyllä.
Se oli. ”
”Olen kantanut tarinaa sinusta pitkän aikaan, siitä kuka olet. Ja luulen, että pidin siitä kiinni, koska se sai omat valintani tuntumaan välttämättömämmiltä. ”
Katsoin tytärtäni pitkän tovin.
”Tiedän. Luulen, että tiesin sen jo kauan sitten. En vain tiennyt, miten sanoa se. ”
”Voinko soittaa sinulle ensi viikolla?
” hän sanoi. ”Ei talosta. Vain puhuakseni. ”
”Kyllä.
Voit soittaa minulle ensi viikolla. ”
Hän halasi minua ovella. Oikea halaus, sellainen, jossa molemmat pitävät kiinni. Venla soitti tiistaina.
Istuin keittiön pöydän ääressä, kun hänen nimensä ilmestyi näytölle, ja istuin kahden kokonaisen soittoäänen ajan ennen kuin vastasin. Hän halusi pyytää anteeksi uudelleen, kunnolla. Se, mitä hän antoi, oli hapuilevaa ja epätäydellistä, mutta aidompaa kuin mikään, mitä hän oli koskaan antanut. Hän pyysi anteeksi kommenttia, talon puheeksi ottamista, ja alkoi pyytää anteeksi jotain muutakin, mutta pysähtyi ja sanoi: ”Minun täytyy miettiä tuota vielä vähän enemmän.
”
Kunnioitin sitä. Puhuimme tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, pidempään kuin olimme puhuneet vuosiin. Emme ratkaisseet kaikkea. Emme aikoneet ratkaista kaikkea yhdessä puhelussa.
Mutta jokin oli muuttunut. Maa välillämme tuntui erilaiselta, epävakaalta uudella tavalla, joka saattaisi todella kantaa painoa, jos olimme varovaisia siitä, mihin astuimme. Markku soitti torstai-iltana. Hän oli miettinyt paljon kiitospäivää.
”Tiesin, että teit kahta työtä, kun olimme lapsia. Mutta en tiennyt muusta. Ja mitä en osaa selittää, on se, miksi se osa yllättää minut niin paljon. Koska kun mietin sitä nyt, se kuulostaa täsmälleen siltä, mitä sinä tekisit.
Se on niin täysin sinua. ”
”Sinun ei kuulunutkaan nähdä sitä”, sanoin. ”Se oli asian ydin. ”
”Olitko yksinäinen tehdessäsi kaiken yksin?
”
Kysymys osui jonnekin odottamattomaan paikkaan. Minulta ei ollut kysytty sitä pitkään aikaan, mahdollisesti koskaan, täsmälleen noilla sanoilla. ”Kyllä”, sanoin. ”Joskus.
”
”Miksi et kertonut meille? Ei niistä rahoista. Vaan mistään siitä, vaikeista osista. ”
”Koska te olitte se syy, miksi tein sitä.
Kertominen siitä, miten vaikeaa se oli, olisi tuntunut siltä, että olisin pyytänyt teitä kantamaan sitä kanssani. Ja se ei ollut teidän kannettavanne. ”
Markku oli hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Luulen, että olen sinulle jotain velkaa.
En ole varma mitä tarkalleen, mutta jotain. ”
”Et ole minulle mitään velkaa, Markku. Äitiys ei ollut mikään liiketoimi. Tein sen, koska olitte minun ja rakastin teitä.
Mitä voit tehdä, jos haluat tehdä jotain, on olla läsnä. Se on kaikki, mitä olen koskaan halunnut. ”
Hän soitti minulle joka päivä seuraavan kahden viikon ajan. Seuraavana lauantaina Venla tuli.
Satoi kylmää, tasaista marraskuun sadetta. Olin tehnyt keittoa, kanaa ja villiriisiä, sellaista, joka ei vaadi reseptiä, koska se elää käsissäni. Hän tuli sisään ilman jakkupukuaan, pelkässä tummanvihreässä neuleessa, hiukset auki, mitä en melkein koskaan näe. Hän näytti nuoremmalta, myös väsyneemmältä.
Istuiimme keittiön pöydän ääressä ja puhuimme tavallisista asioista. Sitten hän kietoi molemmat kätensä kahvikuppinsa ympärille, katsoi pöytää ja sanoi: ”Haluan puhua siitä, mitä todella sanoin. Ei vain siitä talojutusta. Vaan siitä toisesta.
