Nimeni on Alice, ja olen nyt 82-vuotias. Olen pitänyt tämän tarinan sydämessäni vuosikymmenten ajan, mutta nyt olen päättänyt kertoa sen. Se on tarina suurimmasta virheestäni, joka melkein tuhosi koko perheeni ja maksoi minulle lähes kaiken. Kaikki alkoi vuonna 1965, kun olin vasta 22-vuotias.
Minulla oli sisar, Lena, joka oli kolme vuotta minua vanhempi. Emme olleet koskaan olleet läheisiä. Lena oli perheen täydellinen tytär – kaunis, ahkera, kohtelias ja kaikkien rakastama pienessä kotikaupungissamme. Minä taas elin aina hänen varjossaan.
Joka paikassa kuulin kommentteja: “Oletko sinä Lenen sisko? Harmi, ettet perinyt hänen kauneuttaan. ” Tai: “Siskosi oli jo sinun ikäisenäsi luokkansa paras. ”
Isäni Joseph oli ainoa, joka todella ymmärsi minua.
Hänellä oli pieni kangaskauppa kaupungissa. Kun olin surullinen vertailujen takia, hän istui kanssani takapihalla ja sanoi: “Pikku Alice, sinulla on kultainen sydän. Jonain päivänä kaikki näkevät sen. ”
Tammikuussa 1965 elämämme muuttui täysin.
Isäni, joka oli kärsinyt sydänvaivoista, sai valtavan sydänkohtauksen kaupassaan. Se tapahtui niin nopeasti. Olin juuri täyttänyt 22, ja tunsin maan katoavan jalkojeni alta. Isän sairaus oli jo vienyt suuren osan perheen säästöistä, ja kuoleman jälkeen huomasimme, että taloudellinen tilanne oli vieläkin huonompi kuin olimme kuvitelleet.
Kaupalla oli piilotettuja velkoja, ja pankkitili oli lähes tyhjä. Juuri silloin näin siskossani puolen, jota en ollut koskaan huomannut. Lena oli kihloissa Anthonyn kanssa, vastavalmistuneen lääkärin kanssa, joka oli muuttanut kaupunkiin alle vuosi sitten. Häät oli sovittu kolmen kuukauden päähän, ja isä oli luvannut osallistua kustannuksiin.
Lena oli jo saanut rahat ja tehnyt useita ennakkomaksuja. Kun kokoonnuimme keskustelemaan hautajaisjärjestelyistä, äitini pyysi Lenaa palauttamaan osan häärahoista, koska tarvitsimme rahaa isän arvokkaisiin hautajaisiin. Lena punastui, ristasi kätensä ja sanoi kylmästi: “Olen jo maksanut varaukset pitopalvelusta, koristeista ja olen juuri maksamassa tuontimekkoa. En voi perua mitään nyt.
Menettäisin kaikki rahat. ”
Äitini, epäuskoisena, vaati: “Mutta Lena, kyse on isäsi hautajaisista. Voimme pitää yksinkertaisemmat häät myöhemmin. ”
Silloin siskoni lausui sanat, jotka viilsivät sydäntäni kuin veitsi: “Isä ymmärtäisi, etten voi vaarantaa häitäni tämän takia.
Hän halusi aina minulle täydelliset häät. Jos luovun mistään nyt, en voi koskaan saada unelmieni juhlaa. ”
Katsoin äitiäni ja näin hänen silmissään kivun ja pettymyksen, jota en unohda koskaan. Ilman muita vaihtoehtoja päätimme myydä isoäidiltä perityn rintakorun, joka oli äitini huolella säilyttämä perhekalleus.
“Se on vain esine”, äiti sanoi yrittäen vakuuttaa itselleen. “Joseph ansaitsee hänen arvoisensa hautajaiset. ”
Seuraavina päivinä Lena uppoutui häävalmisteluihin. Isän hautajaispäivän aamuna hän lähti aikaisin sovitukseen, koska ompelijalla oli tiukka aikataulu.
Hän palasi vasta minuutteja ennen seremoniaa. Ne päivät olivat elämäni synkimpiä. Tunsin hukkuvani pimeään mereen. Laihduin, en nukkunut, itkin tietämättäni edes alkaneeni.
Nykyään tiedän, että olin syvässä masennuksessa, mutta vuonna 1965 kukaan ei puhunut mielenterveydestä, etenkään pienissä kaupungeissa. Pahinta oli, ettei kukaan näyttänyt huomaavan kärsimystäni. Äiti oli eksyksissä omassa surussaan, ja Lena oli liian kiireinen häidensä kanssa. Lenen asenne vain paheni viikkojen kuluessa.
Hän pakotti minut osallistumaan häävalmisteluihin sanoen, että minun piti lopettaa murehtiminen ja jatkaa elämää. Hän teki pisteliäitä huomautuksia: “Sinun pitäisi pitää itsestäsi parempaa huolta. Silloin voisit löytää jonkun. ” Tai: “Isä ei haluaisi nähdä sinua tuollaisena, velttona ja masentuneena.
”
Eräänä päivänä perhelounaalla Lena ilmoitti morsiusneitojen nimet. Minun nimeäni ei listalla ollut. Kun täti kysyi, miksi minä, sisko, en ollut morsiusneito, Lena vastasi empimättä: “Alice pilaa kuvat surullisilla kasvoillaan. Eikä hänellä muutenkaan ole varaa valitsemaani morsiusneitopukuun.
”
Tunsin saavani läimäyksen koko perheen edessä. Poistuin pöydästä sanomatta sanaakaan ja menin takapihalle, sinne missä isä oli istunut kanssani. Siellä annoin kyynelten virrata vapaasti. Silloin kuulin äänen takanani: “Oletko kunnossa?
”
Se oli Anthony, Lenen sulhanen. Emme olleet koskaan puhuneet paljon, vain tavallisia kohteliaisuuksia. Hän oli komea mies, jolla oli ystävällinen olemus ja silmät, jotka näyttivät todella näkevän sinut. Yritin piilottaa kyyneleeni, mutta hän oli jo huomannut ne.
“Sinun ei tarvitse teeskennellä kanssani”, hän sanoi istuutuen viereeni vanhalle puupenkille. “Se mitä Lena sanoi, oli julmaa. Et ansainnut sitä. ”
Hänen sanansa yllättivät minut.
Se oli ensimmäinen kerta, kun joku tunnusti siskoni käytöksen. Anthony kysyi isästäni – millainen hän oli, mitä teimme yhdessä, mitä muistoja minulla oli. Kukaan ei ollut kysynyt tätä hautajaisten jälkeen. Kaikki vältelivät aihetta kuin siitä puhuminen olisi särkenyt meidät pahemmin.
Mutta minun täytyi puhua, täytyi pitää isän muisto elossa. Kerroin Anthonylle iltapäivistä kaupassa, siitä miten isä opetti minut tunnistamaan erilaisia kankaita, hänen lapsuudentarinoistaan, hänen lempeästä hymystään. Kerroin myös, miten Lena oli kieltäytynyt auttamasta hautajaiskustannuksissa. “Hän ei koskaan maininnut siitä”, Anthony sanoi järkyttyneenä.
“Päinvastoin, hän kertoi kaikille järjestäneensä hautajaiset suurella rakkaudella ja omistautumisella. ”
Ensimmäinen keskustelumme kesti lähes tunnin. Kun palasimme sisälle, jotain oli muuttunut. Meidän välillämme oli yhteys, hiljainen ymmärrys.
Seuraavina päivinä Anthony alkoi vierailla talossamme useammin ja löysi aina hetken puhuakseen kanssani, kun Lena oli kiireinen valmistelujensa kanssa. Hän toi kirjoja, joita luuli minun pitävän. Olin aina rakastanut kirjallisuutta – toinen asia, jossa erosin Lenesta. Puhuimme unelmista, peloista, toiveista.
Hän kertoi suunnitelmistaan avata klinikka kaupunkiin, potilaistaan, halustaan tehdä ero ihmisten elämässä. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin itseni nähdyksi, kuulluksi, arvostetuksi. Isän menetyksen tuska oli yhä olemassa, mutta nyt pimeyteen oli tullut pieniä valonsäteitä. Eräänä päivänä Anthony tunnusti epäilevänsä häitä.
