Huomasin, että mieheni kaivoi minulle hautaa takapihallamme, ja hän teki sitä joka ikinen aamunkoitto viikkojen ajan, kun minä nukuin hänen vieressään aavistamatta mitään. Nimeni on Dorothy. Olen tänään 76-vuotias. Ja tämä tarina, jonka aion kertoa, tapahtui 61 vuotta sitten, kun olin vasta 35-vuotias.
Asuin pienellä maatilalla maaseudulla Kentuckyssa mieheni Ernestin kanssa. Meillä ei ollut lapsia. Ei koskaan voinutkaan olla. Ja silloin se oli minulle häpeän aihe.
Naapurin naiset kuiskivat selkäni takana, että olin hedelmätön, etten kelvannut edes antamaan miehelleni lasta. Mutta tänään, taaksepäin katsoessani, kiitän Jumalaa joka ikinen päivä siitä, etten koskaan saanut lapsia sen miehen kanssa. Sillä jos minulla olisi ollut lapsia, en ehkä istuisi tänään tässä kertomassa tätä tarinaa. Oli heinäkuu 1962, muistan tarkan kuukauden, koska olin juuri viettänyt syntymäpäivääni.
Täytin 35 heinäkuun 12. päivänä. Ja heti syntymäpäiväni jälkeen kaikki alkoi. Silloin elämä maaseudulla oli hyvin erilaista kuin nykyään.
Meillä ei ollut televisiota eikä puhelinta. Heräsimme auringonnousuun ja menimme nukkumaan, kun pimeni, koska sähköä oli vain olohuoneessa ja makuuhuoneessa. Lopun taloa valaisimme öljylampuilla. Maatilamme oli pieni, vain noin seitsemän eekkeriä.
Meillä oli pieni kasvimaa, hedelmäpuita, kanoja, joita kasvatin, ja Ernest työskenteli herra Augustuksen kaupassa kaupungissa, noin neljän kilometrin päässä. Hän lähti joka aamu kuudelta ja palasi kuuden aikoihin illalla. Olin yksin koko päivän hoitamassa taloa, kanoja, puutarhaa, pesten pyykkiä ja laittaen ruokaa puuhellalla. Se oli yksinkertaista elämää, mutta en valittanut.
Ajattelin, että niin sen täytyi olla, että se oli naimisissa olevan naisen kohtalo. Ernest ei ollut koskaan hellyydenosoituksista tunnettu mies. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka tulisivat kotiin ja suutelisivat vaimoaan tai kysyisivät, miten päivä oli mennyt. Hän oli kuiva, hiljainen ja sulkeutunut.
Mutta olin tottunut hänen tapaansa. Olimme olleet naimisissa 12 vuotta, minut naitettiin 23-vuotiaana ja hänet 28-vuotiaana. Ja kaiken sen ajan olin oppinut, että miehet ovat sellaisia. Että ei ollut mitään järkeä odottaa liikaa hellyyttä.
Että tärkeää oli, että pöydässä oli ruokaa ja katon yllä. Mutta sinä heinäkuussa 1962 jotain muuttui, ja kaikki alkoi niin pienestä, niin typerästä asiasta, että kuka tahansa olisi luullut minun keksivän ongelmia sinne, missä niitä ei ollut. Kaikki alkoi märästä maasta. Oli torstaiaamu.
Muistan sen, koska joka torstai teurastin kanan sunnuntailounaaksi. Niinpä heräsin aina aikaisemmin valitakseni uhrin. Kello oli noin 5. 30, kun nousin sängystä.
Ernest nukkui vielä, kuorsasi hiljaa kuten aina. Pukeuduin aamutakkiin yöpaidan päälle, sujautin varvastossut jalkaan ja menin keittiöön keittämään kahvia. Keittiö oli talon takaosassa, ja sinne pääsin ohi takaportin, sen oven, joka johti pihalle, jossa säilytimme työkenkiä ja työkaluja. Ja juuri sitä ovea ohittaessani näin sen ensimmäistä kertaa.
Ernestin työkengät oli heitetty nurkkaan, kuten hän aina teki tullessaan töistä. Ne olivat vanhat kengät, tummanruskeat, kuluneet, pohjat jo uusimisen tarpeessa. Mutta sinä aamuna niissä oli jotain erilaista. Pohjat olivat mullan peitossa, tuoretta, kosteaa, kokkareista, hyvin märkää multaa.
Näki punaista savea kumisten urissa. Pysähdyin katselemaan niitä kenkiä ja pidin sitä hyvin outona, koska siihen alueeseen ei ollut satanut pisaraakaan vettä yli kolmeen viikkoon. Maa oli rutikuivaa, halkeillutta, kovaa. Minun täytyi itse kantaa vettä kastellakseni puutarhaa joka päivä, muuten vihannekset olisivat kuolleet kuivuuteen.
Ja siinä olivat mieheni kengät märän, tuoreen mullan peitossa, kuin hän olisi astunut lätäkköön. Mutta en sanonut mitään. Silloin naimisissa oleva nainen ei voinut kysellä mieheltään liikaa. Muuten hän luulisi sinun epäilevän häntä.
Niinpä vain pyyhin kengät vanhalla rätillä, pyyhin kaiken mullan pois ja menin keittämään kahvia. Kun Ernest heräsi ja tuli keittiöön, tarjoilin hänelle kahvia maidolla ja itse leipomaani leipää voin kanssa. Join kahvia hiljaisuudessa kuten aina. Hän ei ollut koskaan aamuisin puhelias.
Hän söi, otti mukaansa valmistamani lounaan, veti kengät jalkaan ja lähti töihin sanoen tuskin mitään, vain kuivan näkemiin ennen lähtöään. Se päivä kului normaalisti. Tein kaikki askareet, hoidin kanat, kastelin puutarhan, pesin pyykit, ripustin ne narulle, lakaisin talon, tein lounaan. Kun kello löi kuusi illalla, Ernest saapui töistä kuten aina, väsyneenä, hikisenä, sulkeutunein kasvoin.
Hän söi illallisen, kävi kylvyssä ja meni aikaisin nukkumaan, koska piti taas herätä varhain. Mutta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kuljin takaportin ohi, näin sen uudelleen. Hänen kenkänsä olivat märän mullan peitossa. Jälleen tuoretta, kosteaa multaa pohjissa, kuin hän olisi kävellyt pehmeällä maalla yöllä.
Tentä pidempään niitä kenkiä. Yritin ymmärtää, miten multa oli märkää, jos ei ollut satanut, mistä se multa oli tullut. Oliko hän lähtenyt yöllä ulos ja minä en ollut huomannut? Mutta miksi?
Minne hän olisi mennyt keskellä yötä? Kyykistyin ja nostin toisen kengän. Pyyhkäisin sormella pohjaa. Multa oli todella tuoretta.
Tunsin kosteuden, eikä se ollut pelkkää multaa. Siinä oli myös pieniä kuivuneita lehdenpaloja, kuin hän olisi kävellyt metsässä kasvillisuuden keskellä. Silloin aloin huomata muita asioita. Hänen kyntensä.
Kun hän palasi kaupasta sinä iltapäivänä, hänen kyntensä olivat likaiset, tumman mullan, melkein mustan, peitossa. Ja hänen kätensä olivat myös karkeat, kuin hän olisi tarttunut johonkin raskaaseen, puuhun tai rautaan. Sinä yönä en saanut unta. Makasin silmät kiinni, mutta mieleni jyskytti.
Ja silloin huomasin sen. Noin kolmen aikaan yöllä tunsin Ernestin nousevan sängystä. Hän nousi hyvin hitaasti, varovasti, kuin joku joka ei halua herättää toista. Kuulin hänen pukeutuvan pimeässä.
Kuulin, kun hän lähti huoneesta paljain jaloin ja kantoi kenkiä kädessään. Sydämeni alkoi hakata nopeammin. Jäin makaamaan teeskennellen nukkuvani, mutta kuuntelin jokaista ääntä. Kuulin, kun hän veti kengät jalkaan keittiössä.
Kuulin, kun takaportti narisi hiljaa, ja sitten hiljaisuus. Hiljaisuus, joka jätti vatsaani kylmän tuntemuksen. Makasin liikkumatta ja laskin minuutteja päässäni. Kuinka kauan hän olisi poissa?
Minne hän oli mennyt? Mitä hän teki keskellä yötä? Tunti kului, sitten toinen puoli tuntia. Olin jo melkein nousemassa sängystä katsomaan, mitä tapahtui, kun kuulin sen.
Takaportti narisi taas, hänen askeleensa keittiössä, ääni kun hän riisui kenkänsä. Hän palasi huoneeseen hitaasti, yhä varoen pitämästä melua. Hän laskeutui sängylle hyvin hellästi ja pysyi hiljaa. Silloin haistoin sen, kosteaan maahan, metsään, hikeen sekoittuneen tuoksun ja heikon kerosiinin hajun, sen lampun hajun, jota käytimme valona.
Hän oli ottanut lampun, mennyt jonnekin, missä tarvittiin valoa. Seuraavana aamuna en sanonut mitään. Nousin, menin keittiöön, ja siellä kengät taas, märän mullan peitossa, paljon likaisemmat kuin aiempina päivinä. Multaa oli joka puolella, ei vain pohjissa, vaan myös kengän sivuilla ja päällä, kuin hän olisi astunut syvälle pehmeään maahan, kuin hän olisi ollut paikassa, jossa maata oli paljon kaivettu.
Ja sinä päivänä huomasin jotain muutakin. Lapion. Lapion, jota käytimme vihannesten istuttamiseen puutarhassa, sen puuvartisen lapion, joka aina nojasi takaseinään, oli kadonnut. Etsin koko aamun enkä löytänyt sitä.
Missä se lapio oli? Kun Ernest palasi töistä sinä iltapäivänä, yritin kysyä satunnaisesti teeskentelemättä epäileväni mitään. Ernest, näitkö sen lapion, joka oli takana? Tarvitsisin sitä puutarhaan, mutta en löydä sitä.