”
”Kun sanoin, ettet ole koskaan rakentanut mitään. Olin vihainen, kun sanoin sen. En sinulle. Olin vihainen itselleni, ja sinä olit siinä.
Mutta se osa, mikä minua pelottaa, on se, että myös uskoin siihen, kun sanoin sen. ”
”Tiedän”, sanoin. ”Voin kertoa sen. ”
”Miten et vihaa minua siitä?
”
Katsoin tytärtäni keittiön pöydän yli. ”Koska sinun vihaamisesi vaatisi minua lakkaamaan ymmärtämästä sinua. Ja minä ymmärrän sinua liian hyvin. ”
Hänen silmänsä täyttyivät.
Tällä kertaa hän ei räpäyttänyt niitä kokonaan takaisin. Yksi kyynel kulki hänen kasvojensa sivua pitkin. Hän pyyhki sen pois välittömästi, mutta hän antoi minun nähdä sen ensin. ”Rakensin sen tarinan sinusta, koska tarvitsin sinun olevan pienempi kuin olet.
Tarvitsin sinun olevan se, joka jäi taakse, jotta minun lähtemiseni merkitsi jotain. ”
”Se on kauhea asia tehdä jollekulle”, sanoin. ”Äidillesi varsinkin. ”
”Mutta minä annoin sen myös tapahtua”, sanoin.
”Pidin elämäni erillisessä lokerossa ja sanoin itselleni sen olevan teidän parhaaksenne. Mutta osa siitä oli myös sitä, että olin varovainen. Pelkäsin, että jos näyttäisin teille, mitä olin rakentanut, tuntisitte, että olin salannut sen teiltä. ”
”Päästät itsesi helpolla, äiti”, Venla sanoi.
”Se, mitä teit rakentaessasi kaiken tuon, oli merkittävää. Sinun ei tarvitse ottaa syytä siitä. ”
”En otakaan syytä sen rakentamisesta. Otan vastuun salailusta.
Siinä on ero. ”
Sade piiskasi kovemmin ikkunaa vasten. ”Joten mitä me teemme nyt? ” hän kysyi.
”Teemme tätä”, sanoin. ”Istumme tässä keittiössäni ja sanomme ne todelliset asiat ja katsomme, mikä on yhä pystyssä sen jälkeen. Ja sitten teemme sen uudelleen viikon päästä. ”
Noin viikko ja puoli kiitospäivän jälkeen sain toisenlaisen puhelun.
Sisarenpoikani Roni soitti ja kertoi lounastaneensa Venlan kanssa Helsingissä. ”Hän kysyi minulta, tiesinkö mitään sinun taloudellisesta tilanteestasi. Hän alkoi kysellä kiinteistöistä ja siitä, tiesinkö mukana olevia asianajajia ja oliko rahastoasiakirjat tehty ja rekisteröity oikein. Se tuntui väärältä.
Tuntui siltä, että hän teki taustatutkimusta. ”
Istuin sen kanssa pitkän tovin. Kiitin häntä ja suljin puhelimen. Ajattelin, miten aidot asiat ja strategiset asiat eivät itse asiassa sulje toisiaan pois.
Ihmiset voivat olla pahoillaan ja silti suunnitella. Ihmiset voivat rakastaa sinua ja silti haluta tietää sen suuruuden, mitä sinulla on. Soitin Jari Flinkille ja jätin viestin. ”Minun täytyy tulla käymään tällä viikolla.
Rahastoon on joitakin muutoksia, joista haluaisin keskustella. Ja joitakin turvatoimia, joita minun olisi luultavasti pitänyt jo ajatella. ”
Jari soitti takaisin seuraavana aamuna. Kuunteli kaiken keskeyttämättä, ja kun lopetin, hän oli hetken hiljaa.
Sitten hän sanoi: ”Haluan sinun tulevan torstaina. Käymme läpi rahaston rakenteen kokonaisuudessaan. Haluan tiukentaa muutosten ympärillä olevia ehtoja, erityisesti sellaisia, joita voitaisiin teoreettisesti käyttää hyväksi, jos joku haluaisi väittää sinun toimintakykysi heikentyneen. ”
”Luuletko, että hän on rakentamassa keissiä?