Hän sanoi tuntevansa paineita Lenen perheen ja aseman takia, mutta ei ollut varma, oliko se sitä mitä hän todella halusi. “Mitä paremmin opin tuntemaan Lenen, sitä enemmän näen hänessä puolen, joka pelottaa minua”, hän myönsi. “Tämä pakkomielle täydellisistä häistä, ikään kuin ne olisivat tärkeämpiä kuin mikään muu, jopa tärkeämpiä kuin oman isänsä kuoleman sureminen. ”
Minun olisi pitänyt perääntyä sillä hetkellä.
Minun olisi pitänyt tunnistaa vaarallinen maaperä, jolla kuljimme. Mutta totuus on, että haavoittuvuudessani nuo sanat olivat kuin pommi. Joku vihdoin näki sen, minkä olin nähnyt niin kauan. Viikot kuluivat ja läheisyytemme kasvoi.
Lena oli niin uppoutunut valmisteluihinsa, ettei juuri huomannut, kuinka paljon Anthony ja minä puhuimme. Tai ehkä hän huomasi ja päätti olla välittämättä, luottaen siihen, ettei hänen tavallinen siskonsa voisi koskaan uhata hänen suhdettaan. Kaksi viikkoa ennen häitä Lena ja minä riitelimme pahasti. Hän syytti minua häidensä sabotoimisesta, sanoi että hautajaiskasvoni tekivät kaikki epämukaviksi.
“Se on kateutta, eikö niin? ” hän huusi. “Et kestä sitä, että minä saan kaiken sen, mitä sinä et koskaan tule saamaan. ”
Juoksin kuistille murtuneena.
Sieltä Anthony löysi minut myöhemmin illalla. Hän oli tuonut kutsunäytteitä Lenen hyväksyttäviksi, mutta tämä oli lähtenyt ystäviensä kanssa päättäjäisiin. “Kuulin riidasta”, hän sanoi istuutuessaan viereeni. “Lenalla ei ollut oikeutta puhua sinulle noin.
”
Kerroin itkien, mitä Lena oli sanonut. Hän kuunteli hiljaa ja tarttui sitten varoittamatta käteeni. Katseemme kohtasivat, ja sillä hetkellä jotain muuttui välillämme. Hän kumartui hitaasti ja suuteli minua.
Se oli aluksi lempeä suudelma, ikään kuin hänkin pelkäsi tekoamme, mutta pian se muuttui intensiivisemmäksi, kiireellisemmäksi, kuin molemmat vapauttaisimme kaiken jännityksen ja tunteen, jota olimme tukahduttaneet viikkoja. Kun irrottauduimme, järkyttyneinä tapahtuneesta, hän kuiskasi: “Tämän ei olisi pitänyt tapahtua, mutta en voi sanoa katuvaani sitä. ”
Se yö oli raja, jonka ylitimme – ja joka muutti elämämme ikuisesti. Se oli salaisen suhteemme alku, joka kesti lähes kaksi kuukautta täynnä salaisia tapaamisia, piilotettuja kirjeitä ja katseita, jotka kantoivat lupauksia, joita ei olisi pitänyt olla.
Tiesin, että se mitä teimme, oli väärin. Tiesin, että riippumatta siitä, kuinka paljon Lena oli satuttanut minua, mikään ei oikeuttanut pettämään omaa siskoani. Mutta siinä haurauden hetkessä, isän menetyksen tuskan ollessa vielä tuore, Anthonyn huomio ja hellyys tuntuivat olevan ainoa asia, joka piti pääni pinnalla. Anthony kertoi minulle jättävänsä Lenen, ettei ollut koskaan todella rakastanut tätä, että hänet oli painostettu kosimaan sosiaalisen aseman takia.
Hän lupasi, että olisimme yhdessä, kun kaikki olisi ohi. Ja minä, naiiviudessani ja yhteyden kaipuussani, uskoin jokaiseen sanaan. En tiennyt, että aikamme oli loppumassa nopeasti ja että hinta olisi paljon korkeampi kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kaksi viikkoa ennen häitä aloin huomata muutoksia Lenassa.
Hän tarkkaili minua tarkemmin, kyseli kävelyistäni, halusi tietää minne olin menossa niin usein. Eräänä lauantai-iltapäivänä tapasin Anthonyn kaupungin aukiolla. Olimme yhdessä vain puoli tuntia, vaihdoimme muutaman sanan ja pikaisen suudelman suuren puun takana. Palasin kotiin sydän pamppaillen, kuten aina näiden kiellettyjen tapaamisten jälkeen.
Kun astuin huoneeseeni, huomasin heti, että jotain oli toisin. Päiväkirjani, jonka aina säilytin patjan alla, oli sängyllä auki juuri sillä sivulla, jolle olin kirjoittanut ensimmäisestä suudelmastani Anthonyn kanssa. Tunsin kylmän väreen selkäpiissäni. Hänen kirjeensä, joita pidin kenkälaatikossa vaatekaapin perällä, olivat myös levällään sängyllä.
Kuulin askeleita käytävältä ja käännyin. Lena seisoi ovella. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet. Hänen kätensä tärisivät pitelemässä yhtä Anthonyn uusimmista kirjeistä.
“Miten voit? ” hän kuiskasi ääni särkyneenä kivusta ja vihasta. “Oma siskoni. ”
Yritin selittää.
Höpisin katkonaisia sanoja yksinäisyydestä, siitä miten kaikki oli tapahtunut suunnittelematta, mutta hän ei halunnut kuunnella. “Säästä tekosyysi”, hän sanoi ääni nyt kovempaa. “Olet aina kadehtinut minua. Olet aina halunnut sen mikä on minun pienestä asti.
Mutta tämä, sulhasteni varastaminen kaksi viikkoa ennen häitä – se on liian alhaista jopa sinulle, Alice. ”
Se yö oli kauhea. Lena lukitsi itsensä huoneeseensa kieltäytyen puhumasta minulle tai äidillemme. Seuraava päivä oli sunnuntai, perinteisen perhelounaan päivä.
Sedät, tädit, serkut – kaikki kokoontuivat yhteen viimeisiin tapaamisiin ennen suuria häitä. Äiti oli valmistanut isän lempireseptin. Olimme kaikki pöydässä, kun Lena vihdoin tuli alas. Hänen silmänsä olivat yhä turvonneet, mutta hänessä oli jotain erilaista – kylmä päättäväisyys, joka pelotti minua.
Hän odotti, kunnes kaikki oli tarjoiltu, ja koputti sitten haarukalla kristallilasiin pyytääkseen huomiota. “Minulla on ilmoitus”, hän sanoi ääni teennäisen rauhallisena. “Häät on peruttu. ”
Hämmästynyt hiljaisuus laskeutui pöytään.
Täti Cecilia oli ensimmäinen, joka reagoi: “Mutta miksi? Riitelittekö? ”
Lena hymyili hymyä, joka ei ulottunut hänen silmiinsä. “Ei kyse ole riidasta, täti.
Kyse on petoksesta. ” Hän katsoi suoraan minuun. “Sain eilen selville, että Anthony ja Alice ovat seurustelleet viikkoja aivan nenäni alla, omassa kodissani. ”
Se oli kuin pommi olisi räjähtänyt ruokasalissa.
Kaikki katseet kääntyivät minuun – osa epäuskoisina, osa syyttävinä. Äitini pudotti haarukkansa, metallinen ääni kaikui järkyttyneessä hiljaisuudessa. “Alice, onko tämä totta? ” hän kysyi ääni tuskin kuuluvana.
En pystynyt vastaamaan. Häpeä, syyllisyys, kaikki sekoittui sisälläni ja kuristi kurkkuni. Hiljaisuuteni oli riittävä vastaus. “Löysin hänen kirjeensä”, Lena jatkoi ottaen yhden taskustaan.
“Haluatko kuulla, mitä sulhasoni kirjoitti siskolleni? ” Odottamatta vastausta hän alkoi lukea: “Alice, jokainen hetki erossa sinusta on kidutusta. Kun olen Lenen kanssa, voin ajatella vain sinua, silmiäsi, hymyäsi. Lopetan kaiken hänen kanssaan harjoitusten jälkeen, ja sitten voimme olla yhdessä ilman piilottelua.
