Poikani allekirjoitti lähes 400 000 euron velan. Hän ei lukenut siitä yhtäkään riviä. Paperi oli aivan hänen edessään pöydällä. Osoitin jokaista lukua sormellani ja luin jäljellä olevan saldon ääneen kahdesti.
Tarjouduin jopa soittamaan pankkiin siltä seisomalta, jotta hän kuulisi luvun vahvistettuna joltakin muulta kuin minulta. Poikani vain heilautti kättään. Isä, tätä minä teen työkseni. Minä tiedän, mitä teen.
Sitten hän kirjoitti nimensä paperiin. 391 26 euroa. Sen verran taloa rasitti velkaa, ja parhaassakin mahdollisessa markkinatilanteessa talo olisi ollut ehkä 430 000 euroa arvoinen. Istuin häntä vastapäätä ja katsoin allekirjoitusta tuon luvun alla.
Minua ei pelottanut velka. Minua pelotti se, että tiesin täsmälleen, miksi poikani pystyi allekirjoittamaan sen niin rauhallisesti. Hän uskoi, että olin liian vanha ymmärtääkseni, mitä olin lukemassa. Voisin sanoa, että tunsin vihaa, mutta tunsin vain surua.
Sillä poikani silmissä en ollut enää se isä, joka oli kasvattanut häntä vuosikausia. Olin vain vanha mies, joka suri vaimoaan eikä ollut enää tarpeeksi selväpäinen tekemään omia päätöksiään. Ironista oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, että olin valmistautunut juuri siihen hetkeen. Eikä minulla ollut aavistustakaan, että kaikki tämä oli alkanut jo neljä vuotta aiemmin, sinä päivänä, kun vaimolleni kerrottiin, ettei hänellä ollut enää paljon aikaa jäljellä.
Viimeisinä vuosinaan hän teki hiljaa jotain, mitä en olisi ikinä uskonut hänen kykenevän. Hän piti minulta salaisuutta. Salaisuutta, joka oli tarpeeksi suuri muuttamaan koko tämän perheen elämän. Ja siitä osasta minulta on kestänyt hyvin kauan löytää rohkeus kertoa.
Nimeni on Veikko Nieminen. Olen kotoisin Ilmajoelta Etelä-Pohjanmaalta, talosta Kauppilantiellä, jonka vaimoni kanssa ostimme vuonna 1984. Ostin nautakarjaa 34 vuoden ajan. Enimmäkseen tilaussonneja erään teurastamon lukuun Seinäjoelta, ja myöhemmin omaan piikkiini.
Kävin karjahuutokauppoja pitkin eteläistä Pohjanmaata ja ylös Keski-Suomeen asti. Kauhavalla tiistaisin, Lapualla, Ylistarossa, Kurikassa. 34 vuotta seisomista aitauksen reunalla kello seitsemältä aamulla, kahvikuppi kädessä. Kahvia, joka maistui vähän letkulta.
Ja tässä on se, mitä työ oikeasti on. Eläin tulee renkaaseen, ja sinulla on suunnilleen kahdeksan sekuntia aikaa. Kahdeksan sekuntia lukea runko, lihaksisto, kunto, vatsan täyteys. Onko eläin ollut laitumella vai rehuautossa?
Onko kyseessä oikea eläin vai pelkkä karvapeitteen ja tarinan yhdistelmä? Ja sinä annat sille luvun ja olet joko oikeassa tai väärässä. Perjantaihin mennessä kaikki tietävät kumman. Minulle maksettiin siitä, että näin täsmälleen sen, mikä oikeasti seisoi edessäni.
Pitäkää tuo mielessä. Se on se pila, jonka Jumala teki minulle, ja palaan siihen. Isäni oli Raimo Nieminen. Hänellä oli 32 hehtaaria omaa maata ja hän vuokrasi hehtaareja lisää Jalasjärveltä, noin 18 kilometrin päästä luoteeseen.
Ja keväällä 1985 hän menetti kaiken. Jos olet alle 50-vuotias, et ehkä tiedä, mitä tällä seudulla tapahtui vuonna 1985. Korot nousivat lähelle 8 1 prosenttia. Maan arvo putosi puoleen noin neljässä vuodessa, ja luottojärjestelmä, joka oli vuodesta 1975 asti kehottanut viljelijöitä laajentamaan, kääntyi ympäri ja vaati lainat takaisin.
Isäni oli 51-vuotias. Hän ei ollut koskaan elämässään jättänyt maksua väliin. He veivät maan maaliskuussa. Hän ja äitini vuokrasivat talon Kurikasta, ja hän ajoi koulukyytiä 11 vuotta.
Eikä hän koskaan, ei kertaakaan, sanonut siitä sanaakaan minun kuulteni. Hän kuoli vuonna 2003, äitini vuonna 2009. Enkä minä koskaan viljellyt yhtäkään päivää. Menin ostamaan muiden miesten eläimiä arvioivaksi ammattilaiseksi, koska aitauksen reunalla seisominen on paikka, jossa et voi menettää 32 hehtaaria.