” kysyin. ”Luulen, että hän pyysi serkkuaan tutkimaan oikeudellisia asiakirjojasi kaksi viikkoa sen jälkeen, kun sai tietää sinulla olevan kolmen miljoonan euron salkku. En määrittele motiivia. Kerron sinulle, miltä se näyttää sieltä käsin, missä minä istun.
”
Istua omassa keittiössään talossa, jonka on omistanut kolmekymmentä vuotta, miettien, tutkiiko oma tytär tapoja päästä käsiksi siihen, mitä olet rakentanut. Se ei ollut musertavaa. Se oli jotain kylmempää ja hiljaisempaa, jotain, mikä tuntui melkein selkeydeltä. Pirjo tuli perjantaina etuovesta, koputti kolme kertaa teatraalisella muodollisuudella ennen kuin avasi sen itse.
Kerroin hänelle kaiken, ja hän kuunteli tavalla, jolla hän aina kuuntelee, koko kasvoillaan. Kun lopetin, hän kysyi, olisiko mahdollista, että Roni luki tilanteen väärin. ”Se on mahdollista”, sanoin. ”Venla on kykenevä aitoon huoleen.
Uskon sen. Mutta aito huoli ei johda sinua kysymään sukulaiselta, oliko oikeudelliset asiakirjat tehty oikein. Se ei ole huolta minun hyvinvoinnistani. Se on jotain muuta.
”
Pirjo katsoi pöytää. ”Ei”, hän sanoi hiljaa. ”Olet oikeassa. Ei ole.
”
”Olen”, sanoin ja tarkoitin sitä enimmäkseen. ”Tunnen kuin olisin menettänyt jotain taas. Luulin, että olimme pääsemässä jonnekin lauantaina. Ja ehkä olimme.
Mutta hän tekee myös samaan aikaan tätä toista asiaa. Enkä tiedä, miten pitää molempia tosina samanaikaisesti. ”
”Se johtuu siitä, että se on hulluksi tekevää”, Pirjo sanoi suoraan. ”Se, että joku on lämmin ja aito kanssasi samalla, kun siirtelee nappuloita selkäsi takana.
Se on erityislaatuista hulluutta. Etkä sinä kuvittele sitä. ”
”Mitä aiot tehdä? ” hän kysyi.
”Menen Jarin luo. Teen muutokset rahastoon. Ja sitten en tiedä vielä. En tiedä, otanko hänet konfrontaatioon vai odotanko.
”
Pirjo oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi jotain, mitä en odottanut. ”Mitä sinä haluat, Eeva? Ei se, mitä sinun pitäisi tehdä.
Mitä sinä todella haluat? ”
”Haluan tyttäreni olevan se, joka hän oli viime lauantaina”, sanoin. ”Kun hän tuli sisään ilman jakkupukua, hiukset auki, kun hän itki edessäni. Haluan sen olevan se aito.
”
”Ehkä se onkin”, Pirjo sanoi. ”Ihmiset voivat olla aitoja ja silti pelätä menettävänsä jotain samaan aikaan. Se ei ole selitys sille, mitä hän tekee. Se on vain syy.
Ja syyt eivät korjaa mitään, mutta ne auttavat sinua olemaan tulematta täysin hulluksi. ”
Menen Jarin luo torstaina, kuten oli suunniteltu. Vietimme kaksi tuntia käyden läpi rahastoasiakirjaa. Tiukensimme muutoslauseketta, lisäsimme määräyksen, joka vaatii toisen riippumattoman asianajajan todistamaan, ja päivitimme kielen toimintakyvyn määrittelyjen ympärillä vaatimaan kolmen lääkärin konsensuksen yhden sijaan.
Puhelu Venlalta tuli neljä päivää myöhemmin. Olin takapihalla haravan kanssa. Hänen äänensä oli erilainen. Tiukempi.
”Puhuin Ronille. Hän soitti minulle. Hän sanoi kertoneensa sinulle lounaastamme. Haluan selittää.
Olin pelästynyt. Kiitospäivän jälkeen, kun sain tietää kaikesta. Olin pelästynyt siitä, miten paljon en tiennyt elämästäsi. Ja luulen, että menin jonkinlaiseen puolustustilaan.