”
Vihainen mutina kulki pöydän läpi. Setä Robert, isäni veli, löi nyrkkinsä pöytään. “Mikä häpeä. Isäsi tuskin on kylmennyt haudassaan, ja sinä häpäiset perheen näin.
”
En kestänyt enää. Nousin pöydästä ja juoksin huoneeseeni, kyyneleet sumentaen näköni. Kuulin Lenen äänen jatkuvan alakerrassa kertoen yksityiskohtia kaikille, maalaten minut tarinan roistoksi – mikä monin tavoin olinkin. Muutaman tunnin kuluttua kuulin huudon olohuoneesta.
Juoksin alas ja löysin äitini lyytyneenä lattialle, kasvot vääntyneinä kivusta. “Hän ei pysty liikuttamaan vasenta puolta”, täti Cecilia huusi paniikissa. “Joku soittakoon ambulanssin. ”
Äitini oli saanut lievän halvauksen, seurauksen järkytyksestä ja stressistä.
Kun ambulanssi saapui, ensihoitajat katsoivat minua halveksuen. Uutinen oli jo levinnyt kaupunkiin. Yksi sairaanhoitajista, joka oli käynyt kanssani samaa lukiota, kuiskasi auttaessaan äitiä paareille: “Miten voit tehdä tämän omalle siskollesi, Alice? Kaikki puhuvat siitä.
”
Sillä hetkellä ymmärsin tekoni mittakaavan. Se ei ollut vain kielletty romanssi tai salainen seikkailu. Se oli petos, joka oli hajottanut perheeni, pilannut siskoni maineen ja nyt vaarantanut äitini terveyden. Sairaalassa jäin käytävään, kun Lena seurasi äitiämme.
Kukaan ei puhunut minulle. Kukaan ei halunnut minua lähelleen. Yritin soittaa Anthonylle useita kertoja käytävän puhelinkopista, mutta hän ei vastannut. Tarvitsin tietää, mitä tekisimme nyt.
Seuraavana aamuna, tuskallisen sairaalatuolissa vietetyn yön jälkeen, sain uutisen, joka murskasi jo ennestään särkyneen sydämeni täysin. Anthony oli lähtenyt kaupungista yöllä – sanomatta hyvästit minulle tai Lenalle. Hän oli vain pakannut tavaransa ja lähtenyt jättäen sairaalan johtajalle lyhyen viestin perhehätätilanteesta. “Hän on pelkuri”, täti Cecilia sanoi nähdessään minut itkemässä käytävällä.
“Ja sinä, Alice, olet typerys. Luulitko todella, että mies, joka pettää kanssasi, ei pettäisi myös sinua? ”
Äitini oli sairaalassa kaksi viikkoa. Kun hänet vihdoin päästettiin kotiin, hän pystyi jo puhumaan, tosin vaikeasti, ja kävelemään kävelykepin avulla.
Lena hoiti häntä omistautuneesti koko ajan, kun minä pysyin etäällä nukkuen kaukaisen serkun luona, joka sääli minua. Päivänä, jolloin äiti palasi kotiin, löysin tavarani pakattuina kahteen vanhaan matkalaukkuun kuistilla. Setä Robert seisoi siellä kädet ristissä kuin vartija. “Lena ja äitisi ovat sopineet, että on parempi, jos et enää asu täällä”, hän sanoi väistäen katsettani.
“Olen järjestänyt sinulle bussilipun kaupunkiin. Siellä voit aloittaa alusta poissa juorujen ja aiheuttamasi vahingon luota. ”
Yritin vastustaa, sanoa haluavani puhua äidilleni, pyytää anteeksi, mutta hän oli taipumaton. “Olet aiheuttanut tarpeeksi kärsimystä, Alice.
Lähde ennen kuin läsnäolosi huonontaa hänen toipumistaan. ”
Niinpä 22-vuotiaana löysin itseni yksin bussiasemalta kahden matkalaukun kanssa, jotka sisälsivät kaiken jäljellä olevan elämästäni, ja yksisuuntaisella lipulla suureen kaupunkiin. Minulla ei ollut rahaa enempää kuin ensimmäisten päivien tarpeisiin. Ei ystäviä, ei tuttavia, ei suunnitelmia, ei toivoa.
Ensimmäiset viikot kaupungissa nukuin nunnien ylläpitämässä naisten asuntolassa. Se oli puhdas paikka mutta ankara, tiukkoine sääntöineen. Muilla naisilla oli omat kärsimyksensä, mutta pidin omani salassa liian häpeissäni kertoakseni. Päivät kuljin kaduilla etsien töitä.
Oli vuosi 1965, ja nuorelle naiselle ilman korkeakoulutusta vaihtoehdot olivat rajalliset. Lopulta sain töitä pienen apteekin myyjänä. Palkka oli minimaalinen, mutta se riitti vuokraan ja ruokaan. Huoneeni oli vanhan asuntolan ullakolla, huonosti tuuletettu ja tukehduttava kesällä.
Jaoin kylpyhuoneen viiden muun naisen kanssa. Öisin makasin kapeassa sängyssä katsoen hilseilevää kattoa ja kävin läpi tapahtumia, jotka olivat johtaneet minut sinne kiduttaen itseäni ajatuksilla siitä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ensimmäisinä kuukausina kirjoitin äidilleni useita kirjeitä. Pitkiä kirjeitä, joissa pyysin anteeksi, selitin miltä minusta tuntui, miten isän menetyksen tuska ja Lenen kylmyys olivat jättäneet minut haavoittuvaksi.
Kerroin vaikeasta elämästäni kaupungissa, yksinäisyydestä, katumuksesta. En koskaan saanut vastausta. Sain tietää kotikaupunkini lehdestä, joka silloin tällöin päätyi apteekkiin, että Lena oli myös muuttanut pois kaupungista. Pahat juorut ja peruuntuneiden häiden nöyryytys olivat tehneet siellä oleskelun mahdottomaksi.
Tunsin syyllisyyden viiltävän entistä syvemmältä. En ollut vain pettänyt siskoani, olin myös pakottanut hänet luopumaan kodistaan, ystävistään, elämästään. Aika kului hitaasti ja tuskallisesti. Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi.
Jatkoin apteekissa, ja minut ylennettiin lopulta esimieheksi, kun omistaja, herra Morrison, huomasi, että minulla oli hyvä numeropää ja muisti lääkkeille. Muutin pieneen mutta siistiin asuntoon työläiskaupunginosaan. Minulla ei ollut ylellisyyksiä, mutta en kärsinyt puutettakaan. Sain ystäviä, tapasin miehiä, minulla oli lyhyitä romansseja, mutta aina kun suhde alkoi vakavoitua, peräännyin.
Kantoin mukanani syvää pelkoa sitoutumisesta, luottamuksesta, rakastamisesta. Uskoin, etten ansainnut olla onnellinen tekoni jälkeen. Vuonna 1967 säästin tarpeeksi rahaa ostaakseni paremman radion. Se oli ainoa ylellisyyteni, yhteyteni maailmaan asuntoni ja apteekin seinien ulkopuolella.
Silloin tällöin, kun joku isäni lempilaulu soi, suljin silmäni ja tunsin melkein hänen läsnäolonsa. Ajattelin Anthinya silloin tällöin – en rakkaudella tai kaipuulla, vaan vihan, häpeän ja uteliaisuuden sekoituksella. Minne hän oli mennyt? Harjoittiko hän lääkärinammattia toisessa kaupungissa?
Oliko hän löytänyt toisen naisen petettäväkseen? Herra Morrisonista tuli minulle isähahmo. Hän oli leskeksi jäänyt keski-ikäinen mies. Huomatessaan yksinäisyyteni hän alkoi kutsua minua sunnuntaisille lounaille.
Otin kutsun vastaan kiitollisena, vaikka tunsin aina olevani hieman ulkopuolinen. Erään tällaisen vierailun aikana vuonna 1968 sain uutisen, joka muutti elämäni kulun jälleen. Puhelin soi lounaan aikana. Se oli minulle – mikä oli hyvin epätavallista, koska tuskin kukaan tiesi minun olevan siellä.
Herra Morrison ojensi puhelimen minulle huolestuneena. “Alice. ” Ääni toisessa päässä oli tuttu mutta erilainen – vanhempi, väsyneempi. Kesti muutaman sekunnin tunnistaa se.