Se on koko elämäni muoto neljässä lauseessa, ja kesti 67 vuoteen asti ennen kuin näin sen noin selvästi. Vaimoni oli Sinikka. Olimme 44 vuotta yhdessä. Hän oli toimistopäällikkönä Etelä-Pohjanmaan osuuspankin maatalouskonttorissa 20 vuoden ajan.
Lainatiedostot, kiinnitysasiakirjat, panttioikeudet, vapautukset, arviot, koko koneisto. Ja minun täytyy kertoa sinulle jotain siitä, ja sitten jatkan eteenpäin. Hän aloitti siellä 1989, 19 vuotta sen jälkeen, kun isäni maat oli viety. Ja vuonna 1994 hän oli hakenut sen esiin.
Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän sanoi: luin tänään isäsi kansion. Ja sitten hän katsoi ikkunasta ulos, eikä kumpikaan meistä sanonut mitään koko 18 kilometrin matkalla kotiin. Se oli koko keskustelu, jonka koskaan kävimme siitä asiasta.
Meillä oli kaksi lasta. Joonas. Hän työskentelee sijoitusrahastolle Helsingissä. Ja hänen työnsä, haluan että pysähdyt tämän äärelle, hänen työnsä on hankkia peltoa Etelä-Pohjanmaalta ja Pohjanmaalta ulkopuolisille sijoittajille.
Hän on siinä todella hyvä. Hänet valittiin vuoden työntekijäksi kahdesti. Poikani ostaa muiden ihmisten maata ihmisille, jotka eivät koskaan astu sille jalallaan. Ja Saara on 36.
Hän on suureläinten lääkäri Jalasjärvellä. Työskentelee autosta, jossa on 300 000 kilometriä mittarissa ja kytkin, jota hän on kuvailut ihan hyväksi vuodesta 2022 lähtien. Ja hän on rahaton noin kuukautta ennen palkkapäivää. Mutta Sinikka sairastui.
Vuonna 2021 hänellä todettiin harvinainen sydänsairaus, jossa proteiinia kertyy sydänlihakseen, kunnes seinämät jäykistyvät eikä pumppu enää täyty kunnolla. Tässä on se, mikä siinä on tämän tarinan kannalta tärkeää. Sillä on kiitorata. Hänelle kerrottiin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa lokakuussa 2021, että aikaa oli jäljellä suunnilleen neljä vuotta, ja että viimeinen vuosi olisi raskain.
Hänellä oli kolme vuotta ja 11 kuukautta. Hän kuoli syyskuun yhdeksäs päivä viime vuonna, kotona olohuoneessa, sairaalasängyssä, jonka laitoimme sinne, missä flyygeli oli ennen ollut. 12 päivää hautajaisten jälkeen poikani ja hänen vaimonsa tulivat taloon. Nyt haluan tehdä tämän osan varovasti, koska jos teen heistä pilakuvia, koko tarina ei ole minkään arvoinen.
Joonas ja Noora tulivat lauantaina. Mukanaan pussillinen pullia ja kansio. Noora on 34. Hän on lääke-esittelijä.
Hän on järjestelmällinen, eikä hän ole paha ihminen. Ja tulen kertomaan siitä hetkestä, kun ymmärsin hänet. He istuivat keittiöni pöydän ääreen, ja Joonas avasi kansion ja sanoi: isä, meidän pitäisi puhua siitä, miltä asiat näyttävät jatkossa. Ja sitä seurasi 90 minuuttia esitystä, koska sitä se oli.
Hän oli rakentanut sen. Siellä oli tulostettuja sivuja. Yksi sivu kiinteistöveron historiasta Kauppilantiellä, yksi sivu palveluasumisen keskimääräisistä kustannuksista Etelä-Pohjanmaalla, ja yksi sivu jostakin, mitä kutsuttiin käänteiseksi asuntolainaksi. Ja minä istuin siinä, kuuntelin, kun poikani selitti minulle, mikä käänteinen asuntolaina on miehelle, joka oli 34 vuotta rahoittanut karjakauppaa käyttöpääomalainoilla neljässä eri pankissa.
Jos joku, jonka olet kasvattanut, on koskaan selittänyt sinulle hitaasti ja kärsivällisesti jotain, minkä olet tiennyt vuodesta 1989, tiedät ettei se tee sinua vihaiseksi. Ei heti. Se saa sinut tuntemaan itsesi huonekaluksi, jota joku kuvailee ostajalle sillä aikaa, kun itse istut yhä samassa huoneessa. Sanoin ei.
Sanoin sen kohteliaasti. Ja Noora sanoi: Veikko, olet juuri kokenut valtavan menetyksen. Kukaan ei pyydä sinua päättämään tänään. Ja Joonas sanoi: isä, tätä minä teen työkseni.