Hän katsoi minua tummilla silmillään, ja näin siinä katseessa jotain, mikä sai minut vapisemaan sisältä. Se ei ollut vihaa eikä ärtymystä. Se oli kylmyyttä, sellaista kylmyyttä, jota en ollut koskaan ennen nähnyt hänessä. Jätä se lapio rauhaan, Dorothy.
Tarvitsen sitä johonkin. Mihin? Saanko tietää? Ei se sinulle kuulu.
Vaimon ei tarvitse tietää kaikkea, mitä hänen miehensä tekee. Ja hän käänsi selkänsä ja meni makuuhuoneeseen päättäen keskustelun sillä kuivalla tavallaan. Mutta se vastaus, se hänen käytöksensä, jäi jyskyttämään päähäni. Hän käytti lapiota johonkin.
Mihin? Ja miksi hän ei voinut kertoa minulle? Päivät kuluivat, ja se toistui joka aamu. Märkää multaa kengissä aina.
Ja hän jatkoi lähtemistään aamunkoitteessa, joka ikinen aamu, kolmelta kuin kellonlyömä. Teeskentelin nukkuvani, mutta nyt pysyin hereillä odottamassa ja kuuntelemassa. Hän nousi, pukeutui, otti jotain keittiöstä ja lähti. Hän palasi aina noin kahden tunnin kuluttua väsyneenä, maalta ja hieltä tuoksuen.
Ja pahinta oli, että hän muuttui minua kohtaan kylmemmäksi ja etäisemmäksi. Ennen hän edes puhui jotain päivällisellä, kysyi, oliko mitään tapahtunut. Mutta nyt hän tuskin katsoi minua, söi hiljaisuudessa, kävi kylvyssä ja meni nukkumaan. Ja kun yritin aloittaa keskustelua, hän vastasi yksitavuisesti, sulkeutunein kasvoin, jotka tekivät selväksi, ettei hän halunnut puhua.
Oli lauantai-iltapäivä, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun kaikki oli alkanut, kun menin kanalaan hakemaan munia ja löysin lapion. Se oli piilotettu kanalan taakse, nojasi seinään ja oli peitetty vanhalla säkkikankaalla. Ja kun katsoin sitä lapiota, huomasin, että varsi oli erilainen. Varsi oli uusi.
Hän oli vaihtanut lapion varren. Miksi? Vanha varsi oli ollut hyvä. Se ei ollut rikki.
Miksi hän vaihtoi sen? Nostin lapion ja tutkin sitä. Uusi varsi oli hyvää puuta, vahvaa, paksumpaa kuin vanha. Ja lapion terä oli puhdas.
Mutta näin käytön jäljet, ne jäljet, jotka syntyvät, kun kaivaa kovaa maata. Lapiota oli käytetty paljon jonkin kaivamiseen. Seison siinä lapio kädessäni ja yritin ymmärtää, mitä oli tekeillä, kun kuulin hänen äänensä takanani. Käskin sinun jättää sen lapion rauhaan.
Käännyin säikähtäneenä. Ernest seisoi kanalan ovella ja katsoi minua sellaisilla kasvoilla, jotka pelottivat minua, sellaisella pelolla, jota en ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan. Etsin vain sitä puutarhaan, änkytin. Et aio tehdä sillä lapiolla mitään puutarhassa.
Se lapio on minun. Jätä se siihen äläkä koske siihen enää. Hän tempaisi lapion kädestäni töykeällä eleellä ja peitti sen takaisin säkkikankaalla. Sitten hän katsoi minua kylmin silmin ja puhui hyvin hiljaa, hyvin hitaasti, tavalla, joka sai minut värisemään.
Äläkä mene nuuskimaan minun tavaroitani, Dorothy. Vaimo, joka nuuskii liikaa, saa lopulta tietää asioita, joita ei pitäisi. Se oli uhkaus. Tunsin sen uhkaukseksi.
Ja sillä hetkellä, seisoessani kanalassa mieheni katsoessa minua sillä tavalla, tunsin pelkoa. Oikeaa pelkoa, häntä kohtaan. Sen kanalapäivän jälkeen aloin kävellä munankuorilla omassa talossani. Pelkäsin tekeväni mitään, mikä ärsyttäisi Ernestia.
Pelkäsin kysyä mitään. Pelkäsin jopa katsoa häntä väärin. Ja se söi minua sisältä, koska aloin elää pala kurkussa, pahaenteinen tunne siitä, että jotain hyvin pahaa oli tekeillä, mutta en tiennyt mitä. Hänen aamunkoittolähtönsä jatkuivat.
Joka yö kolmelta hän nousi ja lähti. Ja minä jatkoin nukkumista teeskennellen, mutta todellisuudessa makasin jännittyneenä ja laskin minuutteja, kunnes hän palasi. Aina kaksi tuntia, joskus hieman enemmän, joskus hieman vähemmän. Ja kun hän palasi, kosteaan maahan, metsään ja hikeen sekoittunut tuoksu tuli hänen mukanaan.
Aloin kärsiä unettomuudesta. Olin koko päivän väsynyt ja laahustin ympäriinsä, koska yöllä en pystynyt oikeasti nukkumaan. Pysyin siinä valmiustilassa odottaen hänen nousevan, odottaen portin narisevan, odottaen hänen palaavan. Ja päivisin katsoin häntä yrittäen ymmärtää, kuka tämä mies, jonka kanssa olin ollut naimisissa 12 vuotta, oikein oli.
Tunsinko hänet todella? Koska mies, joka jakoi nyt sängyn kanssani, vaikutti vieraalta. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Judith ilmestyi luokseni. Judith oli naapurini ja ystäväni lapsuudesta asti.
Olimme kasvaneet yhdessä siellä seudulla. Hän asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa maatilalla noin 450 metrin päässä meistä. Vierailimme aina toistemme luona, joimme kahvia ja puhuimme elämästä. Hän oli ainoa oikea ystäväni.
Sinä sunnuntaina Ernest oli mennyt kaupunkiin pelaamaan biljardia Joen baariin. Olin siis yksin kotona, kun Judith saapui. Hän toi mukanaan itse leipomansa kakkupohjan ja tuli kahville kanssani. Istuimme kuistilla, ja hän katseli minua oudosti syödessämme kakkua.
Dorothy, oletko kunnossa? Hän kysyi yhtäkkiä huolestuneella äänellään. Olen. Miksi kysyt?
Yritin salata, mutta ääneni värähti. Näytät kamalalta, kultaseni. Syvät silmänaluset, laihtunut. Näyttää siltä, ettet nuku kunnolla.
Onko jotain tekeillä? Pysyin hiljaa, enkä tiennyt mitä sanoa. Halusin purkaa sydäntäni, kertoa kaiken, mutta samalla pelkäsin. Pelkäsin puhua ja vaikuttaa hullulta.
Pelkäsin Ernestin saavan tietää, että puhuin hänestä naapurin kanssa. Pelkäsin kaikkea. Mutta Judith oli älykäs. Hän huomasi epäröintini, siirtyi lähemmäs, otti kädestäni ja puhui pehmeästi.
Dorothy, minun täytyy kertoa sinulle jotain, etkä saa suuttua minulle, okei? Kerron tämän, koska väliä sinusta. Sydämeni alkoi hakata. Mitä hän aikoi sanoa?
Voit kertoa, Judith. Hän veti syvään henkeä ennen kuin jatkoi. En nuku hyvin öisin. Vaihdevuodet vaivaavat minua.
Herään yöllä useita kertoja kuumiin aaltoihin. Ja herättyäni seison makuuhuoneen ikkunassa hengittämässä raitista ilmaa ja katselemassa ulos. Ja siitä ikkunastani näen teidän pihanne. Hän taukoili, katsoi ympärilleen varmistaakseen, ettei ketään ollut lähellä, ja jatkoi.
Dorothy, noin kolmen viikon, ehkä kuukauden ajan olen nähnyt Ernestin lähtevän aamunkoitteessa joka ikinen päivä. Kolmelta kuin kellonlyömä. Hän lähtee takaportista palava lamppu kädessään. Hän ylittää pihanne ja menee sinne taka-alueelle, sinne, missä on paljon metsää, jota emme edes käytä?
Hän menee metsään ja viipyy siellä. Noin kahden tunnin kuluttua hän palaa. Tunsin vereni jäätyvän suonissani. Se ei siis ollutkaan mielikuvitustani.
Hän todella lähti. Ja Judith näki sen. Joku muukin näki sen. Oletko varma, että se on hän?
Kysyin yhä haluten uskoa, että se voisi olla virhe. Olen varma, Dorothy. Ikkunastani näen hänen lamppunsa valon selvästi. Ja eilen näin jotain, mikä huolestutti minua vielä enemmän.
Hän kantoi jotain raskasta. Näytti ämpäriltä, ja hänellä oli myös sinun lapiosi. Dorothy, mitä sinun miehesi tekee metsässä aamunkoitteessa lapion ja ämpärin kanssa? En tiennyt mitä vastata.
Seison siinä kahvikuppi kädessäni, käteni tärisivät ja kyyneleet polttivat silmissäni, mutta pidättäydyin itkemästä. En tiedä, Judith. Jumala auttakoon, en tiedä. Hän ei kerro minulle mitään.
Ja kun kysyn, hän suuttuu. Sanoo, ettei se minulle kuulu. Judith puristi kättäni lujaa. Dorothy, sinun täytyy olla varovainen.
Mies, joka salaa asioita vaimoltaan, joka lähtee aamunkoitteessa ilman selitystä, se ei ole normaalia. Luuletko, että se voisi olla toinen nainen? Voisiko hän tavata jotakuta metsässä? Olin ajatellut sitä.
Olin ajatellut mahdollisuutta, että se olisi suhde, mutta se ei tuntunut järkevältä. Jos hän tapaisi naista, hän lähtisi kotoa puhtaana, hyvin pukeutuneena, hyvältä tuoksuen. Hän ei palaisi mullan peitossa, väsyneenä ja käsiltään kipeänä. Ei, se ei ollut toinen nainen.