Halusin ymmärtää rakenteen. Ja käsittelin sen huonosti. ”
Nojasin haravaan. ”Mistä erityisesti olit huolissasi, kun sanot asioiden menevän pieleen?
”
”Olin huolissani siitä, että joku käyttäisi sinua hyväkseen. ”
”Venla”, sanoin pitäen ääneni tasaisena. ”Kuka minua aikoo käyttää hyväkseen? Menit Ronin luo kysymään minun rahastoasiakirjoistani.
Kysyit, oliko ne tehty oikein. Tuo ei ole tytär, joka on huolissaan ulkopuolisista tahoista. Tuo on tytär, joka katsoo äitinsä oikeudellista rakennetta ja etsii haavoittuvuuksia. ”
Seuraava hiljaisuus oli pitkä, tarpeeksi pitkä, jotta kuulin auton ajavan kadulla ja koiran haukkuvan jossain kaukana.
”En tiedä”, Venla sanoi viimein hyvin hiljaa. ”En tiedä, mitä olin etsimässä. Luulen, että olin vihainen itselleni siitä, etten tiennyt. Ja sitten yhtäkkiä on tämä miljoonien arvoinen rahasto, ja minä olen edunsaaja.
Ja katson sitä ja ajattelen, mitä muuta en tiedä. Ja menin paniikkiin. ”
”Venla”, sanoin hitaasti. ”Jos olisit löytänyt jotain vikaa asiakirjoista, mitä tarkalleen ottaen luulit tekeväsi?
”
Hiljaisuus. Sellaisen ihmisen hiljaisuus, joka on saapunut viimein kysymyksen äärelle, johon hän ei halua vastata, koska vastaus näyttäisi hänelle jotain hänestä itsestään. ”En tiedä”, hän sanoi uudestaan. Mutta tällä kertaa se ei kuulostanut siltä, ettei tietäisi.
Se kuulosti siltä, ettei halunnut sanoa. ”Luulen, että tiedät”, sanoin. ”Olen päivittänyt rahaston. Siellä on uusia määräyksiä paikoillaan.
Se on turvallisempi kuin se oli. En sano sitä sinulle uhkauksena. Sanon sen, koska sinun pitäisi tietää, etten ole suojaamaton. ”
”Äiti, minä rakastan sinua.
”
”Tiedän. Ja se osa ei ole muuttunut. Mutta rakkaus minua kohtaan ei ole sama asia kuin pääsy asioihin. Minun elämäni ei ole sinun elämäsi jatke.
Se ei koskaan ollut. ”
”Olen pahoillani”, hän sanoi, ääni tärisevänä. ”Tiedän. Uskon sinua.
Ja minun täytyy myös sinun istuvan sen kanssa, mitä todella teit, ei vain sen anteeksipyyntöosan kanssa. Tekeminen ja anteeksipyytäminen ovat kaksi erillistä asiaa. ”
”En tiedä, miten korjata tämän. ”
”Aloitat olemalla tekemättä sitä uudestaan.
Se on vaihe yksi. Kaikki muu tulee sen jälkeen. ”
Sain takapihan haravoitua loppuun sinä iltapäivänä. Seisoin takaovella hetken ennen sisäänmenoa katsoen tammipuuta.
Se on liian suuri, se varjostaa pihaa ja sen juuret ovat tehneet kyseenalaisia asioita aidalle. Olen miettinyt sen poistamista tusina kertaa vuosien varrella. Mutta se oli täällä, kun muutin sisään. Se oli täällä, kun lapset olivat pieniä.
Se on seisonut tässä erityisessä maapalassa kolmekymmentä vuotta kaiken läpi. En aivan pysty tekemään sitä. Se on epäkäytännöllinen ja pidän sen silti. Sitten tammikuu tapahtui.
Se alkoi puhelulla, jota en odottanut, numerosta, jota en tunnistanut. ”Onko tämä Eeva Karhu? Nimeni on Tuula Heino. Olen edunvalvontaan ja vanhuusoikeuteen erikoistunut asianajaja Helsingistä.
Soitan, koska nimesi on tullut esille konsultaatiossa, jota olen tehnyt, ja tunsin, että oli tärkeää ottaa yhteyttä sinuun suoraan. ”
”Kuka sinua konsultoi? ”
”En pysty jakamaan sitä. ”
”Oliko se tyttäreni?