Hän sanoi sen lauseen minulle 11 kertaa seuraavan kuuden viikon aikana. Lopetin laskemisen 11 kohdalla, koska mielenkiintoni loppui. He tulivat takaisin seuraavana lauantaina ja sitä seuraavana, ja tarjoukset vaihtuivat. Käänteinen asuntolaina, sitten asunto-osuusluotto, sitten myynti rahastolle, joka vuokraisi talon takaisin minulle, sitten jokin nimeltä hallintaoikeusjärjestely, jonka selittämiseen häneltä meni 20 minuuttia ja joka olisi jättänyt minulle oikeuden asua talossa, jota en enää omistaisi.
Ja lokakuun 18. päivä Noora sanoi asian, joka muutti sen, mitä olin tekemässä. Hän oli keittiössäni mittaamassa seinää keittiön ja ruokailuhuoneen välillä mukanaan tuomallaan mittanauhalla, ja hän sanoi: tämä on kantava seinä, mutta siihen voi laittaa palkin. Se avaisi koko tilan.
Ja minä sanoin: Noora, mitä sinä teet? Ja hän sanoi: sitä varten jälkeenpäin. Sitä varten jälkeenpäin. Ja yhtäkkiä minua alkoi etoa.
Se oli kylmä, painava tunne. Ja kesti hetken tunnistaa se, ja sitten tunnistin. Se oli sama tunne, jonka saan huutokaupassa, kun mies kuvailee minulle eläintä ja minä katson sitä eläintä. Siinä kaikki.
Se on mitä tapahtui. Jokin minussa lakkasi kuuntelemasta sanoja ja alkoi lukea kuvaa. Se vanha ammattitottumus heräsi omassa keittiössäni, ja katsoin poikaani ja hänen vaimoaan pöydän toisella puolella ja hinnoittelin heidät. Ja luku oli matala.
Nyt tässä on se, mitä en vielä tiennyt. Haluan olla hyvin selvä siitä, että tässä vaiheessa tarinaa minulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa. Ei mitään. Olin 67-vuotias mies, viisi viikkoa sen jälkeen kun olin haudannut vaimoni, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä aioin tehdä, enkä ollut nukkunut yhtäkään yötä kunnolla elokuun jälkeen.
Se, mitä minulla oli, oli nappipurkki. Sinikka piti liinavaatekaapin ylähyllyllä kahvipurkkia, jossa oli nappeja. Se oli ollut siellä vuodesta 1996. Ja marraskuun ensimmäinen päivä olin tuolilla etsimässä lamppua, tönäisin purkin hyllyltä, ja se levisi koko käytävälle.
Nappien alta löytyi taitettu kirje, jossa oli nimeni. Lue tämä ennen kuin allekirjoitat mitään. Ei avattavaksi ennen kuin olen poissa. Rakkaalle miehelleni.
Lue tämä ennen kuin allekirjoitat mitään. Hän tiesi. Hän tiesi, mitä oli tulossa, ja hän tiesi, miltä se näyttäisi, ja hän tiesi täsmälleen, missä muodossa se saapuisi. Paperiarkki, jonka alaosassa oli viiva.
Istuin käytävän lattialla omassa talossani, napit ympärilläni, ja luin neljä sivua vaimoni käsialaa. Ja se, mitä siinä kirjeessä oli, riisui minut palasiksi. Eikä se ollut rahasta kiinni. Tässä on se, mitä Sinikka teki, ja kerron sen sinulle samassa järjestyksessä kuin hän kertoi sen minulle.
Marraskuussa 2021, kuusi viikkoa diagnoosin jälkeen, hän meni lakimiehen puheille Kurikkaan. Ei Ilmajoelle, Kurikkaan, 40 minuutin ajomatkan päähän, missä kukaan hänen konttoriltaan ei näkisi hänen autoaan. Helmikuussa 2022 hän otti talostaan toisen kiinnityksen, 190 000 euroa. Hän oli ollut maatalouskonttorin toimistopäällikkönä 27 vuotta.
Hän tunsi jokaisen lainanantajan neljässä maakunnassa. Hän tiesi, mitä asiakirjoja yhteisallekirjoitus vaatii ja mitä se ei vaadi. Ja tässä maassa puolison allekirjoitusta ei vaadita, jos kiinteistö on yksin toisen nimissä. Ja Kauppilantien talo oli yksin hänen nimissään.
19 000 euroa meni postilokioon Kurikkaan vuosien 2022 ja 2023 välillä. Hän siirsi 461 000 euroa, ei kerralla, pari tuhatta täältä, 5 500 sieltä, yhteisistä säästöistä, hänen äidiltään perimästään eläkevakuutuksesta, tuosta toisesta kiinnityksestä. Ja jokaisella siirrolla oli syy kirjattuna tiliotteeseen. Lääkäri Tampere, hammaslääkäri, katto.