“Täti Cecilia? ”
“Kyllä, se olen minä, lapseni. Soitin apteekkiin ja he kertoivat sinun olevan täällä tänään. ” Sydämeni alkoi hakata.
Jos täti Cecilia oli vaivautunut etsimään minua näin pitkän ajan jälkeen, jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua. “Mitä on tapahtunut, täti? Onko kaikki hyvin? ”
Painava hiljaisuus, sitten syvä huokaus.
“Kyse on äidistäsi, Alice. Hän on hyvin sairas. Lääkärit eivät anna hänelle paljon aikaa. Hän pyysi saada nähdä sinut.
”
Nuo sanat iskivät kuin kylmä vesi. Äitini pyytämässä minua luokseen lähes kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hänen täytyi olla todella huonossa kunnossa. “Miten hän voi?
” sain kysyttyä ääneni särkyessä. “Sydän on hyvin heikko. Hän sai viime viikolla toisen halvauksen, pienemmän kuin ensimmäinen, mutta hänen heikentyneessä tilassaan… Lääkärit sanovat, että kyse on päivistä, ehkä viikoista. ”
“Tulen”, sanoin empimättä.
“Otan ensimmäisen bussin huomenna aamulla. ”
“Alice”, täti Cecilia epäröi kuin valiten sanojaan huolella. “Lena on myös täällä. Hän palasi heti kun sai tietää.
Teidän kahden on kohdattava toisenne. ”
Tunsin palan kurkussani. Lena, siskoni, jonka olin pettänyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Miten kohtaisin hänet kaiken jälkeen?
“Ymmärrän”, sain sanottua. “Tulen mahdollisimman nopeasti. ”
Se yö meni pakkaillessa pientä matkalaukkua. Mielessäni myllersi.
Millaista olisi nähdä äitini taas näin pitkän ajan jälkeen? Mitä sanoisin hänelle? Ja Lena – miten kohtaisin siskoni uudelleen? Nousin kuuden aamubussiin.
Kuuden tunnin matka tuntui ikuisuudelta. Jokainen maili, joka toi minut lähemmäs kotikaupunkia, kiristi vatsaani enemmän. Kun bussi vihdoin ajoi asemalle, minulla oli outo déjà-vu- tunne. Kaikki näytti täsmälleen samalta, jäätyneenä aikaan, kun minä olin muuttunut niin paljon.
Samat pienet kaupat, sama kulmakioski, samat tutut kasvot, jotka nyt katsoivat minua yllätyksen ja paheksunnan sekoituksella. Täti Cecilia odotti minua laiturilla, vanhempana kuin muistin. Hänen hiuksensa, jotka olivat aikoinaan olleet ruskeat harmaiden suortuvien kera, olivat nyt täysin valkoiset. Kasvojen ryppyjä olivat syventäneet vuosien huolet ja kova työ.
Hän halasi minua lyhyesti, enemmän muodollisesti kuin hellästi, ja ohjasi minut autoon. “Äitisi on huonontunut viime tunteina”, hän sanoi ajaessaan tuttujen katujen läpi. “Lääkärit ovat nyt siellä. ”
“Ja Lena?
” kysyin ääni tuskin kuiskauksena. “Lena on hänen luonaan koko ajan. Hän tuskin poistuu huoneesta. ”
Istuin hiljaa.
Siskoni nimen mainitseminen sai sydämeni hakkaamaan ahdistuksesta. Mitä sanoisin hänelle? Miten pyytäisin anteeksi jotain näin vakavaa? Auto pysähtyi talon eteen, jossa kasvoin – saman talon, jossa olin kokenut ilon ja syvän surun hetkiä.
Oli outoa olla siellä taas, kuin vierailija, kuin muukalainen. “Valmistaudu”, täti Cecilia sanoi pehmeästi. “Hän on hyvin erilainen kuin muistat. ”
Astuimme sisään, ja talon tuttu tuoksu – sekoitus pyykinpesuainetta, vanhaa puuta ja hieman laventelia, jota äitini aina käytti – iski minuun kuin aalto tuoden mukanaan muistojen vyöryn.
Täti Cecilia ohjasi minut käytävää pitkin äitini huoneeseen – samaan huoneeseen, jota hän oli jakanut isäni kanssa niin monta vuotta. Käytävällä, oven edessä, seisoi Lena. Kolme vuotta oli kulunut viimeisestä kohtaamisestamme, kohtalokkaasta sunnuntaista, jolloin kaikki romahti. Lena oli erilainen – laihempi, kasvot kulmikkaammat, silmäkulmissa pieniä ryppyjä.
Hänellä oli yllään yksinkertainen asu ilman koristeita ja koruja, joita hän oli ennen rakastanut. Katseemme kohtasivat, ja hetken kumpikaan ei sanonut mitään. Kaiken tapahtuneen paino roikkui välillämme kuin näkymätön este. Sitten, yllätyksekseni, Lena astui askeleen eteenpäin ja sanoi matalalla äänellä: “Hän odottaa sinua.
Hän on nyt tajuissaan, mutta se vaihtelee. On parempi, että menet sisään pian. ”
Hänen äänessään ei ollut vihamielisyyttä – vain väsymystä ja huolta. Nyökkäsin kykenemättä puhumaan ja astuin huoneeseen.
Äitini makasi sängyssä, jota hän oli jakanut isäni kanssa. Hän näytti pienemmältä, hauraammalta kuin muistoissani – iho kellertävä, hiukset täysin valkoiset. Kun hän näki minut, hänen silmänsä kirkastuivat hetkeksi. Hän ojensi vapisevan kätensä minua kohti, ja tartuin siihen tuntien hauraat luut ohuen ihon alla.
“Alice”, hän kuiskasi. “Tulit. ”
Silloin koko matkan ajan pidätellyt kyyneleeni vihdoin purkautuivat. Polvistuin sängyn viereen pitäen yhä hänen kädestään kiinni ja itkin kuin lapsi.
“Anna anteeksi, äiti”, nyyhkytin. “Pyydän, anna anteeksi. ”
Hän silitti hiuksiani vapaalla kädellään – ele niin tuttu ja lohdullinen, että se vain vahvisti itkuani. “Annoin sinulle anteeksi jo kauan sitten, tyttäreni”, hän sanoi ääni heikkona mutta selkeänä.
“Elämä on liian lyhyt kaunojen kantamiseen. Halusin vain nähdä sinut vielä kerran ennen kuin lähden. ”
Seuraavina päivinä äitini vuorotteli selkeyden hetkien ja jaksojen välillä, jolloin hän ei tunnistanut ketään. Lena ja minä vuorottelimme hänen hoidossaan – aluksi hankalassa hiljaisuudessa, sitten lyhyissä käytännön tiedonvaihdoissa, kunnes vihdoin aloimme pitää pieniä keskusteluja elämistämme viimeisten kolmen vuoden ajalta.
Eräänä iltana, äidin viimein nukahdettua erityisen vaikean päivän jälkeen, Lena kutsui minut keittiöön, kaatoi kaksi kupillista teetä ja istuutui pöytään viitaten minua tekemään samoin. Pitkän hetken joimme vain hiljaa, ainoa ääni tuli vanhasta seinäkellosta, jota isä oli korjannut niin monta kertaa. “On yksi asia, joka sinun pitäisi tietää”, Lena sanoi vihdoin laskien kupin pöydälle. “Anthonysta.
”
Kehoni jäykistyi kuullessani nimen, jonka olin yrittänyt niin kovasti unohtaa. “Mitä hänestä? ” kysyin yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä, mutta epäonnistuen surkeasti. “Noin vuosi hänen lähdöstään sain kirjeen naiselta nimeltä Claudia”, Lena jatkoi katsomalla kuppiaan.
“Hän oli sairaanhoitaja Springfieldsissä. Ilmeisesti Anthony oli ollut kihloissa hänen kanssaan tullessaan töihin kaupunkiimme. Hän ylläpiti molempia kihlauksia samanaikaisesti vieraillen hänen luonaan juhlien aikana ja kertoen meille vierailevansa perheensä luona. ”
Paljastus iski kuin salama.