”
Toinen epäröinti, pidempi. ”Rouva Karhu. Se, mitä minua pyydettiin tutkimaan, herätti minussa joitakin eettisiä huolenaiheita. Häntä oli konsultoitu mahdollisuudesta aloittaa edunvalvontatarkistus.
Henkilö oli kuvannut iäkästä naista, joka asuu yksin ja joka oli hiljattain tehnyt merkittäviä taloudellisia päätöksiä. Käytetty ilmaisu oli ’epätyypillisestä salailusta ja eristäytymisestä’. Kieltäydyin konsultaatiosta. Se, mitä kuvailtiin, ei täyttänyt mitään kynnystä, jonka tunnistan oikeutetuksi huoleksi.
”
Istuin keittiön pöydän ääressä liikahtamatta pitkään aikaan. Se ei ollut järkytys. Se oli enemmänkin hidas tunnistaminen jostain, mikä oli ottanut muotoaan jo jonkin aikaa. Ei ajattelemattomuutta, ei pelkoa, vaan jotain järjestelmällisempää kuin kumpikaan.
Soitin Jarille. Hän sanoi: ”Tarvitsen sinun tulevan torstaina. Aiomme puhua läpi dokumentointistrategian. Sellaista, joka osoittaa perusteellisesti, että olet kykenevä aikuinen, joka tekee tietoisia päätöksiä.
Aiomme koota jotain, mikä tekee mistä tahansa edunvalvontahakemuksesta paitsi vaikean, myös kiusallisen sille, joka sen jätti. ”
”Jari, voiko tämä todella tapahtua minulle? ”
”Ei helposti. Ei sinun historiaasi.
Mutta voivatko he yrittää? Kyllä. Ja yrittäminen maksaa sinulle aikaa ja stressiä, vaikka se epäonnistuisi. Joten aiomme tehdä yrittämisestä niin ilmeisen turhaa, ettei sitä tapahdu.
”
En nukkunut hyvin sinä yönä. Makasin pimeässä ja ajattelin tytärtäni. Venla oli viettänyt koko elämänsä rakentaen kontrollia, koska hän oli pelännyt. Ja nyt oli jotain, mitä hän ei voinut johtaa, jotain, mitä olin rakentanut hänen ulottumattomiinsa.
Ja sen sijaan, että hän olisi istunut sen epämukavuuden kanssa, hän oli alkanut etsiä tapoja tuoda minut takaisin ulottuvilleen. Jarin toimisto torstaiaamuna tuotti täsmälleen sen, mitä hän lupasi. Kattavan asiakirjapaketin: taloudelliset tiedot, transaktiohistoriat, kirjeet lääkäriltäni ja ammattilaisilta. Otin paketin kotiin ja laitoin sen paloturvalliseen tallelokeroon.
Sitten lähetin Venlalle tekstiviestin. Neljä sanaa. Meidän täytyy tavata. Hänen vastauksensa tuli kahdeksan minuuttia myöhemmin.
Vain kaksi sanaa. Minä tiedän. Tapasimme kahvilassa keskustassa, neutraali maaperä. Saavuin ensin, tilasin kahvin ja istuin pöytään takakulmassa.
Venla tuli sisään kolme minuuttia myöhemmin, ja näin sen hänen kasvoillaan ennen kuin kumpikaan meistä sanoi mitään. Hän tiesi minun tietävän. ”Joku konsultoi edunvalvonta-asianajajaa Helsingissä”, sanoin, pitäen ääneni tasaisena. ”Hän kieltäytyi ja otti minuun yhteyttä suoraan.
Olen sittemmin työskennellyt asianajajani kanssa laittaakseni dokumentaation paikoilleen, mikä tekisi mistä tahansa sellaisesta hakemuksesta äärimmäisen vaikean ajaa. Tiedän sen olleen sinä, Venla. En pyydä sinua vahvistamaan sitä. Kerron sinulle, mitä tiedän, jotta ei ole olemassa versiota tästä, jossa en sanonut sitä ääneen päin naamaasi.