Katsoin niitä tiliotteita joka neljäs viikko. Istuin siinä samassa pöydässä kahvikuppi kädessä ja katsoin niitä lukuja, ja näin täsmälleen sen, mitä hän halusi minun näkevän. Naisen, joka käyttää rahaa sairauteensa. 34 vuotta karjan arviointia, kahdeksan sekuntia edellä, 40 000 päätä vuodessa.
Oma vaimoni pyöritti operaatiota minun ohitseni kolmen vuoden ajan omassa keittiössäni, enkä räpäyttänyt silmääkään. Ja huhtikuussa 2023 hän osti kotitilan, 32 hehtaaria ja talon Jalasjärveltä. Isäni maat. Perhe, joka oli ostanut sen huutokaupassa 1986, oli viljellyt sitä 37 vuotta, ja vanha isäntä kuoli.
Lapset olivat Tukholmassa ja Lontoossa ja halusivat päästä eroon tilasta. 412 000 euroa. Hän osti isäni tilan takaisin eikä koskaan kertonut minulle. Kahden ja puolen vuoden ajan hän omisti sen maan, ja hän ajoi ohi meidän risteyksestämme valtatie 19:llä ja tuli kotiin ja laittoi illallista.
Hän laittoi sinne uuden katon, uuden kaivopumpun, lämmityskattilan. Hän teetti luiskan takovelle, mikä on yksityiskohta, jonka haluan sinun pitävän mielessä. Koska luiska ei ole naista varten, jolla on huono sydän. Luiska on sen miehen varalle, josta tulee joskus kainalosauvoissa.
Hän rakensi sen minua varten, jotta voisin vanheta siellä, eikä hän koskaan nähnyt sitä valmiina. Urakoitsija laittoi viimeiset lattialaudat elokuun ensimmäisenä päivänä. Hän oli sairaalasängyssä olohuoneessa 11. päivään mennessä.
Haluan kertoa, mitä siinä kirjeessä oli, ja luen sinulle sen osan, joka on tärkeä. Koska minulla on se tässä, ja se on ollut paidan rintataskussa jo puolitoista vuotta. Hän kirjoitti: Ve, tulet olemaan vihainen siitä, etten kertonut sinulle, ja olen miettinyt sitä neljä vuotta, ja aion kertoa sinulle totuuden sen sijaan, että kertoisin sen kauniin version. En piilottanut sitä Joonakselta.
Piilotin sen sinulta, koska sinä olisit kertonut hänelle. Et heti, olisit pitänyt sen puoli vuotta, ja sitten hän olisi tullut jonain sunnuntaina ja kysynyt suoraan sillä ilmeellä, ja sinä olisit kertonut, koska et ole neljäänkymmeneen vuoteen kertaakaan pystynyt pitämään rajaa sitä poikaa vastaan. En sano tätä satuttaakseni sinua. Tämä on kova paikka, mutta tarvitsin yhden asian tässä maailmassa, johon hän ei pääsisi käsiksi, ja ainoa tapa tehdä se oli rakentaa se sinun toiselle puolellesi.
Istuin sillä käytävän lattialla pitkän aikaa, koska tässä on se juttu, ja haluan että ymmärrät sen täsmälleen. Hän ei ollut väärässä. Siinä kaikki. Siinä on koko sen painoarvo.
Hän ei ollut väärässä. Olen kääntänyt sitä 400 sivuun kohtaa. Se oli epäreilua. Vaimoni käytti elämänsä viimeiset neljä vuotta pyörittäen salaista operaatiota oman miehensä luonteen ympärillä, ja hänen arvionsa minun luonteestani oli oikea, ja hän kuoli ennen kuin ehdin kertoa hänelle, että ymmärsin.
Jos olet koskaan saanut selville, että joku, joka rakasti sinua, joutui työskentelemään ohi sinun, ei sinua vastaan, vaan sinun ohitsesi, niin kuin vesi kiertää kiven, tiedät, että se on erilainen haava. Kukaan ei loukannut sinua. Joku vain rakensi hiljaa suunnitelman, joka otti sinut huomioon samalla tavalla kuin otat huomioon sään. Soitin lakimiehelle Kurikkaan seuraavana aamuna, naiselle nimeltä Riitta Aalto.
Hän sanoi: herra Nieminen, olen odottanut tätä puhelua neljä vuotta. Hän kävi asian läpi kanssani. Tila on rahastossa. On myös toinen, pienempi rahasto, joka on rahoitettu kattamaan verot ja vakuutukset 22 vuoden ajan, jotta minua ei koskaan voida pakottaa pois laskun takia.
Saara on edunsaaja. Joonas ei ole. Ja Riitta sanoi vielä yhden asian sinä päivänä. Hän sanoi: herra Nieminen, vaimonne ohje, ja se on kirjallisena, on ettei ketään huijata.