Se oli jotain muuta, jotain pahempaa. Tunsin sen sieluni pohjassa. En tiedä, Judith, mutta olen peloissani, hyvin peloissani. Hän viipyi luonani jonkin aikaa.
Puhuimme muista asioista peittääksemme, mutta kun hän lähti, se keskustelu kaikui päässäni. Kolme viikkoa, ehkä kuukausi. Hän oli nähnyt hänen lähtevän koko tämän ajan, ja hän otti lapion ja ämpärin tehdäkseen mitä? Kaivaakseen mitä?
Sinä yönä, kun Ernest palasi baarista, hän oli erilainen. Hän oli puheliaampi, melkein vilkas, mikä oli outoa, koska hän ei ollut koskaan sellainen. Hän söi päivällisen, kävi kylvyssä, ja kun hän tuli olohuoneeseen, jossa parsineen vaatteita, hän istui vastapäätä olevaan tuoliin ja katsoi minua. Dorothy, minun täytyy kysyä sinulta jotain.
Sydämeni hyppäsi. Tapa, jolla hän sanoi sen, vakavana, silmät minuun kiinnittyneinä, sai minut värisemään. Mitä? Se henkivakuutus, jonka isäsi jätti sinulle kuollessaan.
Onko se vielä voimassa? Isäni oli kuollut viisi vuotta aiemmin, vuonna 1957. Hän oli eläkkeellä oleva rautatieläinen ja hänellä oli pieni henkivakuutus ammattiliiton kautta. Kun hän kuoli, vakuutus maksoi minulle rahaa, koska olin ainoa lapsi.
Se ei ollut omaisuus, mutta se oli hyvä summa. Yhdessä isäni säästöjen kanssa se riitti ostamaan mukavan talon kaupungista, jos olisin halunnut. Mutta olin jättänyt kaiken säästöön isäni minulle avaamalle tilille. On se.
Miksi haluat tietää? On hyvä tietää sellaiset asiat, Dorothy. Emme koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, eikö niin? Jos sinulle käy jotain, minun täytyy tietää, missä paperit ovat, missä se raha on.
Olisi hyvä, jos näyttäisit minulle, missä säilytät niitä. Tapa, jolla hän sanoi sen, se äänensävy, se kylmyys. Jos sinulle käy jotain, ei jos meille käy jotain. Se oli sinusta, minusta.
Paperit ovat turvallisessa paikassa. Tarvittaessa näytän ne. Ei, Dorothy. Haluan, että näytät ne nyt, heti.
Se ei ollut pyyntö. Se oli käsky. Ja hänen käytöksessään oli jotain, mikä kertoi minulle, että oli parempi totella. Joten nousin, menin makuuhuoneeseen, avasin vaatekaapin ja otin esiin vanhasta kenkälaatikosta kaikki asiakirjat: vakuutuskirjan, tiliotteen, maatilan omistuskirjan, joka oli minun nimissäni, koska se oli isäni perintöä.
Hän otti paperit kädestäni ja tutki ne yksi kerrallaan hitaasti lukien jokaisen rivin. Ja hänen lukiessaan näin hänen kasvoillaan ilmeen. Se ei ollut uteliaisuutta. Se oli laskelmointia.
Hän laski jotain. Paljonko sillä tilillä on rahaa? Hän kysyi ottamatta silmiään paperista. Siinä on isäni jättämä summa ja näiden viiden vuoden korot.
Sen pitäisi olla noin 15 000 dollaria. Siihen aikaan se oli huomattava summa. Ei tarpeeksi rikastumiseen, mutta tarpeeksi elämään mukavasti pitkän aikaa. Ja jos kuolet, kuka saa nämä rahat?
Kysymys jäädytti minut. Jos kuolet. Jälleen hän puhui kuolemastani. Miksi hän oli niin kiinnostunut tästä?
Ne menevät miehelleni, sinulle. Vastasin ääneni väristen. Hän nyökkäsi hitaasti, kuin vahvistaen jotain, minkä jo tiesi. Sitten hän taitteli paperit, antoi ne takaisin ja sanoi: Pidä nämä hyvässä tallessa.
Ne ovat tärkeitä. Ja meni nukkumaan. Meni nukkumaan kuin ei olisi juuri kysellyt kuolemastani, rahoista, jotka hän saisi, jos kuolisin. Kuin se olisi maailman luonnollisin asia.
En saanut unta sinä yönä. Makasin pimeässä sydämeni jyskyttäen ja ajattelin sitä keskustelua, ajattelin märkää multaa kengissä, ajattelin aamunkoittolähtöjä, ajattelin lapiota, ajattelin kaikkea. Ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen päässäni tavalla, joka täytti minut kauhulla. Seuraavina päivinä aloin kiinnittää huomiota asioihin, jotka olivat ennen jääneet huomaamatta.
Aloin katsoa pihaa eri silmin, ja silloin tajusin, että pihan takaosassa oli alue, jonka lähelle Ernest ei koskaan antanut minun mennä. Se oli pensaikkoa, banaaneja ja papaijoita, kaikki hoitamatonta ja hylätyn näköistä. Ja aina kun puhuin alueen siivoamisesta, pensaikon raivaamisesta ja sinne jotain hyödyllistä istuttamisesta, hän oli ehdoton. Jätä se alue rauhaan, Dorothy.
Siinä nurkassa on käärmeitä. Se on vaarallinen. Sinä et mene sinne. Ennen tottelin kyseenalaistamatta, mutta nyt kaiken tapahtuneen jälkeen se sai eri merkityksen.
Miksi hän ei halunnut minun menevän sinne? Mitä siinä pihan nurkassa oli, josta hän halusi minut niin kauas? Eräänä päivänä, kun hän oli töissä, päätin mennä sinne. Sydämeni jyskytti ja jalkani tärisivät, mutta minun oli nähdävä, minun oli tiedettävä.
Ylitin pihan, ohitin kanat ja kävelin hitaasti kohti pensaikkoaluetta. Päästyäni lähelle näin, että pensaikon keskellä oli polku. Polku, jota ei ollut ennen ollut olemassa, polku, joka oli avattu äskettäin, koska sivuilla oleva kasvillisuus oli murskattu ja tallattu. Joku oli kulkenut sieltä monta kertaa, aina samasta kohtaa, ja tehnyt polun.
Aloin seurata polkua, työntääkseni oksia ja lehtiä sivuun, astellen hitaasti pitääkseni hiljaisuuden. En tiedä miksi, mutta tunsin, että minun piti olla hiljaa. Polku mutkitteli banaanipuiden välissä, muuttuen yhä suljetummaksi ja pimeämmäksi, kunnes se päätyi pieneen aukioon. Ja siinä aukion maassa näin jälkiä.
Maa oli häiritty, erilaista kuin muu alue. Se oli löysempää, tummempaa, kuin joku olisi kaivanut siellä. Mutta ei ollut reikää, ei mitään, vain häiritty maa. Istuttiko hän sinne jotain?
Mutta mitä? Ja miksi salassa? Miksi hän ei voinut kertoa minulle? Seison siinä katsellen häirittyä maata ja yrittäen ymmärtää, kun kuulin äänen takanani.
Käännyin säikähtäneenä ja tulin kasvokkain Ernestin kanssa. Hän oli palannut töistä aikaisin ja seisoi siinä katsoen minua ilmeellä, joka sai minut haluamaan juosta karkuun. Mitä sinä täällä teet, Dorothy? Minä vain en saanut lausetta loppuun.
Hän lähestyi hitaasti, raskain askelin, katse minuun lukittuna. Enkö kertonut sinulle, ettet saa tulla tänne? Enkö sanonut, että se on vaarallista? Anteeksi, Ernest.
Olin vain utelias. Uteliaisuus tappoi kissan, Dorothy. Tiesitkö sen? Tapa, jolla hän sanoi sen, matalalla, melkein kuiskaten, sai minut tärisemään päästä varpaisiin.
Se ei ollut vitsi. Se oli uhkaus, selkeä uhkaus. Mene nyt takaisin taloon äläkä tule tänne enää koskaan. Koskaan.
Ymmärrätkö? Juoksin sieltä pois kompastellen oksiin, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan. Ja kun pääsin taloon, lukitsin keittiön oven ja nojasin siihen itkien, täristen ja pelokkaampana kuin koskaan elämässäni. Sinä yönä hän ei syönyt päivällistä kanssani.
Hän viipyi ulkona myöhään, istui kuistilla ja poltti tupakkaa toisensa jälkeen, mikä ei ollut hänelle tyypillistä. Pysyin keittiössä teeskennellen olevani kiireinen, mutta todellisuudessa olin kauhuissani. Kun hän lopulta tuli sisään, kävi kylvyssä ja meni nukkumaan, makasin hänen vieressään sulkematta silmiäni. Ja kun kello löi kolmea, hän nousi kuten aina ja lähti.
Mutta tällä kertaa minäkin nousin. Hyvin varovasti, hyvin hitaasti menin makuuhuoneen ikkunaan, joka oli takaosassa, ja katselin. Näin hänen lamppunsa valon ylittävän pihan. Näin hänen astuvan sille pensaikon polulle ja näin valon pysähtyvän aukiolle.
Hän viipyi siellä kaksi tuntia tehden mitä? Kaivoiko, hautasiko hän jotain? Mitä? Päivät kuluivat ja tilanne muuttui yhä sietämättömämmäksi.
Hän tuskin puhui minulle. Tullessaan töistä hän söi hiljaisuudessa, kävi kylvyssä ja meni nukkumaan. Ja joka aamunkoitto hän lähti, joka ikinen aamunkoitto, kuin kellonlyömä. Ja minä makasin pimeässä kauhuissani kuvitellen pahinta.