”
Venlan kasvot olivat muuttuneet aivan liikkumattomiksi. Ei se hallittu liikkumattomuus. Jotain hauraampaa. ”Menin paniikkiin”, hän sanoi, ääni tuskin kuiskauksen yläpuolella.
”Sen jälkeen, kun sain tietää Ronin soittaneen sinulle. Ajattelin, että jos rahastossa olisi jotain juridisesti väärin, minulla olisi tapa. ”
”Tapa mihin? ”
”Tapa olla menettämättä sinua.
”
Sen kauhea, sydäntä särkevä järjettömyys roikkui ilmassa välillämme. Tyttäreni, peläten menettävänsä minut, oli konsultoinut asianajajaa ottaakseen laillisesti hallinnan asioistani. ”Ymmärrätkö sinä, mitä olit yrittämässä tehdä minulle? ” sanoin hitaasti.
”Et sitä, mitä tarkoitit sillä. Vaan mitä se todellisuudessa oli. Olit laittamassa minua tilanteeseen, jossa en voisi tehdä omia päätöksiäni. Olit yrittämässä ottaa minun itsenäisyyteni.
”
”Äiti, anna minun selittää. ”
”Tiedän sinun olleen pelästynyt. Ymmärrän pelon. Olen viettänyt suurimman osan elämästäni tehden päätöksiä pelon sisällä.
Mutta pelko ei oikeuta sinua minuun. Rakkaus ei oikeuta sinua minuun. Minun tyttärenäsi oleminen ei oikeuta sinua minun itsenäisyyteeni. Kukaan ei saa sitä.
Ei koskaan. ”
Venla katsoi pöytää. ”Tiedän”, hän sanoi, sanat karkeina. ”Tiesin sen, kun tein sitä, ja tein sen silti.
Enkä voi perua sitä. ”
”Et”, sanoin. ”Et voi. ”
”Joten mitä tapahtuu nyt?
”
Katsoin tytärtäni pienen pöydän yli ja ajattelin tammipuuta takapihallani. Sitä, jonka minun olisi pitänyt ottaa alas vuosia sitten ja jota en ottanut. Sitä, jonka pidän silti sen vuoksi, minkä läpi se on seisonut. ”Mitä tapahtuu nyt, on se, että me päätämme, onko välillämme mitään aitoa jäljellä, jolle rakentaa.
En aio tehdä sitä päätöstä meidän molempien puolesta. Se vaatii meitä molempia. Joten minun täytyy sinun kertovan minulle rehellisesti. Mitä sinä todella haluat minulta?
Ei rahastosta, ei talosta, ei mistään siitä. Minulta, äidiltäsi. Mitä sinä haluat? ”
Venla katsoi minua pitkän tovin.
Ja sitten hyvin hiljaa hän sanoi: ”Haluan sinun tuntevan minut. Sen todellisen minut. En sitä varatoimitusjohtajaa. En sitä, jolla on kaikki mietittynä.
Olen esiintynyt sinulle koko elämäni, ja olen niin väsynyt siihen. Enkä tiedä, miten lopettaa. ”
”Sitten me aloitamme sieltä”, sanoin. Tammikuun jälkeiset viikot tuntuivat enemmän raunioiden läpi poimimiselta kuin minkään uuden rakentamiselta.
Venla ja minä puhuimme kahdesti viikossa. Ei aina mistään raskaasta, joskus vain tavallisista asioista. Mutta niiden alla oli hidas, vaivalloinen työ opetella olemaan rehellisiä toisillemme reaaliajassa. Hän ei ollut aina hyvä siinä.
En ollut minäkään. Oli hetkiä, jolloin tunsin hänen vetäytyvän takaisin hallittuun versioon, ja hetkiä, jolloin tiedän pitäneeni takaisin. En teeskennellyt, etteikö niitä hetkiä olisi tapahtunut. Se oli uutta minulle.
Lakkasin teeskentelemästä, että asiat olivat hyvin, kun ne eivät olleet. Se maksoi joka kerta. Se oli myös erehtymättömästi parempaa. Markku tuli kotiin helmikuussa.
Hän tiesi kaiken, Venla oli kertonut hänelle itse. ”Olen vihainen hänelle”, hän sanoi yksinkertaisesti. ”En sinun eduksesi. Olen vihainen, koska hän melkein teki jotain.