Anthony, mies jonka takia olin tuhonnut perheeni, joka oli luvannut minulle ikuista rakkautta, oli pettänyt paitsi Lenan ja minut, myös kolmannen naisen. “Miten sait selville, että se oli totta? ” kysyin vielä tyrmistyneenä. “Hän lähetti valokuvia, kirjeitä, jopa heidän kihlauksensa julkaistuna paikallislehdessä”, Lena vastasi.
“Ei ollut epäilystäkään. Anthony on patologinen valehtelija. ”
Olimme taas hiljaa, kumpikin sulatellen paljastuksen vaikutusta. Yhtäkkiä Lena teki jotain, mikä yllätti minut täysin.
Hän alkoi nauraa – ensin matalasti, sitten kovempaa, kunnes se muuttui melkein hysteeriseksi nauruksi. “Mikä sinua naurattaa? ” kysyin hämmentyneenä. “Me”, hän vastasi pyyhkien naurunkyyneleitä.
“Me riitelimme. Vihasimme toisiamme. Tuhosimme perheemme miehen takia, joka ei ollut minkään arvoinen ja joka petti meitä molempia koko ajan. Etkö näe ironiaa?
”
Ja sitten, kuin pato olisi murtunut, minäkin aloin nauraa. Nauroimme yhdessä. Nauroimme kunnes olimme hengästyneitä. Nauroimme, kunnes huvin kyyneleet muuttuivat yhteisen surun, katumuksen ja menetyksen kyyneleiksi.
Kun vihdoin rauhoituimme, jotain oli muuttunut välillämme. Se ei ollut anteeksiantoa, ei vielä. Mutta se oli alku. “Olen pahoillani, Lena”, sanoin vihdoin saaden ilmaistua sen, mitä olin pitänyt sydämessäni niin kauan.
“Olen pahoillani kaikesta. Teolleni ei ole tekosyytä. ”
Hän pyyhki silmiään, jotka olivat yhä kosteat. “Minullakin on asioita, joita pyytää anteeksi”, hän vastasi pehmeästi.
“En ollut hyvä sisko sinulle, Alice, etenkään isän kuoleman jälkeen. Olin niin pakkomielteinen häistä, niin huolissani ulkonäöstä, että unohdin mikä oli oikeasti tärkeää. ”
Sinä yönä ei tapahtunut suurta sovinnon hetkeä, ei elokuvamaista halia tai lupauksia ikuisesta ystävyydestä – vain pieni askel kohti paranemista, molemminpuolinen tunnustus tehdyistä virheistä ja mahdollisuus – ehkä – uuteen alkuun. Äitini kuoli kaksi viikkoa saapumiseni jälkeen tyynessä syysaamuna.
Hän lähti unissaan ilman kipua pitäen Lenen kädestä kiinni, kun tämä torkkui sängyn vieressä. Olin keittiössä valmistamassa teetä, kun kuulin siskoni vaimennetun itkun. Juoksin huoneeseen ja nähdessäni äitini rauhalliset kasvot tiesin heti, että hän oli poissa. Hautajaiset olivat yksinkertaiset ja arvokkaat, melko erilaiset kuin isäni hautajaisten ympärillä ollut myllerrys.
Harva naapuri osallistui. Useimmat katsoivat minua yhä epäluuloisesti, eikä Lenen läsnäolo – hänkin oli lähtenyt kaupungista kiistanalaisissa olosuhteissa – auttanut houkuttelemaan osallistujia. Mutta sillä ei ollut väliä. Olimme siellä, me kaksi, jättämässä hyvästit äidillemme, ja se oli se mikä todella merkitsi.
Hautajaisten jälkeen kohtasimme väistämättömän kysymyksen: mitä tehdä talolle. Se oli ainoa omaisuus, jonka vanhempamme olivat jättäneet, eikä kumpikaan meistä suunnitellut muuttavansa takaisin kaupunkiin. Keskustelujen jälkeen päätimme myydä kiinteistön ja jakaa rahat tasan. “Voimmeko aloittaa alusta?
” Lena sanoi pakkaillessamme perhemuistoja sateisena iltapäivänä. “Sinä kaupungissa, minä etelässä. Uusia paikkoja, uusia mahdollisuuksia. ”
Oli outoa työskennellä rinnakkain siskoni kanssa kaiken tapahtuneen jälkeen.
Kun järjestelimme vaatteita, lajittelimme astioita, kääräisimme valokuvia, puhuimme arkisista asioista – säästä, naapureista, pienistä lapsuusmuistoista. Vältimme koskettamasta kipeämpiä aiheita, kuin olisimme tehneet hiljaisen sopimuksen jättää menneisyys taakse. Lähtöämme edeltävänä iltana istuessamme kuistilla kahvikuppien kanssa Lena vihdoin rikkoi sopimuksen. “En usko koskaan kertoneeni sinulle, miksi olin niin pakkomielteinen noista häistä”, hän sanoi katsoen tähtitaivasta.
Pysyin hiljaa odottaen. “Olin raskaana, Alice. Kaksi kuukautta. ”
Paljastus iski kuin isku.
“Menetitkö vauvan? ” kysyin epäröiden. Lena nyökkäsi katse kiinnittyneenä johonkin kaukaiseen pisteeseen. “Kun sain tietää sinusta ja Anthonysta, olin niin järkyttynyt, että tunsin oloni sairaaksi.
Aloin vuotaa verta sinä iltana sunnuntailounaan jälkeen. En kertonut kenellekään, en edes äidille. Ja sitten sairaalassa, kun hänellä oli halvaus, minä olin yläkerrassa menettämässä lapseni. ”
Tunsin kyyneleiden valuvan kasvojani pitkin.
Tekoni paino, aiheuttamani kipu tuntui nyt vielä sietämättömämmältä. “Lena, minä en edes tiedä mitä sanoa. ”
“Sillä ei olisi ollut merkitystä”, hän keskeytti ääni yllättävän rauhallisena. “Se mikä tapahtui, tapahtui.
Emme voi muuttaa menneisyyttä, vain oppia siitä. Ja minä olen oppinut paljon näinä kolmena vuotena, Alice. Olen oppinut, että elämä on liian arvaamaton ja hauras tuhlattavaksi kaunoihin. ”
Olimme pitkään hiljaa vain kuunnellen sirkkoja ja tuulen kahinaa vanhan vaahteran lehdissä pihalla.
“Luulen, että se oli parasta”, Lena jatkoi vihdoin. “Kuvittele, jos olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, saanut sen lapsen. Olisin ollut sidottu mieheen, joka ei ollut minkään arvoinen. ”
“Sattuuko se vielä?
” kysyin viitaten enkä vain vauvan menetykseen vaan kaikkeen – petokseen, skandaaliin, tuhottuihin unelmiin. “Joskus”, hän vastasi rehellisesti. “Mutta ei niin kuin ennen. Entä sinä, Alice?
Ajatteletko häntä yhä? ”
Mietin hetken. “En sillä tavalla kuin kuvittelet. Ajattelen sitä mitä tein, valintojani, aiheuttamaani vahinkoa.
Mutta Anthony on kuin päähenkilö surullisessa tarinassa, ei oikea ihminen, jota kohtaan tuntisin vielä jotain. ”
Seuraavana aamuna jätimme hyvästit bussiasemalla. Lena nousi ensin bussiin matkustaen etelään, missä hän oli saanut sihteerin työn vientiyrityksestä. “No niin”, hän sanoi halaten minua lyhyesti.
Se ei ollut lämmin halaus kuten lapsuudessa ennen kilpailun ja kaunan asettumista väliimme, mutta se oli alku. “Kirjoitan”, lupasin. “Kirjoita sinäkin. ”
Palasin kaupunkiin outoine tunteineen kolmannen elämän aloittamisesta.
Ensimmäinen oli päättynyt isäni kuolemaan ja petokseeni. Toinen oli ollut ne kolme yksinäistä vuotta apteekissa syyllisyyden varjossa. Nyt, talon myynnistä saaduilla rahoilla, minulla oli mahdollisuus aloittaa jälleen kerran. Ensimmäinen tekoni oli etsiä parempi asuinpaikka.
Löysin pienen mutta aurinkoisen asunnon rauhalliselta alueelta. Siinä oli vain yksi makuuhuone, olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Mutta minulle, joka olin tottunut asuntolan ullakkohuoneen ahtauttaan, se tuntui palatsilta. Ostin yksinkertaisia huonekaluja, värikkäitä verhoja, ruukkukasveja.