Eräänä päivänä pesin pyykkiä ja löysin hänen paitansa täysin mullan peitossa. Se ei ollut vähän multaa. Se oli paljon multaa kankaassa, hihoissa ja rinnuksessa, kuin hän olisi raahautunut maata pitkin tai kaivanut niin voimalla, että multa oli roiskunut joka puolelle. Ja hänen kätensä, hänen kätensä olivat täynnä uusia känsiä, rakkuloita, jotka puhkesivat ja muuttuivat haavoiksi.
Käsityöläisen kädet, jotka tekivät kovaa työtä, kaivoivat, tarttuivat lapiokahvaan, ponnistelivat. Mutta hänen työnsä herra Augustuksen kaupassa ei ollut ruumiillista työtä. Se oli tiskityötä, asiakkaiden palvelemista, myyntien kirjaamista. Mistä ne kännet olivat peräisin?
Eräänä yönä, noin kymmenen päivää sen vakuutuskeskustelun jälkeen, hän tuli kotiin oudoin kasvoin, kasvoin, joita en osannut tulkita. Se ei ollut vihaa eikä surua. Se oli väsymyksen ja päättäväisyyden sekoitus, kuin hän olisi tehnyt tärkeän päätöksen. Hän söi päivällisen hiljaisuudessa kuten aina, mutta lopetettuaan syömisen, sen sijaan että olisi mennyt kylpyyn, hän istui pöydän ääressä katsoen minua ja sanoi: Dorothy, onko siskosi terve?
Kysymys yllätti minut. Hän ei koskaan kysellyt sisarestani Margaretista, joka asui Louisvillessa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. On hän. Ainakin viime kirjeensä mukaan.
Siitä on hetki, kun viimeksi kävit hänen luonaan. Noin kuusi kuukautta. Eikö sinusta olisi hyvä mennä sinne viettämään muutama päivä hänen kanssaan? Sisarusten pitää nähdä toisiaan silloin tällöin.
Se oli niin outoa. Hän ei ollut koskaan piitannut vierailuistani Margaretin luona. Itse asiassa hän aina valitti, kun puhuin matkustamisesta. Hän sanoi, että minulla oli velvollisuuksia kotona, etten voinut vain lähteä.
Ja nyt, tyhjästä, hän ehdotti matkaa. Haluatko minun lähtevän tapaamaan Margaretia? Joo. Luulen, että se olisi hyvä.
Olet ollut hyvin hermostunut viime aikoina. Muutama päivä pois kotoa tekisi sinulle hyvää. Tuon takana oli jotain, jokin syy, jota hän ei kertonut. Miksi hän halusi lähettää minut pois?
Miksi hän halusi talon tyhjäksi? Ja silloin kaikki loksahti päässäni. Silloin ymmärsin. Hän halusi minun lähtevän.
Hän halusi talon tyhjäksi. Hän suunnitteli jotain eikä halunnut minua sinne. Ja tapa, jolla hän puhui, tapa, jolla hän katsoi minua, täytti minut selittämättömällä kauhulla. Sillä hetkellä olin varma yhdestä asiasta.
Henkeni oli vaarassa. En tiennyt tarkalleen, mitä Ernest suunnitteli. En ymmärtänyt vielä kaikkia yksityiskohtia, mutta tiesin, että hän juoni jotain minua vastaan, ja että jos lähtisin talosta, jos menisin käymään siskoni luona hänen ehdottamallaan tavalla, jotain kauheaa tapahtuisi. Siinä istuessani pöydän ääressä mieheni katsoessa minua kylmin silmin tein elämäni tärkeimmän päätöksen.
En aikonut odottaa saadakseni tietää, mitä hän suunnitteli. Aioin ottaa siitä ensin selvää. Aioin teeskennellä lähteväni, mutta pysyä lähellä, piilossa, katsomassa, ja nähdä omin silmin, mitä hän teki siellä pensaikossa joka aamunkoitto. Sillä jos en tekisi tätä, jos en saisi selville totuutta, olin varma, etten selviäisi.
Sinä yönä en nukkunut. Makasin pimeässä silmät auki, kuuntelin Ernestin hengitystä vieressäni ja suunnittelin jokaista yksityiskohtaa. Pääni humisi, sydämeni hakkasi niin kovaa, että luulin hänen kuulevan sen. Mutta minun piti pysyä rauhallisena, ajatella selkeästi.
Sillä jos tekisin virheen, jos hän huomaisi suunnitelmani, en tiennyt, mihin hän kykenisi. Kun päivä valkeni, nousin ja tein kaiken kuten aina. Keitin kahvin, tarjoilin sen, käyttäydyin normaalisti. Ja kun hän oli lopettelemassa aamiaistaan ennen töihin lähtöä, puhuin luonnollisimmalla äänellä, mihin pystyin.
Ernest, ajattelin eilen sanomaasi siitä, että menisin tapaamaan Margaretia. Luulen, että olet oikeassa. Siitä on pitkä aika, kun olen nähnyt siskoni. Lähetän hänelle kirjeen tänään ja kerron tulevani ensi viikolla.
Näin hänen silmiensä syttyvän. Se oli nopea, vain sekunnin, mutta näin tyytyväisyyden, helpotuksen, kuin se olisi juuri mitä hän halusi kuulla. Mielestäni se on hyvä idea, Dorothy. Se tekee sinulle hyvää.
Kuinka monta päivää aiot viipyä? Noin kolme päivää, ehkä neljä. Riippuen siitä, tarvitseeko Margaret apua. Ei hätää.
Pärjään yksin sillä välin. Ja hän lähti töihin kevyemmin askelin, melkein vilkkaana. Se vahvisti kaiken, mitä ajattelin. Hän halusi minun lähtevän.
Hän odotti minun lähtevän. Ja se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Hän suunnitteli tekevänsä jotain sillä välin, kun olin poissa, jotain, mitä hän ei voinut tehdä, kun olin paikalla. Heti kun hän lähti, lukitsin kaikki ovet, suljin kaikki ikkunat ja juoksin Judithin talolle.
Koputin oveen epätoivoisesti, ja kun hän avasi ja näki kasvoni, hänen ei tarvinnut kysyä mitään. Hän veti minut sisään ja sulki oven. Mitä tapahtui, Dorothy? Olet valkoinen kuin lakana.
Istuin hänen keittiönpöytänsä ääreen ja kerroin kaiken. Kerroin vakuutuskysymyksistä, matkaehdotuksesta, märästä mullasta, pensaikon polusta, kaikesta. Ja mitä enemmän puhuin, sitä kauhistuneemmaksi Judithin kasvot muuttuivat. Hyvä luoja, Dorothy, luuletko hänen haluavan Hän ei saanut lausetta loppuun, mutta tiesimme, mitä hän ajatteli.
En tiedä, mitä hän haluaa, Judith, mutta tiedän, että se on jotain pahaa, hyvin pahaa, ja minun on saatava selville, mitä se on, ennen kuin on liian myöhäistä. Ja mitä aiot tehdä? Vedin syvään henkeä ennen kuin puhuin. Aion teeskennellä matkustavani.
Kerron hänelle lähteväni huomisaamuna viiden bussilla, mutta en lähde. Aion piiloutua täällä sinun luonasi, jos annat luvan. Ja aamunkoitteessa, kun hän lähtee kuten aina, aion seurata häntä. Aion nähdä, mitä hän tekee siellä pensaikossa.
Judith katsoi minua säikähtäneenä, ja näin hänen aikovansa sanoa, että se oli vaarallista, että se oli hulluutta. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, tartuin hänen käteensä ja sanoin: Judith, jos en tee tätä, jos en saa selville, mitä hän suunnittelee, pelkään, mitä minulle voi tapahtua. Olet ainoa ystäväni, ainoa toivoni. Jumalan tähden, auta minua.
Hän puristi kättäni takaisin, ja näin kyyneleet hänen silmissään. Okei, Dorothy, voit piiloutua tänne, mutta lupaa minulle, että olet varovainen, hyvin varovainen. Palaan kotiin helpottuneempana. Minulla oli ainakin Judith puolellani.
Vietin loppupäivän teeskennellen normaalia, tehden askareitani, mutta sisältä olin hermoraunio. Joka tunti menin ikkunaan ja katselin sinne takaosaa, missä polku oli. Yritin nähdä jotain, mutta päivällä ei nähnyt mitään. Kaikki oli liian suljettua, liian pensaikon peitossa.
Kun Ernest palasi töistä sinä iltapäivänä, olin valmistautunut. Olin harjoitellut mielessäni, mitä aion sanoa, miten aion käyttäytyä. Hän tuli sisään, ja ennen kuin hän edes kysyi, puhuin jo. Ernest, lähetin viestin herra Thompsonin kanssa, joka kulkee Louisvillen läpi joka viikko.
Kerroin Margaretille, että lähden huomenna. Aion ehtiä viiden bussiin, joten minun täytyy lähteä täältä 4. 30 ehtiäkseni asemalle ajoissa. Jo huomenna?
Hän kysyi, ja näin sen kimalteen hänen silmissään taas, sen tuskin peitetyn tyytyväisyyden. Joo. Mitä aikaisemmin, sitä parempi, eikö niin? Ehtisin nauttia päivistä siellä.
Aivan. Haluatko, että vien sinut bussiasemalle? Ei tarvitse. Sinun täytyy mennä töihin huomisaamuna.
Kävelen. Se ei ole kaukana. Oletko varma? Olen.
Hän oli tyytyväinen. Hän söi hyvin sinä yönä. Hän jopa puhui tavallista enemmän, kyseli Margaretista ja matkasta. Ja vastasin kaikkeen luonnollisesti teeskennellen olevani innoissani matkasta, kun sisällä vatsani oli solmussa hermostuksesta.
Päivällisen jälkeen menin makuuhuoneeseen ja aloin pakata pientä matkalaukkua vaatteilla. Jätin matkalaukun hyvin näkyvälle, nojalleen seinää vasten, jotta hän näkisi minun todella valmistautuvan matkaan. Ja kun makasin sinä yönä, pakotin itseni pysymään liikkumatta, hengittämään hitaasti, teeskentelemään nukkuvani rauhallisesti, kuten ihminen, joka matkustaa seuraavana päivänä. Mutta en nukkunut.