Hänen sanansa. Hän sanoi, että sinun pitää kertoa heille totuus Kauppilantien talosta kokonaisuudessaan, kirjallisesti, ja antaa heidän itse päättää. Kysyin, miksi. Ja Riitta Aalto sanoi: koska muuten Veikko ei nuku, ja koska Joonaksen täytyy valita se itse.
Jos otamme sen häneltä pois, hän saa olla uhri seuraavat 30 vuotta. Se nainen tunsi koko perheen paremmin kuin me tunsimme itsemme. Nyt huipennus. Marraskuun 22.
päivä, lauantai. Keittiöni pöydässä. Ja haluan kertoa sen minuutti minuutilta, koska olen käynyt sen läpi mielessäni useammin kuin on hyväksi. Soitin heille, sanoin tehneeni päätöksen talosta ja halusin hoitaa asian kunnolla.
Joonas saapui kello 10 aamulla Nooran kanssa. Saara oli jo siellä. Olin pyytänyt häntä tulemaan, ja olin kertonut hänelle kaiken edellisenä iltana. Ja hän oli istunut autossani pihalla 20 minuuttia ennen kuin tuli sisään, ja annoin hänen istua.
Joonas tuli ovesta hyvällä fiiliksellä. Hän halasi minua. Hän sanoi: isä, olen iloinen. Todella iloinen.
Ja haluan sanoa, että hän tarkoitti sitä. Hän astui mies ovestani sisään marraskuun 22. päivä aidosti helpottuneena, koska hänen omassa mielessään hän oli juuri estämässä isäänsä tekemästä jotain typerää. Istuimme alas.
Neljä tuolia. Pöytä, jonka Sinikan äiti antoi meille 1983. Ja minulla oli kansio, ja avasin sen ja levitin asiat yksi kerrallaan samalla tavalla kuin levittäisin kauppakirjan. Ja sanoin, ennen kuin kukaan sanoo mitään, haluan käydä tämän läpi.
Ensimmäinen sivu. Lainhuuto. Kauppilantien talo yksin Sinikka Niemisen nimissä vuodesta 1994, siirtyy minulle hänen kuolemastaan. Toinen sivu.
Ensimmäinen kiinnitys. Alkuperäinen 1988, uudelleenrahoitus 2016. Jäljellä oleva sinä aamuna 81 486 euroa. Kolmas sivu.
Toinen kiinnitys, kirjattu 4. helmikuuta 2022. Jäljellä oleva sinä aamuna 109 740 euroa. Luin molemmat luvut ääneen.
Sanoin: tässä on 191 226 euroa velkaa tästä talosta. Ja sanoin: Etelä-Pohjanmaan verottaja arvioi sen 400 000 euroa arvoiseksi. Kiinteistönvälittäjä, jolle soitin torstaina, sanoi 400 000, ehkä 50 000 enemmän tässä markkinatilanteessa, ja vähemmän helmikuussa. Sanoin: tässä talossa on jossain 150 000 ja 40 000 euron välillä omaa pääomaa, voi olla nolla keväällä.
Sitten laitoin puhelimeni pöydälle ja sanoin: minulla on Marjatan matkapuhelinnumero pankista. Hän on lauantaina, mutta hän on tyttärensä pelissä ja niin kertoi minulle eilen ottavansa puhelun vastaan. Jos haluatte kuulla nämä kaksi lukua häneltä minun sijastani, sanokaa niin, ja soitan hänelle nyt heti. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen.
Ja sitten poikani nojautui taaksepäin tuolissa ja teki sen eleen kädellään, sen, jolla torjut tarjoilijan, joka yrittää kertoa sinulle päivän erikoisannoksista. Ja hän sanoi: isä, tätä minä teen työkseni. Nyt tämä kohta venyi minulle, ja haluan kuvailla, mitä oikeasti näin, koska luin eläimiä 34 vuotta, ja se on paras luku, jonka olen koskaan tehnyt, ja se tuli noin 20 vuotta liian myöhään. Hän ei epäillyt minua valehtelijaksi.
Sitä ihmiset eivät ymmärrä, kun kerron tätä. Hän ei ajatellut, että valehtelin. Hän ajatteli, että olin hämmentynyt. Sen näki.
Hän vilkaisi toisen kiinnityksen sivua ehkä kaksi sekuntia, ja suupielessä oli pieni nykäys. Ja tunnistan sen ilmeen, koska olen tehnyt sen itse huutokaupassa, kun viljelijä kertoo minulle, mitä hän luulee vasikoidensa painavan. Se on ammattilaisen ilme, kun amatööri kertoo hänen lukunsa. Hän oli käyttänyt kuusi viikkoa rakentaen mielessään kokonaisen rakennelman, jossa hänen isänsä oli surevaa vanhaa väkeä, joka ei kyennyt hoitamaan omia asioitaan.