Halusin luoda tilan, joka oli todella minun, jossa ei ollut tuskallisia muistoja. Lopulla rahasta tein päätöksen, joka muutti elämäni kulun. Menin takaisin opiskelemaan. Olin aina ollut hyvä oppilas, etenkin tieteissä ja matematiikassa.
Ilmoittauduin opettajankoulutukseen tullakseni alakoulunopettajaksi – yksi harvoista kunniallisista urapoluista naiselle siihen aikaan. Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita. 25-vuotiaana olin paljon vanhempi kuin useimmat opiskelijat, melkein kaikki 17–18-vuotiaita tyttöjä täynnä unelmia ja viattomuutta. Tunsin olevani väärässä paikassa, kuin kantaisin näkymätöntä painoa, joka erotti minut heistä.
Mutta vähitellen sopeuduin, sain ystäviä, löysin paikkani. Opinnot antoivat minulle tarkoituksen ja suunnan. Ensimmäistä kertaa tragedian jälkeen ajattelin tulevaisuutta toivon enkä pelon kanssa. Pidin säännöllistä kirjeenvaihtoa Lenan kanssa.
Hänen kirjeensä, aluksi muodollisia ja lyhyitä, muuttuivat ajan myötä lämpimämmiksi ja yksityiskohtaisemmiksi. Hän kertoi uudesta elämästään etelässä, työstään vientiyrityksessä, jossa hänet ylennettiin nopeasti tehokkuutensa ansiosta. Vastavuoroisesti kirjoitin opinnoistani, apteekista, arkipäivän pienistä tapahtumista. Eräässä kirjeessä Lena mainitsi tavanneensa jonkun.
“Hänen nimensä on Gerald”, hän kirjoitti. “Hän on leski, omistaa pienen maatilan kaupungin laidalla. Hän on yksinkertainen mies mutta rehellinen ja kiltti. Olemme alkaneet tapailla usein, ja hän saa minut tuntemaan oloni rauhalliseksi.
”
Nuo sanat täyttivät minut ilolla. Siskoni ansaitsi tämän rauhan, tämän uuden alun, tämän mahdollisuuden olla onnellinen. Vuonna 1969, neljä vuotta perheemme erottaneen tragedian jälkeen, sain Lenalta kirjeen uutisineen, jotka yllättivät ja liikuttivat minua. Hän ja Gerald olivat kihloissa.
“Siitä tulee yksinkertainen seremonia”, hän kirjoitti. “Vain perhettä ja läheisiä ystäviä. Tiedän, että se on paljon pyydetty kaiken jälkeen, mutta haluaisin sinun tulevan, Alice. Haluaisin siskoni olevan läsnä häissäni.
”
Luettuani kutsun moneen kertaan kyyneleet sumentaen näköni. Se oli enemmän kuin pelkkä kutsu seremoniaan. Se oli anteeksiannon, sovinnon ja toivon ele. Vastasin välittömästi hyväksyen kutsun kiitollisuudella ja liikutuksella.
Häät pidettiin aurinkoisena syyskuun sunnuntaina. Geraldin maatila, vaikkakin pieni, oli kaunis ja hyvin hoidettu. Suuren puun alle puutarhaan oli rakennettu improvisoitu alttari koristeltuna yksinkertaisilla luonnonkukilla. Lena säteili vaaleansinisessä mekossa ilman sitä loistoa, jota hän oli suunnitellut edellisiin häihin, mutta äärettömän kauniimpana aidossa onnessaan.
Olin hermostunut tavatessani hänet ennen seremoniaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun näimme toisemme livenä äitimme kuoleman jälkeen. Mutta pelkoni haihtuivat pian, kun hän halasi minua. Aito halaus t tentavalla kertaa, täynnä lämpöä ja merkitystä.
“Olen niin onnellinen että tulit”, hän sanoi pitäen käsistäni kiinni. “Se ei olisi sama ilman sinua. ”
Seremoniassa, istuen harvojen vieraiden joukossa, kuuntelin siskoni lausuvan valansa lujalla, selkeällä äänellä. Katsoessani Geraldia näin hänen silmissään aidon rakkauden, lupauksen tulevaisuudesta, joka perustui luottamukseen ja keskinäiseen kunnioitukseen.
Se oli niin erilaista kuin myrskyisä suhde, joka hänellä oli ollut Anthonyn kanssa. Pienessä vastaanotossa Lena esitteli minut Geraldille virallisesti. Hän oli pitkä, ystävällisen näköinen mies, jonka kädet olivat peltotyöstä kovettuneet ja silmät hymyilivät huulten kanssa. “Siskosi on kertonut minulle paljon sinusta”, hän sanoi puristaen kättäni lujasti.
“On ilo vihdoin tavata sinut. ”
“Toivottavasti hän on puhunut hyvää”, vastasin puoliksi vitsaillen, puoliksi vakavissani. “Hän on kertonut totuuden”, hän sanoi yksinkertaisesti. “Menneisyydestä, virheistä, opetuksista ja siitä, miten te kaksi rakennatte suhdettanne uudelleen päivä kerrallaan.
Se kertoo minulle paljon teidän molempien luonteesta. ”
Nuo yksinkertaiset sanat mieheltä, joka tuskin tunsi minua, koskettivat jotain syvää sisälläni. Ehkä oli mahdollista, loppujen lopuksi, ettei minua määrittelisi ikuisesti pahin tekemäni virhe. Ehkä oli tilaa kasvulle, muutokselle, lunastukselle.
Palasin kaupunkiin seuraavana päivänä kantaen mukanani kallisarvoisia muistoja ja uudistunutta toivon tunnetta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että tulevaisuus saattaisi pitää sisällään hyviä asioita myös minulle. Ja niin kävi, että seuraavina viikkoina, kun herra Morrison esitteli minut ystävälleen, kemianopettaja Ottolle, joka kävi apteekissa ostamassa tarvikkeita kokeisiinsa, sallin itseni huomata hänen ystävällisen hymynsä, tarkkaavaiset silmänsä, jotka näyttivät todella näkevän ihmiset. Sallin itseni vastata hänen kiinnostukseensa, puhua arkisista aiheista, jotka vähitellen syvenivät.
Sallin itseni ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollisuuden avata sydämeni uudelleen. Otto oli leski, muutaman vuoden minua vanhempi. Hänen vaimonsa oli kuollut keuhkokuumeeseen kaksi vuotta aiemmin. Aloimme puhua säästä, lääkkeistä, joita hän etsi, päivän uutisista.
Ajan myötä keskusteluista tuli henkilökohtaisempia. Hän kertoi vaimostaan, työstään koulussa, lempikirjailijoistaan. Kerroin varovasti pieniä osia tarinastani testaten maaperää. Eräänä päivänä kuukausien satunnaisten keskustelujen jälkeen hän kutsui minut kahville työvuoroni jälkeen.
Epäröin sydämeni hakkaa. Anthonyn jälkeen en ollut sallinut itselleni vakavaa romanttista suhdetta. Pelko satuttaa jotakuta taas tai tulla satutetuksi oli liian suuri. “Se on vain kahvia, Alice”, hän sanoi huomatessaan epäröintini.
“Jotta voimme puhua ilman asiakkaiden keskeytyksiä tai herra Morrisonia pyytämässä sinua järjestämään hyllyjä uudelleen. ”
Hyväksyin, yhä epävarmana, mutta pienen toivon liekin syttyessä sisälläni. Se kahvi merkitsi uuden vaiheen alkua elämässäni. Vaiheen, jota en ollut koskaan kuvitellut ansaitsevani, mutta johon olin vihdoin valmis.
Ensimmäisestä kahvista tuli toinen ja sitten illallinen. Ja pian tapasimme säännöllisesti. Hän oli erilainen kuin kukaan tuntemani mies. Kärsivällinen, tarkkaavainen, kiireetön.
Hän ei koskaan painostanut minua, ei koskaan vaatinut enempää kuin olin valmis antamaan. Hänessä oli tyyneyttä, joka rauhoitti minua. Kun hän puhui aineestaan, kemiasta, hänen silmänsä loistivat aidosta innostuksesta. “Näetkö Alice”, hän sanoi piirtäen molekyylejä paperilautasliinoille.