Kuinka olisin voinut? Makasin pimeässä jännittyneenä odottaen. Ja kun kello löi kolmea kuten aina, tunsin hänen nousevan, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Hän ei noussut tavallisella varovaisuudella.
Hän nousi nopeammin, päättäväisemmin. Hän sytytti öljylampun suoraan makuuhuoneessa, pukeutui välittämättä hiljaisuudesta. Ja lähtiessään hän pysähtyi ovelle, katsoi minua makaamassa ja tuijotti minua ajan, joka tuntui ikuisuudelta. Minulla oli silmät kiinni, teeskentelin nukkuvani, mutta tunsin sen katseen painon.
Ja oli hetki, jolloin luulin hänen huomanneen, tietävän, että olin hereillä ja teeskentelin. Mutta muutaman sekunnin kuluttua, joka tuntui tunnelta, hän lähti. Odota hänen poistumistaan talosta. Odotin vielä muutaman minuutin varmistaakseni, että hän oli todella mennyt, ja sitten nousin, otin pakkaamani matkalaukun, puin ylleni tumman mekon, sidoin huivin päähäni ja lähdin etuovesta hyvin hitaasti, hyvin varovasti.
Aamunkoitto oli pimeä, ei kuuta. Taivaalla oli vain tähtiä ja se raskas hiljaisuus, joka maaseudulla vallitsee aamunkoitteessa. Ylitin pihan juosten, kyyristyneenä, peläten hänen katselevan, peläten hänen olevan jossain tarkkailemassa. Pääsin Judithin talolle ja koputin oveen pehmeästi.
Hän oli jo hereillä odottamassa minua ja veti minut nopeasti sisään. Lähtikö hän? Hän kuiskasi. Lähti.
Nyt odotamme lähemmäs viittä, jolloin minun piti ehtiä bussiin. Sitten lähden talosi edestä matkalaukun kanssa kävellen kohti kaupunkia, jotta jos hän katselee kaukaa, hän näkee minun todella lähteneen. Pysyimme hänen keittiössään pimeässä, vain pieni kynttilä paloi, puhuimme hiljaa ja odotimme ajan kulumista. Judithin mies ja lapset nukkuivat, joten meidän piti olla äänettömiä.
Ja niinä kahtena odotustuntina tunsin sellaista pelkoa, jota en ollut koskaan tuntenut, pelkoa, joka söi minua sisältä, joka sai koko kehoni tärisemään. Entä jos hän tekee sinulle jotain, kun seuraat häntä? Judith kysyi pitäen kädestäni. Olen varovainen.
Pysyn kaukana, vain katson. Minun täytyy vain nähdä, mitä hän tekee tuolla. Minun täytyy ymmärtää. Kun olohuoneen kello näytti kymmentä vaille viisi, otin matkalaukun, avasin Judithin etuoven ja aloin kävellä tietä pitkin kohti kaupunkia.
Kävelin noin sata jaardia katsoen aina taakseni, aina valppaana. Jos Ernest katseli jostain, hän näkisi minun lähtevän, näkevän, että olin menossa pois kuten olin sanonut. Niiden sadan jaardin jälkeen piilotin matkalaukun ison pensaan taakse tien varteen ja juoksin takaisin Judithin talolle. Menin sisään takaovesta tällä kertaa ja piilouduin hänen pieneen huoneeseensa, siihen pieneen huoneeseen, josta oli ikkuna meidän pihallemme.
Nyt odotamme, sanoin Judithille. Hän palaa pian pensaikosta, menee taloon ja näkee, etten ole enää siellä, että olen jo lähtenyt bussiin, ja sitten hän luulee minun olevan poissa. Ja juuri niin tapahtui. Noin 5.
30 aamulla näin hänen lamppunsa valon tulevan pihan takaosasta. Näin hänen menevän sisään talon takaovesta, ja noin kymmenen minuutin kuluttua näin hänen lähtevän taas, jo puhtaissa vaatteissa, menossa töihin kuten aina. Mutta hänen kävelytyylinsä oli erilainen. Se oli kevyempi, löysempi, kuin paino olisi nostettu hänen harteiltaan.
Hän uskoi sen. Hän uskoi minun lähteneen. Ja nyt? Judith kysyi.
Nyt odotamme iltaan, huomiseen aamunkoittoon. Minun täytyy nähdä, mitä hän tekee, kun hän luulee olevansa yksin, kun hän luulee, ettei kukaan näe. Se päivä oli elämäni pisin päivä. Pysyin piilossa Judithin pienessä huoneessa koko päivän, enkä voinut lähteä enkä tehdä mitään.
Katsoin vain ikkunasta taloani, pihaa, odottaen Ernestin palaavan töistä. Judith toi minulle ruokaa, vettä, viipyi puhumassa kanssani hiljaa, etten menettäisi järkeäni hermoille. Kun kello löi kuusi illalla ja näin Ernestin saapuvan töistä, sydämeni alkoi hakata. Näin hänen menevän taloon, sytyttävän valot.
Näin hänen kulkevan edestakaisin huoneiden läpi. Hän näytti etsivän jotain tai tarkistavan, ettei siellä todella ollut ketään. Hetken kuluttua näin hänen lähtevän takaovesta, ja tentä hän kantoi jotain mukanaan. Hänellä oli lapio, iso ämpäri ja jotain muuta, mitä en erottanut kaukaa.
Hän meni suoraan sille pensaikon polulle ja viipyi siellä. Hän viipyi siellä, kunnes tuli täysin pimeää, kunnes mitään ei enää nähnyt. Dorothy, oletko varma, että haluat tehdä tämän? Judith kysyi nähdessään minun valmistautuvan, pukevan ylleni tummat vaatteet ja sitovan hiukseni taakse.
Olen varma. Jos en saa selville, mitä hän tekee, minulla ei ole koskaan rauhaa, enkä voi koskaan palata kotiin enkä nukkua rauhassa. Minun täytyy tietää. Judithin mies oli palannut töistä, ja hän oli kertonut hänelle kaiken.
Herra Oliver oli hyvä mies, ahkera, ja saatuaan tietää tilanteestani hän tarjoutui tulemaan mukaani. Ei, herra Oliver. Jos hän näkee miehen seuraavan, hän alkaa epäillä. Hän reagoi.
Mutta jos hän näkee minut, jos jään kiinni, voin sanoa palanneeni matkalta aikaisin, että tulin katsomaan jotain. Se on vähemmän vaarallista näin. Se ei ollut. Tiesin, ettei se ollut, mutta en voinut riskeerata toisen ihmisen henkeä.
Tämä oli minun ja Ernestin välinen asia. Kun kello löi kymmentä illalla, näin taloni valojen sammuvan. Hän oli mennyt nukkumaan, tai ainakin siltä se näytti. Ja sitten alkoi elämäni tuskallisin odotus.
Pysyin ikkunassa katsoen pimeää taloa, odottaen, odottaen kolmen aikaan. Judith pysyi kanssani. Emme puhuneet, vain istuimme pimeässä odottaen. Ja rukoilin.
Rukoilin hiljaa, pyysin Jumalaa suojelemaan minua, pyysin Neitsyt Mariaa antamaan minulle voimaa, pyysin, ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Kun kello löi kolmea, näin taloni takaoven avautuvan, lampun valon ilmestyvän ja Ernestin siluetin lähtevän lapio ja ämpäri käsissään. Hän ylitti pihan ja astui sille pensaikon polulle. Nyt, sanoin Judithille, nyt minä lähden.
Jumalan tähden, Dorothy, ole varovainen, hän kuiskasi, ja näin hänen itkevän. Lähdin Judithin takaovesta ja aloin ylittää hänen pihaansa kohti minun pihaani. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että luulin pyörtyväni. Jalkani tärisivät niin paljon, että tuskin pystyin kävelemään, mutta jatkoin, kävelin hitaasti, hyvin hitaasti, astellen varovasti pitääkseni hiljaisuuden.
Pääsin pihojen rajalle ja hyppäsin matalan piikkilanka-aidan yli, joka erotti kiinteistöt. Putoan toiselle puolelle ja jäin kyyristyneenä hetkeksi odottamaan ja kuuntelemaan. Ei mitään. Vain sirkkojen ääniä, kaskaan siirtoa, tuulta lehdissä.
Aloin ylittää omaa pihaani tuntien itseni tunkeilijaksi, tuntien kuin tunkeutuisin paikkaan, joka ei ollut minun. Ohitin nukkuvat kanat, puutarhan, alueen, jonka tunsin, kunnes pääsin sinne takaosaan, sille kielletylle alueelle. Näin pensaikon polun sisäänkäynnin ja näin kaukaa heikon valon, hänen lamppunsa valon. Hän oli siellä, ja minä aioin saada selville, mitä.
Astuin polulle varpaillani, pidätin hengitystäni, peläten astuvani oksaan ja pitäväni ääntä. Polku oli kapea ja suljettu molemmilta puolilta kasvillisuudella. Siellä oli banaanipuita, pensaita, köynnöksiä, ja mitä pidemmälle menin, sitä pimeämmäksi tuli, koska kasvit sulkeutuivat päälle tehden eräänlaisen vihreän tunnelin. Kävelin hitaasti, hyvin hitaasti, silmäni aina edessä olevassa valossa.
Valo pysyi paikallaan. Hän seisoi paikallaan tekemässä jotain. Mitä? Mitä lähemmäs pääsin, sitä paremmin kuulin.
Siellä oli rytminen ääni, metallin ja maan ääni. Lapio. Hän kaivoi, kaivoi jotain. Pääsin tarpeeksi lähelle nähdäkseni banaanipuun lehtien läpi.
Kyyristyin, piilouduin ison banaanipuun taakse ja katsoin. Ja se, mitä näin, sai vereni jäätymään suonissani. Siinä pienen aukion maassa oli reikä, iso reikä, hyvin iso. Ja Ernest oli sen reiän sisällä.