”
”En pyydä sinua antamaan hänelle anteeksi minun aikajanallani. Sinulla on lupa olla vihainen. Mutta älä anna sen tulla ainoaksi asiaksi välillänne. Se ei palvele kumpaakaan teistä.
”
Hän kurkotti pöydän yli ja laittoi kätensä omani päälle hetkeksi. Ja me istuimme yhdessä hiljaisuudessa ilman tarvetta täyttää sitä. Puistokadun rakennus tuli läpi maaliskuussa. Teuvo Polku soitti ja sanoi olevansa valmis myymään.
Soitin Kalle Blomille ja sitten Jarille. Istuin keittiöni pöydän ääressä noiden puhelujen jälkeen ja tunsin jotain, jota haluan kuvailla varovasti. Se ei ollut triumfi. Se oli hiljaisempaa kuin se.
Se tunne, kun oma arvostelukyky vahvistuu. Huhtikuu toi mukanaan jotain, mitä en ollut suunnitellut. Pia, Venlan tytär, ilmestyi ovelleni lauantai-iltapäivänä yksin. Hän istui keittiöni pöydän ääreen ja sanoi miettineensä minua paljon kiitospäivästä lähtien.
”Olitko koskaan katkera? ” hän kysyi. ”Kun kukaan ei tiennyt. Kun äiti oli sellainen kuin oli.
”
Mietin sitä rehellisesti. ”Kyllä”, sanoin. ”Joskus. En jatkuvasti, mutta oli öitä, jolloin se oli siellä.
”
”Mitä sinä teit sille? ”
”Laitoin sen työhön. Katkeruus ei ole itsessään hyödytöntä, Pia. Se kertoo sinulle, että jokin on vialla.
Kysymys on siitä, mitä rakennat sillä tiedolla. ”
Puhuimme kaksi tuntia. Kun hän lähti, seisoin oviaukossa ja katsoin hänen kävelevän autolleen. Ajattelin, että siinä se on.
Sitä varten se työ oli. Ei rahastoasiakirja, ei salkku, ei miljoonat. Se oli tämä seitsemäntoistavuotias nainen, joka valitsi tulla istumaan pöytäni ääreen ja kysymään todellisia kysymyksiä. Se on perintö.
Kaikki muu on vain telineitä. Venla tuli syömään toukokuussa. Vain hän ja minä. Hän toi viinin, jonka oli valinnut huolella, auttoi minua tekemään ruokaa pyytämättä, liikkuen keittiössäni sellaisella varovaisella kunnioituksella kuin olisi viimein ymmärtänyt, että tämä tila on minun.
Keskellä päivällistä hän laski haarukkansa alas. ”Minun täytyy sanoa jotain. Ja minun täytyy sinun tietävän, ettei tämä ole anteeksipyyntö. Olen pyytänyt anteeksi.
Tämä on jotain muuta. Olen viettänyt kaksikymmentä vuotta häpeillen sitä, että tarvitsen sinua. Tarvitsin sinun hyväksyntääsi, sinun näkemistäsi niin paljon, että päätin sen olevan heikkoutta ja rakensin koko esityksen sen piilottamiseksi. Ja sitten tarvitsin sinun olevan pienempi, jotta piilottamisessa oli järkeä.
Laitoin sinut maksamaan jostain, mikä oli minun kannettavani. ”
En sanonut mitään. Annoin sen olla mitä se oli. ”Haluan tehdä sen toisin.
En tiedä tarkalleen miten vielä, mutta haluan yrittää. ”
”Tiedän, että haluat. Se riittää aloittamiseen. Yrittäminen on aina tarpeeksi aloittamiseen.
Lopettaminen on se, mikä päättää asiat. ”
Toinen kiitospäivä. Yksitoista kuukautta ensimmäisen jälkeen. Sama talo, sama posliini, sama pöytäliina.
Erilainen ilma. Seitsemäntoista ihmistä tällä kertaa. Teijaa ei ollut kutsuttu uudestaan. Salla oli raskaana, Eeli kertoi kaikille asiasta toimittajan varmuudella.
Pirjo tuli etuovesta koputtamatta ja aloitti heti alkupaloista. Venla saapui 14. 15, yhä omassa kellossaan. Mutta tällä kertaa hän halasi minua ovella ja pysyi halauksessa hetken tavallista pidempään.