“Koko maailma koostuu sidoksista, atomeista jotka yhdistyvät, muuntuvat, joskus eroavat, mutta aina etsivät tasapainoa. ”
Hymyilin ajatellen, miten se tuntui vertauskuvalta myös ihmissuhteille. Vuonna 1970 suoritin opettajakoulutuksen hyvin arvosanoin. Tunsin valtavaa ylpeyttä itsestäni.
27-vuotiaana olin muuttanut elämäni vaivannäöllä ja sinnikkyydellä. Pian sain opettajan paikan kunnallisesta alakoulusta kaupungin laidalta. Palkka ei ollut paljon, mutta yhdistettynä apteekin osa-aikatyöhön se riitti vaatimattomaan mutta mukavaan elämään. Silloin tein yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä – kertoa Ottolle koko totuus menneisyydestäni.
Suhteemme oli vakavoitumassa, enkä halunnut rakentaa jotain tärkeää salaisuuksien ja vaikenemisen varaan. Olin oppinut pahimmalla mahdollisella tavalla, miten valheet, jopa vaikenemalla tehdyt, voivat tuhota paitsi ihmissuhteet myös kokonaisia elämiä. Valitsin rauhallisen sunnuntain lounaan jälkeen, jonka olin valmistanut asunnossani. Sydän kurkussa ja kädet täristen kerroin kaiken.
Isäni kuolemasta, Lenen häistä, suhteestani Anthonyn kanssa, seuranneesta tragediasta. Puhuin äitini halvauksesta, karkotuksestani kaupunkiin, syyllisyyden ja yksinäisyyden vuosista. En jättänyt mitään pois. En pehmittänyt tekojani.
En yrittänyt puolustella itseäni. Otto kuunteli hiljaa keskeyttämättä. Kun lopetin, olin henkisesti uuvuksissa kuin olisin juossut maratonin. “Ymmärrän, jos haluat lähteä nyt”, sanoin väistäen hänen katsettaan.
“Tiedän, ettei ole helppoa hyväksyä ihmistä, jolla on tuollainen menneisyys. ”
Yllätyksekseni hän tarttui käsiini. “Alice”, hän sanoi pehmeästi. “Me kaikki teemme virheitä, jotkut suurempia, jotkut pienempiä, mutta me kaikki kannamme menneisyyden arpia.
Ratkaisevaa on se, mitä opimme niistä, miten kasvamme, miten meistä tulee parempia ihmisiä. En pelkää menneisyyttäsi”, hän jatkoi. “Pelkään enemmän tulevaisuutta ilman sinua. ”
Hänen sanansa avasivat sisälläni padon.
Itkin kuin en ollut itkenyt vuosiin. En surusta vaan helpotuksesta, kiitollisuudesta, tunteesta jota en osannut nimetä. Otto halasi minua ja antoi minun itkeä, kunnes kyyneleet loppuivat, ja suuteli sitten minua hellästi. Sillä hetkellä jotain parani sisälläni.
Ei täysin – jotkut haavat eivät koskaan parane täysin – mutta tarpeeksi, jotta pystyin vihdoin jatkamaan eteenpäin, uskomaan, että ansaitsin toisen mahdollisuuden. Heinäkuussa samana vuonna Otto kosi minua. Se oli yksinkertainen kosinta ilman suuria romanttisia eleitä – vain me kaksi istuen puistonpenkillä, jossa kävelimme sunnuntaisin. “Haluan rakentaa elämän kanssasi, Alice”, hän sanoi pitäen käsistäni kiinni.
“Elämän, joka perustuu rehellisyyteen, kunnioitukseen ja rakkauteen. Menetkö kanssani naimisiin? ”
Sanoin kyllä epäröimättä. 27-vuotiaana, niin paljon kärsimyksen ja oppimisen jälkeen, olin vihdoin valmis uuteen alkuun.
Häät olivat pienet – vain muutamia läheisiä ystäviä, työkavereita ja tietenkin Lena ja Gerald, jotka tekivät pitkän matkan etelästä tilaisuuden vuoksi. Kun Lena halasi minua seremonian jälkeen, hän kuiskasi korvaani: “Isä olisi ylpeä sinusta, Alice. Siitä, keneksi olet tullut. ”
Hänen sanansa olivat paras lahja, jonka sain.
Ensimmäiset avioliittovuodet olivat sopeutumista ja löytöretkiä. Muutimme pieneen mutta mukavaan taloon, jossa oli takapiha. Sinne istutin kukkia ja yrttejä muistuttaen minua vanhempieni puutarhasta. Vuonna 1972 sain tietää olevani raskaana.
Uutinen toi sekoituksen iloa ja pelkoa. Lapsen syntymä sinä sateisena talviaamuna – terve vauva, jolla oli punaiset posket ja voimakkaat keuhkot – täytti minut valtavalla rakkaudella. Tuntui kuin kaikki elämäni palaset olisivat vihdoin loksahtaneet kohdalleen. Kuin kaikella kärsimyksellä olisi ollut tarkoitus – tuoda minut tähän hetkeen, tähän poikaan.
Kirjoitin Lenalle syntymästä, ja hänen vastauksensa tuli täynnä iloa ja suunnitelmia vierailla veljenpoikansa luona pian. Hänelläkin oli uutisia. Hän oli raskaana ensimmäistä lastaan. “Elämä on kummallista, eikö olekin?
” hän kirjoitti. “Kaiken kokemamme jälkeen olemme täällä rakentamassa perheitämme, löytämässä tietä onneemme. ”
Vuonna 1975 saimme toisen lapsemme, Cecilian, joka sai nimensä tädin mukaan. Lapsenkasvatus kahden lapsen kanssa opettajan työn ohella ei ollut helppoa, mutta Otto jakoi aina vastuun kanssani.
Lena ja Gerald menestyivät etelässä. Maatila laajeni ja muuttui ajan myötä keskikokoiseksi maitotuottajaksi. He saivat kolme poikaa. Näimme toisiamme harvoin – ehkä kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa – mutta pidimme yhteyttä kirjeillä ja satunnaisilla puheluilla.
Suhteemme oli löytänyt tasapainon. Emme olleet parhaita ystäviä, mutta olimme rakentaneet keskinäisen kunnioituksen ja aidon kiintymyksen, mikä myrskyisä menneisyytemme huomioon ottaen tuntui melkein ihmeeltä. Vuonna 1980 sain täytettyä vanhan unelmani – pääsin opiskelemaan kasvatustiedettä yliopistoon. En ollut enää nuori, olin 37.
Opiskelu työn ja kahden lapsen hoidon ohella ei ollut helppoa, mutta Otto rohkaisi minua aina. Valmistuminen vuonna 1984 oli valtavan ylpeyden hetki. Nähdessäni lapsieni taputtavan kun vastaanotin tutkintotodistukseni, ajattelin miten elämä oli antanut minulle paljon enemmän kuin olin koskaan kuvitellut ansaitsevani. Lena ei päässyt seremoniaan, mutta lähetti kukkakimpun kortin kera, jota säilytän tänäkin päivänä: “Tytölle, joka eli isosiskon varjossa, naiselle joka loistaa omalla valollaan – olen ylpeä sinusta, siskoni.
”
Elämä jatkoi kulkuaan. Lapset kasvoivat, hiukset harmaantuivat, kehot alkoivat valittaa kolotuksia. Otto ja minä jäimme eläkkeelle. Näimme Paulin valmistuvan insinööriksi ja Cecilian kirjallisuudesta.
Juhlimme avioliittoja, lastenlasten syntymiä. Ylläpidin yhteyttä Lenaan. Suhteemme, vaikkakin menneisyyden leimaama, oli löytänyt terveen tasapainon. Olimme sisaria, jotka olivat oppineet kunnioittamaan ja arvostamaan toisiaan, jotka olivat löytäneet anteeksiannon ja sovinnon tien.
Vuonna 1995, kun olin 52 ja Lena 55, sain puhelun, joka muutti kaiken jälleen. Siskoni ääni kuulosti erilaiselta – matalalta, melkein epäröivältä. “Alice, minun täytyy kertoa sinulle jotain, mutta en halua sinun järkyttyvän. ” Sydämeni alkoi heti hakata.