Hän oli sisällä, vain hänen päänsä ja hartiansa näkyivät maanpinnan yläpuolella, kaivoi, heitti multaa ylös lapiolla. Ja reikä oli syvä, hyvin syvä. Laitoin käden suuni päälle etten huutaisi. Jalkani pettivät ja melkein kaaduin siihen paikkaan.
Sillä ymmärsin sillä hetkellä, sillä kauhealla hetkellä, ymmärsin kaiken. Se reikä oli ihmisen kokoinen, ihmisen pituinen ja ihmisen levyinen ja syvyys. Syvyys oli haudan, hautausmaahaudan syvyys. Hän kaivoi hautaa, hautaa minulle.
Seison siinä halvaantuneena katsellen hänen kaivavan, katsellen hänen pysähtyvän silloin tällöin, ottavan ämpärin ja heittävän vettä pohjaan pehmentääkseen maata. Siksi multa oli aina märkää hänen kengissään. Siksi hän teki tätä joka aamunkoitto. Hän kaivoi minun hautaani, valmisteli paikkaa, johon aikoi haudata minut.
Hän oli lähettänyt minut matkalle, koska luuli, että kun palaisin, kaikki olisi valmiina. Hän pystyisi toteuttamaan suunnitelmansa, tappamaan minut ja hautaamaan minut sinne. Eikä kukaan koskaan tietäisi, missä olin. Minä vain katoaisin, ja hän pitäisi rahani, vakuutukseni, kaiken.
Ja juuri sillä hetkellä, katsellessani häntä siinä haudassa, kuulin sen. Kuulin hänen puhuvan itsekseen, puhuvan hiljaa, mutta kuulin sen, koska aamunkoiton hiljaisuus antoi äänen kantaa. Enää yksi päivä, vain yksi päivä ja se on valmis. Sitten kun hän palaa, ratkaisen tämän lopullisesti.
Dorothy katoaa. Kukaan ei koskaan löydä häntä, ja minä pidän kaiken. Menen toiseen kaupunkiin, aloitan elämäni alusta. Kukaan ei epäile mitään.
Kyyneleet valuivat polttavina kasvojani. Olin ollut naimisissa sen miehen kanssa 12 vuotta. 12 vuotta. Olin hoitanut häntä, pessyt hänen vaatteensa, laittanut hänelle ruokaa, jakanut sängyn hänen kanssaan, ja siinä hän kaivoi hautaani, suunnitteli murhaani, puhui minusta katoavana kuin en olisi ollut mitään.
En tiedä, miten onnistuin palaamaan takaisin. En tiedä, miten jalkani kantoivat minut takaisin polkua, pihan halki Judithin talolle. Kun tulin sisään takaovesta, Judith näki minut ja huusi pehmeästi, koska näytin varmasti kamalalta. Hyvä luoja, Dorothy, mitä tapahtui?
Mitä näit? Putoan lattialle siihen paikkaan nyyhkyttäen, täristen kauttaaltaan. Ja kun pystyin puhumaan, kun pystyin kertomaan hänelle, mitä olin nähnyt, Judith kalpeni, valkoiseksi kuin lakana. Meidän täytyy tehdä jotain nyt.
Meidän täytyy kutsua joku. Meidän täytyy mennä pastori Mitchellin luo, sanoin itkun keskeltä. Hän on ainoa ihminen, jota ihmiset kunnioittavat, jota he uskovat. Meidän täytyy mennä nyt, Judith, ennen aamunkoittoa, ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja niin teimme. Keskellä sitä aamunkoittoa Judith ja minä lähdimme pimeää tietä pitkin juosten, kompastellen, epätoivoisina pastori Mitchellin talolle, joka oli kirkon vieressä kaupungissa. Ja kun koputimme hänen oveensa, kun hän avasi ja näki kaksi epätoivoista naista ovellaan aamunkoitteessa, hän tiesi sen olevan vakavaa, hyvin vakavaa. Kun pastori Mitchell avasi oven ja näki meidät siinä, kaksi naista keskellä yötä epätoivoisin kasvoin, vaatteet mullan peitossa, silmät turvonneina itkusta, hänen ei tarvinnut kysyä, oliko se vakavaa.
Hän tiesi. Hän näki kasvoistamme, että kyse oli elämästä ja kuolemasta. Tulkaa sisään, tulkaa nopeasti, hän sanoi katsoen ympärilleen nähdäkseen, katsoiko joku kadulla. Mitä on tapahtunut?
Menimme sisään pappilaan, ja hän sulki oven huolellisesti. Hän vei minut tuolille, koska tuskin pystyin seisomaan. Jalkani olivat kuin hyytelöä. Koko kehoni tärisi, ja minusta tuntui, että oksentaisin minä hetkenä hyvänsä.
Judith pysyi vierelläni pitäen kädestäni, ja hän alkoi kertoa. Pastori Mitchell, Dorothyn henki on vaarassa. Hänen miehensä suunnittelee tappavansa hänet. Näin pastorin kasvojen muuttuvan vakaviksi.
Sellaiseksi vakavuudeksi, joka kertoo, ettei kyse ole liioittelusta eikä tavallisesta avioparirahasta. Mitä tarkoitat, lapseni? Kerro kunnolla, alusta alkaen. Ja minä kerroin.
Kerroin kaiken. Märästä mullasta kengissä, aamunkoittolähdöistä, piilotetusta lapiosta, vakuutuskysymyksistä, matkalle lähettämisen halusta. Kerroin pensaikon polusta, kielletystä alueesta ja siitä, mitä olin nähnyt sinä aamunkoitteessa, haudasta, hänen kaivamisestaan ja puhumisestaan itsekseen minun katoamisestani. Mitä enemmän puhuin, sitä kalpeammaksi pastori kävi.
Hän oli vanhempi mies, noin 60-vuotias silloin, ja oli nähnyt paljon pahaa elämässään, paljon inhimillistä kurjuutta, mutta näin hänen kasvoiltaan, että tämä oli järkyttänyt jopa häntä. Hyvä luoja, hän kuiskasi lopetettuani kertomuksen. Hyvä luoja, mitä pahuutta, mitä pahuutta talon sisällä, avioliiton sisällä? Pastori, sinun täytyy auttaa minua.
Anelin pitäen hänen kädestään. Minulla ei ole paikkaa minne mennä. Minulla ei ole ketään. Jos palaan siihen taloon, hän tappaa minut.
Tiedän, että hän tappaa. Hän odottaa minun palaavan matkalta tehdäkseen sen. Sinun täytyy tehdä jotain, Jumalan tähden. Pastori oli hiljaa hetken, ajatteli.
Näin hänen tekevän päätöksen. Jäät tänne. Älä lähde täältä mistään syystä. Menen poliisiasemalle nyt.
Kutsun seriffin. Kutsun todistajia. Menemme sille maatilalle, kun päivä valkenee, ja näemme sen haudan omin silmin. Jos kertomasi on totta, ja uskon sen olevan, se mies pidätetään tänään.
Mutta entä jos hän huomaa, etten matkustanut? Entä jos hän huomaa ja tuhoaa todisteet? Entä jos hän peittää reiän ennen kuin ehditte perille? Siihen ei ole aikaa.
Hän menee pian töihin, eikö niin? Ehdimme perille, kun hän on kaupassa. Hän ei edes tiedä, mitä on tapahtumassa, ennen kuin on liian myöhäistä. Pastori lähti sinä aamunkoitteessa, jätti meidät taloonsa taloudenhoitajansa, iäkkään naisen, kanssa, joka hoiti pappilaa.
Hän teki minulle kamomillateetä ja jäi pitämään meille seuraa, rukoillen hiljaa, kun Judith ja minä odotimme. En voinut lopettaa tärisemistä. Nyt kun olin kertonut kaiken, nyt kun muut ihmiset tiesivät, todellisuus oli laskeutunut päälleni kauhealla painolla. Mieheni halusi tappaa minut.
Mies, jonka kanssa olin mennyt naimisiin, mies, joka oli vannonut rakastavansa ja suojelevansa minua Jumalan ja kaikkien edessä, oli viettänyt viikkoja kaivaen hautaa haudatakseen minut elävältä tai kuolleena, todennäköisesti kuolleena. Miten hän aikoi tehdä sen? Tämä kysymys ei lähtenyt päästäni. Miten tarkalleen hän suunnitteli tappavansa minut?
Aikoiko hän myrkyttää minut? Aikoiko hän hakata minut kuoliaaksi? Aikoiko hän kuristaa minut unen aikana? Ja sitten vetää minut sinne hautaan, heittää minut sinne, peittää mullalla, ja minä katoaisin ikuisesti.
Kukaan ei tietäisi, missä olin. Kukaan ei etsisi kunnolla, koska hän keksisi, että olin paennut, että olin lähtenyt, että olin hylännyt hänet. Dorothy, juo lisää teetä. Judith sanoi kaataen kupin täyteen uudelleen.
Sinun täytyy rauhoittua. Nyt kaikki järjestyy. Pastori hoitaa tämän. Mutta miten kaikki voisi järjestyä?
Miten elämä voisi palata normaaliksi tällaisen löytyksen jälkeen? Miten voisin koskaan nukkua tai luottaa kehenkään enää, tietäen, että läheisin ihmineni halusi minut kuolleena? Odottelimme, kunnes aurinko alkoi nousta. Kello oli noin kuusi aamulla, kun pastori palasi, eikä hän palannut yksin.
Hän toi mukanaan kaupungin seriffin, ison miehen nimeltä Samuel, ja kaksi muuta poliisia. Hän toi myös herra Augustuksen, sen kaupan omistajan, jossa Ernest työskenteli, ja kolme muuta kaupungin miestä, kunnioitettuja kauppiaita, jotka toimisivat todistajina. Seriffi Samuel tuli puhumaan minulle, polvistui tuolini eteen ollakseen silmieni tasolla. Rouva Dorothy, pastori kertoi minulle kaiken, ja sinun täytyy kertoa tarinasi minulle uudelleen kaikkine yksityiskohtineen, sillä jos kertomasi on totta, puhumme ennalta harkitusta murhayrityksestä.