Ja kun sellaisen on rakentanut, ei voi enää kääntyä hyväksymään saman vanhan miehen laskutoimitusta, koska laskutoimitus ja rakennelma eivät voi seistä pystyssä samaan aikaan. Ja hän heitti laskutoimituksen menemään. Noora kurotti ja poimi toisen kiinnityksen sivun, ja näin hänen lukevan sitä, eikä Noora ole tyhmä. Hän luki sitä noin kahdeksan sekuntia.
Näin hänen katseensa kulkevan sarakkeen ylös ja alas kahdesti, ja jotain tapahtui hänen kasvoillaan. Ja hän sanoi: Joonas. Ja hän sanoi: ei se mitään. Ja hän sanoi: Joonas, tässä lukee sata kahdeksan tuhatta euroa.
Ja hän sanoi, ja tämä on se lause, jonka hän sanoi. Noora, hän on istunut tässä pöydässä yksin kaksi kuukautta. Hän ei tiedä, mitä katsoo. Hän sanoi sen minun edessäni, kolmen metrin päässä siitä, missä hänen äitinsä kuoli syyskuussa.
Ja Saara nousi tuolistaan. Tyttäreni on 36-vuotias, ja hän avustaa poikimisissa kello kahdelta yöllä helmikuussa. Ja hän nousi ja sanoi: Joonas, istu siihen ja lue se, tai poistu isän talosta. Ja Joonas nauroi.
Ei ilkeästi, väsyneesti. Sellaisen miehen nauru, joka on ainoa aikuinen huoneessa täynnä tunteellisia ihmisiä. Ja se nauru on se täsmällinen hetki. Ei se ele kädellä.
Se nauru, koska se on sen miehen ääni, joka on täysin lopettanut ajattelun. Sanoin: Joonas, sanon tämän kerran, ja sitten olen hiljaa. Sanoin: tarjoan sinulle tämän talon. Lainhuuto siirtyy tänään vapaana minusta.
Otat sen molempine kiinnityksineen, molempine maksuineen, verot, vakuutukset, kaikki. 5 000 ja 5 400 euroa kuukaudessa, kaikki mukaan lukien. Ja se ennen kuin mitään menee pieleen vuoden 1954 talossa. Sanoin: kerron sinulle luvut, koska haluan mieluummin, että vihaat minua lukujen takia, kuin että vihaat minua niiden salaamisen takia.
Sanoin: voit kävellä tuosta ovesta ulos juuri nyt, eikä mikään muutu, enkä nosta tätä koskaan enää esiin. Ja sanoin: tai voit allekirjoittaa. Se on ainoa kerta, eikä sitä voi enää peruuttaa. Poikani otti kynän käteensä.
Haluan kertoa, mitä minussa liikkui sillä sekunnilla, koska se ei ollut voiton riemua. Sanon sen suoraan, koska en ole koskaan sanonut sitä ääneen kenellekään muulle kuin Saaralle. Pääsin puolimatkaan avaamaan suuni. 40 vuotta kykenemättömyyttä sanoa ei sille pojalle nousi kurkkuuni viimeisen kerran.
Ja se melkein sanoi: älä. Ja ajattelin luiskaa takaovella isäni talossa, jonka rakensi nainen, joka ei koskaan nähnyt sitä valmiina. Enkä sanonut mitään. Hän allekirjoitti.
Noora ei allekirjoittanut. Hän istui kädet sylissään eikä laittanut nimeään paperiin. Ja Riitta oli laatinut sen niin, että vain yksi allekirjoitus riitti. Ja olen ajatellut sitä naista paljon sen jälkeen.
Ja sitten Joonas nousi ja laittoi kansion kainaloonsa ja sanoi: tämä on oikea ratkaisu, isä. Näet sen kuuden kuukauden päästä. Ja sitten hän sanoi: minne sinä muuten olet menossa? Se Saaran paikka Jalasjärvellä?
Ja minä sanoin: menen kotiin. Ja hän sanoi: mitä? Ja minä sanoin: isoisäsi tila, 32 hehtaaria Jalasjärveltä pohjoiseen. Äitisi osti sen takaisin huhtikuussa 2023, ja minä olen omistanut sen syyskuun yhdeksännestä päivästä lähtien.
En ole koskaan elämässäni kuullut sellaista hiljaisuutta huoneessa. Ja olen ollut huutokaupassa, kun sonni pääsi karkuun. Joonas seisoi siinä kansio kainalossaan, ja hän sanoi hyvin hiljaa, ja tämä on viimeinen asia, jonka hän sanoi talossani. Hän sanoi: millä rahalla?
Ja minä sanoin: sillä rahalla, joka siitä toisesta kiinnityksestä, sen, jonka juuri otit. Kukaan ei liikkunut. Ja sitten Noora peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Ja haluan kertoa sen, mitä en odottanut.
Se on, että minua alkoi voida pahoin. En ollut iloinen. Minua voi pahoin. Ja on olemassa mielikuva siitä, miltä sen hetken pitäisi tuntua.