”Näytät hyvältä”, hän sanoi. ”Tunnen itseni hyväksi”, sanoin ja tarkoitin sitä. Päivällinen oli mitä oli. Äänekästä, päällekkäistä, epätäydellistä.
Kalle kaatoi vetensä, Eeli söi vain sämpylöitä, vihreät pavut olivat hieman ylikypsiä, koska olin puhunut Ronin kanssa, kun ajastin soi. Kukaan ei sanonut mitään urista tai titteleistä tai siitä, kuka oli rakentanut mitä. Lähellä aterian loppua Pia sanoi: ”Tämä on paras kiitospäivä, mitä meillä on koskaan ollut. ”
”Tuo on korkea rima”, Kalle sanoi.
”Ei, tarkoitan sitä. Viime vuosi oli paljon. Mutta se oli myös silloin, kun asiat alkoivat todella olla aitoja. ”
Venla katsoi minua pöydän yli ja kohotti lasiaan.
”Äidille”, hän sanoi hiljaa. Markku kohotti lasinsa, sitten Pirjo, Salla, Eeli, Teemu, Roni, Kosti. Yksi toisensa jälkeen pöydän ympärillä. Katsoin heitä kaikkia, tätä monimutkaista, epätäydellistä ihmisten kokoelmaa, jotka olivat minun, ja tunsin jotain, jolle olen yrittänyt löytää oikeaa sanaa siitä lähtien.
Se ei ollut onnellisuutta tarkalleen. Se oli enemmänkin kuin laskeutuminen, saapuminen lepoon oikeaan paikkaan pitkän liikkeen jälkeen. Kohotin maljan paikalle ilmestymiselle. Maaliskuu, vuosi sen jälkeen.
Pirjo ja minä olemme takapihallani lauantai-iltapäivänä, joka tuntuu vastoin kaikkea meteorologista järkeä varhaiskeväältä. Juomme teetä. Tammipuu osoittaa ensimmäisiä viitteitä uusista lehdistä, vain ajatuksen niistä. ”Olen miettinyt tämän talon myymistä”, sanoin.
”Etkä ole. ”
”Olen miettinyt sen miettimistä. ”
”Etkä. ”
Hymyilin.
”Maisemasuunnittelija sanoi pihalla olevan hyvät luut. ”
”Maisemasuunnittelija on oikeassa. Et sinä ole myymässä tätä taloa. Sinä tulet kuolemaan tässä talossa ja jättämään sen Markulle, ja hän tulee muuttamaan sen joksikin historiallisesti merkittäväksi.
”
”Miten Venla voi? ”
”Hän aloitti käynnit terapeutilla helmikuussa. Oma ideansa. Hän työskentelee sen haarniskan parissa.
Se on hidasta. Hän soitti minulle viime viikolla vain puhuakseen. Ei mistään, ilman agendaa. ”
Pirjo oli hetken hiljaa.
”Tuo on suuri asia. ”
”Se on. Se on myös vain puhelu. Yritän pitää molemmat noista asioista kerralla.
”
”Olet muuttumassa hyväksi siinä. ”
”Minulla on ollut paljon harjoitusta. ”
Istuiimme takapihalla melkein keväisessä ilmassa, ja tammipuu siirtyi pienessä tuulessa yläpuolellani. Maailma teki sitä asiaa, mitä se aina tekee, vain jatkaen, vain tarjoten seuraavan päivän edellisen jälkeen ilman, että kysyisi, oletko ratkaissut kaiken.
Se ei odota. Se ei koskaan odota. Ja olen oppinut viimein, kaiken tämän jälkeen, olemaan odottamatta minäkään. Liikkumaan, kun liikkuminen on mahdollista.
Rakentamaan, kun on jotain, mitä kohti rakentaa. Istumaan takapihallani melkein keväässä ja tietämään, että olen yhä täällä, yhä liikkeessä, yhä täysin anteeksipyytelemättömästi oma itseni. Tee oli hyvää, puu oli melkein vihreä, ja jossain talossa takanani puhelimeni oli luultavasti soimassa jonkin asian vuoksi, mikä vaati huomiotani. Annoin sen soida hieman pidempään.
Vain istuin siinä. Vain hengitin.