Tämä on hyvin vakavaa. Ja kerroin sen taas, jokaisen yksityiskohdan. Ja hän esitti kysymyksiä, kirjoitti kaiken muistikirjaansa. Kuinka kauan tämä oli jatkunut?
Mihin aikaan tarkalleen hän lähti? Mitä hän otti? Mitä olin kuullut hänen sanovan? Kaiken.
Ja näit tämän haudan omin silmin? Kyllä, herra seriffi. Näin hänen sisällä reiässä kaivamassa. Näin koon.
Se on makaavan ihmisen kokoinen. Ei ole muuta selitystä. Okei. Menemme sinne nyt.
Herra Augustus on jo mennyt kauppaan ja lähettänyt Ernestin asioille toiseen kaupunkiin. Hänen paluunsa kestää koko päivän. Joten meillä on aikaa päästä perille, nähdä kaikki ja odottaa häntä siellä. Lähdimme kaikki yhdessä.
Minä, Judith, pastori, seriffi, kaksi poliisia ja miehet, jotka toimisivat todistajina. Kokonainen ryhmä käveli hiekkatietä keskellä aamua. Ohikulkijat katsoivat uteliaina, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Maaseudulla kaikki tietävät, kun jotain vakavaa on tekeillä.
Kun pääsimme maatilalle, sydämeni jyskytti taas. Sen talon, sen pihan näkeminen, kaiken sen, mikä oli ollut kotini 12 vuotta, näytti nyt painajaiselta. Seriffi pyysi Judithia ja minua näyttämään, missä polku oli. Se on siellä takana, seriffi.
Judith osoitti. Siinä pensaikkoisessa osassa on polku, jonka hän raivasi banaanipuiden läpi. Ja menimme kaikki yhdessä. Menin edellä Judithin kanssa, ja takana tulivat miehet.
Kun pääsimme polun sisäänkäynnille, tunsin puristuksen rinnassani. En halunnut mennä sinne uudelleen, en halunnut nähdä sitä uudelleen, mutta minun oli pakko. Minun oli pakko, että he näkisivät. Tarvitsin todisteita.
Kävelimme polkua peräkkäin. Seriffi kommentoi ja tarkkaili kaikkea. Täällä todella on polku. Joku on kulkenut tästä monta kertaa.
Katso, kasvit ovat murskattuja, tallattuja. Ja katso tänne maahan, kengänjälkiä, paljon jälkiä. Mitä pidemmälle menimme, sitä jännittyneemmäksi ilmapiiri muuttui, kunnes pääsimme aukiolle. Ja siellä oli hauta, se kirottu hauta, jota Ernest oli viettänyt viikkoja kaivaen.
Miehet seisoivat hiljaisuudessa katsoen sitä. Se oli suorakaiteen muotoinen reikä, noin 1,8 metriä pitkä, 90 senttiä leveä, ja syvyys oli yli 1,5 metriä. Reunat olivat suorat, hyvin tehdyt, kuin joku olisi mitannut sen tarkasti, suunnitellut jokaisen sentin, ja maa ympärillä oli kaikki löysää. Multakasoja oli heitetty sivuille, ja siinä oli ämpäri, se ämpäri, jota hän käytti veden tuomiseen ja maan kostuttamiseen.
Seriffi meni haudan reunalle ja katsoi sisään. Sitten hän katsoi minua. Rouva Dorothy, olet oikeassa. Tämä tässä on hauta, ja se on kaivettu äskettäin.
Maa on paikoin vielä tuoretta. Joku on käyttänyt paljon aikaa tämän tekemiseen. Yksi todistajiksi tulleista miehistä, herra Daniels, jolla oli kauppa kaupungissa, oli valkoinen kuin lakana. Hyvä luoja, tämä on tehty ihmisen hautaamiseen.
Ei ole muuta selitystä. Katso kokoa. Katso syvyyttä. Tämä on hautausmaahauta.
Pastori Mitchell teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja minä, nähdessäni kaiken sen uudelleen, nyt päivänvalossa, todistajien kanssa, todellisuuden iskiessä suoraan kasvoihin, romahdin. Putoan polvilleni siihen paikkaan ja aloin itkeä, itkeä tavalla, jolla en ollut koskaan itkenyt elämässäni, koska siinä oli fyysinen, konkreettinen todiste siitä, että mieheni halusi tappaa minut. Se ei ollut paranoiaa.
Se ei ollut liioittelua. Se oli totta, kauhean totta. Judith polvistui viereeni ja halasi minua, ja me jäimme sinne, kaksi ystävää itkien, toistensa sylissä, sen haudan reunalla, joka oli kaivettu nielaisemaan minut. Okei, olemme nähneet tarpeeksi.
Seriffi sanoi. Nyt odotamme Ernestin paluuta. Joku jää tänne vartioimaan, ettei hän tuhoa todisteita, ja loput tulevat kanssani taloon. Kun hän saapuu, pidätämme hänet.
He jättivät yhden poliisin vartioimaan hautaa, ja loput palasimme taloon. Seriffi käski kaikkien odottaa olohuoneessa, ja me jäimme siihen raskaaseen hiljaisuuteen odottamaan, odottamaan miehen, joka oli yrittänyt kaivaa hautaani, kotiinpaluuta. Ne olivat elämäni pisimmät tunnit. Pastorin taloudenhoitaja oli tuonut vettä, keittänyt kahvia, mutta en pystynyt syömään enkä juomaan mitään.
Pystyin vain istumaan täristen ja odottamaan. Kello oli melkein kuusi illalla, kun kuulimme äänen jonkun saapumisesta, askeleita pihalla, takaoven avautuvan ja hänen äänensä. Dorothy, oletko jo palannut? Hän oli palannut suunniteltua aikaisemmin.
Hän oli varmasti ollut levoton, halunnut tarkistaa, olinko jo palannut matkalta. Seriffi viittoili kaikkia pysymään hiljaa ja meni keittiöön. Kuulin hänen sanovan: Hyvää iltaa, Ernest. Muistatko minut?
Olen seriffi Samuel. Hiljaisuus, ja sitten Ernestin ääni, epäröivä, hämmentynyt. Seriffi, mitä sinä teet minun talossani? Tarvitsen sinua tulemaan olohuoneeseen.
Täällä on muutamia ihmisiä, jotka haluavat puhua kanssasi. Kuulin heidän askeleensa tulevan käytävää pitkin, ja kun Ernest astui olohuoneeseen ja näki minut istumassa siellä elävänä, hänen kasvonsa muuttuivat. Hän kalpeni. Hänen silmänsä laajenivat, ja näin sillä tarkalla hetkellä, kun hän ymmärsi, kun hän tajusi, etten ollut matkustanut, että olin saanut kaiken selville, että kaikki oli hänelle menetetty.
Dorothy, sinä et matkustanut? En pystynyt vastaamaan. Pystyin vain katsomaan häntä, tätä miestä, jonka luulin tuntevani, enkä tunnistanut mitään. Mikään siinä kasvoissa ei ollut minulle todella tuttua.
Seriffi asettui minun ja hänen väliinsä. Ernest, löysimme jotain mielenkiintoista takapihaltasi. Haluatko selittää minulle, mitä se on? Näin värin katoavan kokonaan hänen kasvoiltaan.
Näin hänen yrittävän keksiä jonkin tekosyyn, jonkin valheen. En minä en tiedä, mistä puhut. Etkö tiedä? Tule sitten mukaani.
Mennään sinne. Ja selität minulle sen valtavan reiän, joka on kaivettu pensaiden keskelle, sen ihmisen kokoisen reiän. Ernest alkoi hikoilla, hikipisarat valuivat hänen otsaltaan, ohimoiltaan, hänen kätensä tärisivät. Voin selittää.
Se oli tarkoitettu Mihin, Ernest? Sinun vaimosi hautaamiseen. Ja sillä hetkellä jotain murtui hänessä. Ehkä se oli sen näkeminen, että todistajia oli liikaa, että siellä oli seriffi, pastori ja kaupungin kunnioitetut miehet kaikki katsomassa häntä inhoten.
Tai ehkä sen näkeminen, ettei ollut mitään keinoa valehdella, keksiä tekosyytä sellaiselle. Ei ollut viatonta selitystä sellaiselle haudalle. Hän romahti, kirjaimellisesti romahti, putosi polvilleen lattialle, siihen olohuoneeseen, ja alkoi itkeä. Ja kun hän alkoi puhua, kun hän alkoi tunnustaa, se oli pahempaa kuin olin kuvitellut.
Paljon pahempaa. Tarvitsin rahaa, hän sanoi itkun keskeltä. Tarvitsin sitä niin kovasti. Minulla on toinen perhe.
Minulla on toinen nainen ja kolme lasta Lexingtonissa. Hän ei tiedä sinusta. Sinä et tiedä hänestä. Elätän kahta taloutta, kahta elämää, eikä se enää toimi.
Minulla ei ole rahaa elättää kaikkea. Ja kun sain tietää, että Dorothylla oli se perintö, se vakuutus, ne säästöt, ajattelin, että se oli ratkaisu. Jos hän katoaisi, jos hän kuolisi eikä kukaan löytäisi ruumista, jonkin ajan kuluttua voisin julistaa hänet kadonneeksi, pitää rahat, myydä maatilan ja aloittaa alusta jossain muualla sen toisen perheen kanssa, sen perheen, jonka todella haluan. Sen kuuleminen oli kuin veitsi rinnassa.
Hänellä oli toinen perhe, kolme lasta, toinen nainen. Kaiken, mitä en ollut voinut antaa hänelle, tämä toinen nainen oli antanut. Ja sen tähden minun piti kuolla. Minun piti kadota, jotta hän voisi elää elämää, jota todella halusi.
Ja miten aioit tehdä sen? Seriffi kysyi kovalla äänellä. Miten tarkalleen aioit tappaa vaimosi? Ernest pysyi hiljaa, mutta seriffi vaati.