Käteni olivat kylmät ja vatsani oli sekaisin. Halusin kaikkien ulos talostani, koska se oli yhä poikani, joka seisoi keittiössäni, ja minä olin tehnyt hänet. Ja kolmas osa siitä, mitä hän on, tuli suoraan minusta. He lähtivät.
Saara istui kanssani noin kello neljään iltapäivällä, eikä kumpikaan meistä sanonut kovin paljoa. Nyt kerron sinulle Joonaksesta, koska olen sen hänelle velkaa. Ja koska tarina, jossa hän on vain ahne, on tarina, jonka unohdat torstaihin mennessä. Poikani syntyi 1985 kesäkuussa.
Isäni maat vietiin maaliskuussa. Hän kasvoi sen sisällä, ei itse tapahtuman, vaan sen jälkimainingeissa. Hän kasvoi isoisän kanssa, joka ajoi koulukyytiä eikä puhunut siitä, isän kanssa, joka ei viljellyt, ja koko maakunnan täynnä 50-vuotiaita miehiä, joilla oli se tietty ilme. Ja jossain 19 vuoden iässä Joonas päätti mielessään erään asian maailmasta.
Ja se asia oli, että on olemassa ihmisiä, jotka menettävät maata, ja ihmisiä, jotka hankkivat sitä. Hän aikoi olla se jälkimmäinen. Ja se on hänen tarinansa. Hän on edelleen se mies, joka soittaa minulle ja sanoo isä, mitä mieltä olet tästä ja siitä, ja sitten hän ostaa maata ihmisille, jotka eivät koskaan astu sille jalallaan.
Ja omassa mielessään hän yritti saada sen pois minun käsistäni ennen kuin tekisin sille sen, minkä 1985 teki isäni tilalle. Se ei ole tekosyy, enkä anna sen olla sellainen. Hän oli 40-vuotias, ja hän kutsui isänsä hämmentyneeksi kolmen metrin päässä siitä, missä hänen äitinsä kuoli. Ja hän teki sen sisarensa edessä.
Ja minä, minä olen hänen isänsä. Eikä kumpikaan meistä koskaan sanonut siitä sanaakaan, ei kertaakaan 40 vuoden aikana. Emme käyneet minä ja se poika ainuttakaan keskustelua siitä, mitä tapahtui maaliskuussa 1985. Se hiljaisuus on minun.
Omistan sen kokonaan. Tässä on, miten se päättyi. Joonas piti taloa yhdeksän kuukautta. Hän laittoi sen myyntiin maaliskuussa.
Se seisoi tyhjillään. Hän sai ostotarjouksen heinäkuussa, 436 000 euroa. Kummankin kiinnityksen, välittäjän sulkemiskulujen ja yhdeksän kuukauden 5 400 euron kuukausierien jälkeen, joita talous ei kyennyt kantamaan, hänelle jäi käteen noin 11 000 euroa ja raskas vuosi. Hän on yhä rahastossa töissä.
Hän ja Noora erosivat helmikuussa ja tulivat takaisin yhteen syksyllä, enkä kysy siitä. Hän soitti minulle huhtikuussa. Hän sanoi: isä, haluan tulla käymään. Ja minä sanoin: tule elokuussa.
Hän sanoi: miksi elokuussa? Ja minä sanoin: koska nyt on huhtikuu, enkä ole valmis. Ja haluan mieluummin, että tulet toivottamaan tervetulleeksi, kuin että ajaisit tänne valhetta varten. Ja hän sanoi: okei.
Hän tuli elokuun toisella viikolla. He jäivät neljäksi tunniksi. Kävelimme aidan vieressä tilan pohjoispuolella, emmekä puhuneet yhdestäkään asiasta, joka on ollut tässä tarinassa. Ja lopuksi, seisten navetan luona, hän sanoi: olen pahoillani.
Ja minä sanoin: minäkin. Se oli siinä. Anteeksipyyntö. Ja minä päätin, että se riittää, koska se on totta.
Ja nyt hän soittaa noin kuuden viikon välein. Varovaista, eikä lämmin. Huhtikuussa Saara muutti. Hän otti sen toisen talon.
Tilalla on pieni talo, se oli renkitupa vuodelta 1964, ja hän pitää käytäntöään konehallista käsin. Ja minä pidän lehmiä kiinni hänelle kello kahdelta yöllä helmikuussa, 68-vuotiaana, ja polvillani on mielipiteitä siitä. Ja 32 hehtaarista laitoin 20 hehtaaria luonnonsuojelurajoituksen alle, jotta se pysyy peltona ikuisesti. Naapuri nimeltä Hautamäki viljelee sitä osuuksin.