Puhu. Olet jo tunnustanut kaiken. Sano nyt loput. Aioin laittaa myrkkyä hänen ruokaansa, rotanmyrkkyä.
Kun hän palasi matkalta, aioin tehdä erityisen illallisen. Aioin sanoa kaivanneeni häntä, laittaa myrkyn ruokaan. Hän söisi, sairastuisi yöllä ja kuolisi. Sitten odottaisin aamunkoittoon, kantaisin ruumiin hautaan, hautaisin sen, peittäisin hyvin mullalla ja istuttaisin jotain päälle naamioidakseni sen.
Aamulla heräisin teeskennellen, että hän oli kadonnut, etsisin häntä ja ilmoittaisin hänen kadonneen. Kukaan ei koskaan löytäisi ruumista. Ja jonkin ajan kuluttua lähtisin sanoen, etten kestänyt olla paikassa, joka muistutti minua hänestä. Hiljaisuus, joka laskeutui huoneeseen tunnustuksen jälkeen, oli kuolemanhiljaisuus.
Kaikki siellä olevat miehet katsoivat Ernestia inhon ja kauhun sekoituksella. Ja minä istuin siinä kuunnellen miehen, joka oli jakanut sänkyni 12 vuotta, kuvailevan yksityiskohtaisesti, miten hän aikoi murhata minut ja haudata minut kuin kuolleen koiran takapihalle. Ja se myrkky? Olitko jo ostanut myrkyn?
Seriffi kysyi. Ernest nyökkäsi itkien. Se on piilotettu kanalaan vanhaan maalipurkkiin. Seriffi lähetti yhden poliiseista hakemaan sen, ja kun hän palasi purkin kanssa, hän avasi sen, ja sisällä oli paketti rotanmyrkkyä, arseenia, tarpeeksi tappamaan useita ihmisiä.
Aioit käyttää kaiken tämän hänen ruokaansa? Aioin. Halusin varmistaa, että se toimisi, että se olisi nopea. Nopea.
Hän halusi kuolemani olevan nopea. Kuinka huomaavaista, eikö totta? Kuinka harkitsevaa. Seriffi Samuel kääntyi poliisien puoleen.
Pidättäkää tämä mies. Ennalta harkittu murhayritys. Ja kun tutkimme kunnolla, lyön vetoa, että löydämme lisää asioita. Kaksinnaiminen, väärä henkilöllisyys, ties mitä muuta.
Poliisit laittoivat Ernestille käsiraudat, eikä hän edes vastustanut, vain jatkoi itkemistä pää painuksissa, tuhottuna. Ja kun he veivät häntä ulos, hän pysähtyi eteeni. Dorothy, anna minulle anteeksi. Ole kiltti ja anna minulle anteeksi.
Katsoin häntä. Tätä miestä, jota olin rakastanut tai luullut rakastaneeni. Tätä miestä, jota olin palvellut, hoitanut ja kunnioittanut, enkä tuntenut mitään. En vihaa, en vihaa, en surua.
En tuntenut mitään. Vain valtavan tyhjyyden. Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle anteeksi, Ernest, koska olet jo kuollut minulle. Kuolit sinä päivänä, kun nostit lapion ja aloit kaivaa hautaani.
Ja he veivät hänet pois. Viediin pidätettynä, käsiraudoissa, tuhottuna. Ja minä jäin siihen taloon, joka oli ollut vankilani, elävänä, mutta sisältä täysin särkyneenä. Pastori Mitchell tuli luokseni ja laski kätensä olalleni.
Olet ollut hyvin rohkea, lapseni, hyvin rohkea. Pelastit oman henkesi. Mutta en tuntenut olevani rohkea. Tunsin oloni tyhjäksi, eksyneeksi.
Koska vaikka olin selvinnyt, vaikka olin saanut selville ajoissa, osa minusta oli kuollut sinä päivänä. Se osa, joka vielä uskoi rakkauteen, se osa, joka vielä luotti ihmisiin, se osa, joka vielä ajatteli maailman olevan turvallinen paikka. Se osa minusta oli haudattu siihen hautaan, yhdessä niiden 12 avioliittovuoden kanssa, joiden luulin merkinneen jotain. Kun he veivät Ernestin pois pidätettynä, viivyin talossa vielä muutaman päivän.
En siksi, että olisin halunnut, vaan koska minulla ei ollut minne mennä sillä hetkellä. Judith tarjosi taloaan. Pastori tarjosi, että jäisin pappilaan, mutta kieltäydyin. Minun täytyi jäädä siihen taloon ja kohdata se, kohdata jokainen huone, jokainen muisto, jokainen pala sitä paikkaa, joka oli ollut lähes kuolemani näyttämö.
Ensimmäisinä öinä en pystynyt nukkumaan siinä sängyssä. En pystynyt makaamaan paikassa, jossa olin jakanut patjan miehen kanssa, joka suunnitteli tappavani. Joten nukuin olohuoneessa vanhalla patjalla, jonka laitoin lattialle, kaikki ovet lukittuina, keittiöveitsi tyynyn alla. Vaikka tiesin hänen olevan pidätettynä, vaikka tiesin, ettei hän voinut satuttaa minua, kehoni ei ymmärtänyt sitä.
Kehoni oli edelleen valmiustilassa odottaen vaaraa. Uutinen tapahtuneesta levisi koko kaupunkiin muutamassa päivässä. Maaseudulla uutiset lentävät. Ja sellaiset uutiset silloin, niistä ei voi edes puhua.
Kaikki kommentoivat. Kaupassa, kirkossa, kaupungin aukiolla, kaikkialla. Ihmiset puhuivat Ernestistä, joka oli kaivanut haudan tappaakseen oman vaimonsa. Jotkut ihmiset tulivat maatilalle uteliaina haluten nähdä haudan omin silmin.
Minun täytyi pyytää seriffiä lähettämään joku sulkemaan alue, koska siitä oli tullut eräänlainen sairaalloinen vetonaula. Rikosoikeudenkäynti alkoi nopeasti. Seriffi Samuel oli hyvin tehokas. Hän kokosi kaikki todisteet, kaikki todistajanlausunnot.
Siellä oli hauta, siellä oli myrkky, siellä oli tunnustus, siellä oli todistajat, jotka olivat nähneet kaiken. Ja kun he tutkivat hänen elämäänsä kunnolla, he löysivät asioita, joita en minäkään tiennyt. Se toinen perhe Lexingtonissa oli todellinen. Hän oli mennyt naimisiin sen naisen kanssa kahdeksan vuotta aiemmin siviilivihkimisellä väärennetyillä asiakirjoilla.
Hänellä oli kolme lasta hänen kanssaan, vanhin 7-vuotias. Toisin sanoen hän oli aloittanut sen toisen elämän, kun oli ollut naimisissa kanssani vasta neljä vuotta. Nainen siellä, saatuaan tietää, että hänellä oli toinen vaimo, että hän oli valehdellut kaikesta, oli murtunut. Hän luuli olevansa naimisissa ahkeran, rehellisen miehen kanssa, joka matkusti paljon työn takia.
Hän ei tiennyt, että hänellä oli kokonainen toinen elämä täällä, että hän vietti puolet viikosta kanssani ja puolet hänen kanssaan, että me olimme kaksi naista, joita sama mies oli pettänyt. Oikeudenkäynti tapahtui neljä kuukautta hänen pidätyksensä jälkeen. Se oli joulukuussa 1962. Minun täytyi mennä oikeuteen.
Minun täytyi istua siihen tuoliin ja kertoa kaikki uudelleen kaikkien edessä, hänen edessään. Ja kun katsoin häntä siellä, syytetyn penkillä istumassa, käsiraudoissa, vangin asussa, hän vaikutti pienemmältä. Hän vaikutti rikkinäiseltä, tuhotulta mieheltä. Ja vaikka kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt, vaikka hän oli suunnitellut murhaani, en tuntenut tyydytystä nähdessäni hänet sellaisena.
Tunsin vain syvää surua, surua kaikesta siitä, mikä olisi voinut olla eikä ollut. Tuomari tuomitsi hänet 20 vuodeksi vankilaan. 20 vuotta törkeästä murhayrityksestä, kaksinnaimisesta ja petoksesta. Kun tuomio luettiin, hän ei reagoinut, vain laski päänsä ja hyväksyi sen.
Ja minä, istuessani siellä katsomossa Judithin vierellä, huokaisin syvään ensimmäistä kertaa kuukausiin, koska vaikka tiesin hänen joutuvan vankilaan, osa minua pelkäsi, että he antaisivat lievemmän tuomion, että hän pääsisi ulos, että hän palaisi. Mutta hän ei palannut. Hänet siirrettiin vankilaan Nashvilleen, enkä nähnyt häntä enää koskaan henkilökohtaisesti. Sain vuosia myöhemmin tietää avioeron hoitaneen asianajajan kautta, että hän oli kuollut vankilassa.
Se oli vuonna 1971, yhdeksän vuotta pidätyksen jälkeen. He sanoivat, että se oli hänen sydämensä, sydänkohtaus. Hän oli 55-vuotias, ja kun sain tietää, kun sain uutisen, en itkenyt. En tuntenut helpotustakaan.
Tunsin vain, että se luku, se koko elämäni kirja, oli vihdoin sulkeutunut. Mutta palatakseni niihin ensimmäisiin kuukausiin hänen pidätyksensä jälkeen, minun täytyi tehdä päätöksiä elämästäni. En voinut jäädä sille maatilalle. En voinut jatkaa elämistä paikassa, jossa minut oli melkein murhattu, jossa takapihalla oli minulle kaivettu hauta.
Joten päätin myydä. Laitoin maatilan myyntiin tammikuussa 1963, ja maaliskuuhun mennessä ostaja oli jo ilmestynyt, nuori pari aloittamassa elämäänsä, joka ei tiennyt koko tarinaa, joka halusi vain paikan asua ja viljellä. En kertonut heille haudasta.