Ja pohjoisen pellon nurkassa on tammi, jonka isäni istutti 1957, vuosi ennen kuin synnyin. Ja se on nyt valtava. Ja Sinikka Nieminen käytti 412 000 euroa ja neljä vuotta valehtelemista miehelleen ostaakseen takaisin puun. Nyt annan sinulle sen opetuksen, ja se on se osa, jonka takia oikeasti tulin tänne.
Kaikki haluavat opetuksen olevan se, että vaimoni suojeli minua haudan takaa, ja hän suojeli, ja se on totta ja se on sen halvempi puolisko. Tässä on kalliimpi puolisko. Vaimoni joutui rakentamaan tärkeimmän tekemänsä asian minun toiselle puolelleni. Ei minua vastaan, minun ohitseni, samalla tavalla kuin rakennat tien mäen ympäri, koska mäen siirtäminen ei ole vaihtoehto.
Ja hän teki niin erään luonteestani johtuvan tosiasian takia, jonka koko perheeni tunsi, eikä kukaan ollut koskaan sanonut suoraan silmiini. Veikko Nieminen ei pysty pitämään rajaa poikaansa vastaan. 40 vuotta pieniä kyllä. Traktori 2004, käsiraha 22 000 euroa vuonna 2019.
Jokainen niistä tuntui sillä hetkellä rakkaudelta. Joka ikinen. Se on ansa. Se ei koskaan tuntunut heikkoudelta sitä tehdessäni.
Ja se, minkä oikeasti rakensin, yksi pieni kyllä kerrallaan, oli tosiasia. Luonteesi ei ole yksityinen asia. Se on tosiasia maailmasta, jonka mukaan muut ihmiset suunnittelevat. Juuri nyt, tänä iltana, joku joka rakastaa sinua tekee päätöksen sen perusteella, mitä hän tietää sinun tekevän.
Mihin suostut? Mistä luovut? Mistä sinulle ei voi kertoa, koska et pystyisi pitämään sitä salassa? He eivät ole epälojaaleja.
He tekevät sitä, mitä vaimoni teki. He työskentelevät sen materiaalin kanssa, joka on saatavilla. Etkä juuri koskaan pääse näkemään sitä suunnitelmaa. Minä näin omani vain siksi, että nappipurkki putosi hyllyltä.
Joten tässä on se yksi asia, jonka haluan sinun tekevän tällä viikolla. Ja se on ilmainen, ja se tulee olemaan kuukautesi pahimmat neljä minuuttia. Mene jonkun luo, joka rakastaa sinua. Puolison, aikuisen lapsen, sisaren, jonkun, joka on tuntenut sinut 20 vuotta.
Ja kysy häneltä täsmälleen tämä kysymys. Mitä sinä oletat minun tekevän? Ja sitten tässä on se vaikea osa. Älä selitä.
Älä anna asiayhteyttä. Älä sano, että se johtuu siitä tai tästä. Sano vain kiitos ja mene istumaan. Koska mitä ikinä heidän suustaan tulee ulos, on se versio sinusta, jonka mukaan ihmiset, jotka rakastavat sinua, oikeasti suunnittelevat.
Ja olet elänyt koko elämäsi eri lukujen varassa. Luin karjaa 34 vuotta, kahdeksan sekuntia edellä, enkä koskaan kertaakaan saanut ketään lukemaan minua takaisin. Ja tässä on kysymys, jonka kanssa istun useimpina aamuina nyt, kuistilla 18 kilometrin päässä siitä, missä synnyin. Mitä jos ihmiset, jotka rakastavat minua, lakkasivat hiljaa kertomasta minulle asioita?
Ja mitä he oppivat minusta, mikä opetti heidät olemaan kertomatta? Koska he eivät lopettaneet ilman syytä. Jossain matkan varrella sinä opetit heidät siihen. Et todennäköisesti muista sitä päivää.
He muistavat. Ja koska tarjoan hänelle puhelimessa ja annan aikuisen miehen allekirjoittaa oman nimensä. Sanon itselleni, että tiesin täsmälleen, mitä hän tekisi, kun asetin sen niin. Ja ansa on yhä ansa, vaikka jättäisit oven auki.
Ja Noora on sanonut minulle version tuosta, enkä minä ole koskaan ollut hänelle hyvää vastausta. Ja jos ajattelet, että todellinen epäonnistuminen kesti 40 vuotta, mies joka ei koskaan sanonut ei, kasvatti pojan, joka kutsui häntä hämmentyneeksi. Kaikki siinä keittiön pöydässä oli vain se viimeinen pieni kyllä. Se on se, josta Saara ja minä väännämme edelleen.
Yleensä autossa kello kahdelta yöllä, taskulamppu hampaissamme. Ja hän sanoo: kolme. Hän sanoo aina kolme. Jos jokin tällainen on tapahtunut sinulle, jos olet koskaan nähnyt, että joku rakensi koko suunnitelmansa heikkoutesi ympärille, jota et tiennyt itsessäsi olevan, tiedä ettet ole ainoa.
Et lähelläkään. Joku tietää. Mene kysymään.