“Mitä on tapahtunut, Lena? ”
“Pojat voivat hyvin, Gerald myös. Kaikki voivat hyvin”, hän vakuutti nopeasti. “Kyse on minusta.
Minulla oli viime viikolla kokeita. He löysivät… he löysivät kyhmyn vasemmasta rinnastani. ”
Tunsin maan katoavan jalkojeni alta. Syöpä.
Siihen aikaan se oli vielä melkein kuolemantuomio, etenkin pienellä paikkakunnalla kaukana suurista sairaaloista. “Olen jo käynyt biopsiassa”, Lena jatkoi ääni nyt lujempana. “Odotan tuloksia, mutta lääkäri täällä ei vaikuta kovin optimistiselta. Joudun menemään Nashvilleen lisätutkimuksiin.
”
“Tulen”, sanoin välittömästi. “Voin ottaa bussin huomenna. ”
“Ei, Alice”, hän vastasi sillä samalla päättäväisyydellä, joka oli aina luonnehtinut häntä. “Et voi tehdä mitään nyt.
Odotetaan lopullisia tuloksia. Jos se on… jos se on sitä mitä pelkäämme, niin puhumme seuraavista askelista. ”
Kunnioitin hänen päätöstään, vaikka se oli yksi vaikeimmista asioista, joita olen koskaan tehnyt. Seuraavina päivinä elin puhelimeen liimautuneena odottaen uutisia.
Kun tulos vihdoin tuli, se oli mitä pelkäsimme – invasiivinen rintasyöpä, jo pitkälle edennyt. Lena joutuisi käymään läpi radikaalin mastektomian ja sädehoidon. Tällä kertaa en ottaisi ei vastaukseksi. Puhuin Otton kanssa, järjestin virkavapaan koulusta, pakkasin laukkuni ja otin ensimmäisen bussin etelään.
24 tunnin matka, jonka aikana mieleni ei pysähtynyt hetkeksikään vuorotellen lapsuusmuistojen, epätoivoisten rukousten ja käytännön suunnitelmien välillä. Kun saavuin maatilalle, järkytyin siskoni ulkonäöstä. Aina vahva ja energinen Lena näytti vanhentuneen kymmenen vuotta viikoissa. Hän oli laihempi, syvät tummat silmänaluset, kasvot huolen merkitsemät.
Gerald otti minut vastaan tiukalla halauksella kuiskaten kiitoksen tulosta, joka sanoi enemmän kuin tuhat sanaa. Leikkaus oli seuraavalla viikolla Nashvillessä. Päätimme, että minä seuraisin Lenaa, kun Gerald jäisi maatilalle lasten kanssa. Lähtöämme edeltävänä iltana löysin siskoni istumasta talon kuistilta katsomassa horisonttia, jossa aurinko laski oranssin ja punaisen sävyissä.
“Mitä ajattelet? ” kysyin istuutuen hänen viereensä. “Sitä miten kummallista se on”, hän vastasi irrottamatta katsettaan horisontista. “Vietin niin paljon aikaa huolehtien ulkonäöstä, siitä mitä ihmiset minusta ajattelisivat.
Ne häät, joita ei koskaan tullut. Kuinka paljon energiaa tuhlasin siihen. Ja nyt voin ajatella vain lapsiani, Geraldia, sinua, ihmisiä joita rakastan, aikaa jonka haluan viettää teidän kanssanne. ”
Olimme hetken hiljaa.
“Minua pelottaa, Alice”, hän tunnusti vihdoin ääni melkein kuiskauksena. “En itse kuolemaa, vaan kärsimystä, arvokkuuteni menettämistä, taakkana olemista. ”
Tartuin hänen käteensä. “Sinusta ei koskaan tule taakkaa”, sanoin lujasti.
“Emmekä anna sinun kärsiä. Olemme rinnallasi joka askelta. ”
Nashvillen päivät olivat sumua – sairaalaa, lääkäreitä, sairaanhoitajia, lomakkeita, vaikeita päätöksiä. Leikkaus oli pitkä ja monimutkainen.
Odotin odotushuoneessa kahdeksan tuntia vuorotellen kävellessäni edestakaisin ja rukoillen hiljaa. Kun lääkäri vihdoin ilmestyi, hänen väsynyt kasvonsa eivät tuoneet hyviä uutisia. Imusolmukkeista oli löytynyt etäpesäkkeitä. Syöpä levisi.
Seuraavat kuukaudet olivat jatkuvaa taistelua. Lena kävi läpi uuvuttavia sädehoitoja, menetti hiuksensa, kärsi kauheasta pahoinvoinnista, näki kehonsa muuttuvan silmiensä edessä. Kaiken tämän keskellä hän säilytti arvokkuuden ja voiman, joka jätti minut hämmästyneeksi. Järjestin pidennetyn virkavapaan koulusta ja aloin jakaa aikani kaupungin, jossa Otto ja aikuiset lapsemme pitivät huolta kodistamme, ja etelän maatilan välillä, jossa autoin hoitamaan Lenaa.
Juuri tänä aikana, istuen keittiönpöydän ääressä myöhään yöllä kun Lena oli vihdoin onnistunut nukkumaan muutaman tunnin, Gerald kertoi minulle jotain, jota en koskaan unohtanut. “Tiedätkö mitä Lena sanoi minulle ensimmäiseksi saatuaan diagnoosin? ” hän kysyi sekoittaen hajamielisesti jo kylmennyttä kahvia. “Hän sanoi: ‘Gerald, lupaa että pidät yhteyttä siskooni Aliceen minun lähdettyäni.
Hän on vahvempi kuin luuleekaan, mutta hänen ei pitäisi olla yksin. ’”
Itkin sen kuullessani hiljaa, etten herättäisi Lenaa viereisessä huoneessa. Kaiken kokemamme jälkeen, kaiken aiheuttamani kivun jälkeen siskoni oli yhä huolissaan minusta. Lähes vuoden ajan elämä jatkui tässä oudossa rytmissä – toivon ja epätoivon välillä leijuen.
Oli hyviä hetkiä, päiviä jolloin Lena tunsi olonsa riittävän vahvaksi kävelläkseen puutarhassa, istuakseen kuistilla lukemassa lastenlapsille, jotka tulivat häntä katsomaan. Ja oli kauheita päiviä – hallitsematonta kipua, murskaavia sivuvaikutuksia, yöllisiä käyntejä päivystykseen. Eräänä erityisen hyvänä iltapäivänä, kun Lena oli juuri päättänyt viimeisen sädehoitoistuntonsa ja lääkärit puhuivat varovaisesti remissiosta, olimme molemmat yksin hänen huoneessaan. Hän oli laihtunut paljon, kasvot olivat kalpeat, ja hiukset, jotka alkoivat kasvaa takaisin, olivat nyt täysin valkoiset.
Mutta hänen silmissään oli yhä se eloisuus, joka oli aina luonnehtinut häntä. “Alice”, hän sanoi asettautumalla tyynyjä vasten. “Haluan kysyä sinulta jotain. ”
“Mitä vain”, vastasin heti pitäen hänen hauraasta kädestään kiinni.
“Haluan sinun lupaavan, että jatkat elämistä täysillä, mitä minulle tapahtuukaan. Että nautit jokaisesta päivästä. Että rakastat lapsiasi ja lastenlapsiasi. Että matkustat, opit uusia asioita, naurat paljon.
”
“Lena…” aloitin, mutta hän keskeytti minut. “Olen nyt remissiossa ja aion pysyä siinä pitkään”, hän sanoi päättäväisesti. “Mutta me molemmat tiedämme, että elämä on arvaamatonta, ja jos jotain tapahtuu, haluan tietää että sinulla on kaikki hyvin. Että kaikki tämä aika, jonka olimme erossa, kaikki tämä kärsimys, palveli opettaakseen meille, miten arvostaa jokaista hetkeä.
”
Lupasin kyynelten kanssa, vaikka syvällä sisälläni uskoin – minun täytyi uskoa – että Lena voittaisi tämän taistelun, että meillä olisi vielä monta vuotta edessämme. Ja jonkin aikaa näytti siltä, että uskoni oli oikeutettu. Lena parani merkittävästi. Testit osoittivat syövän taantuneen, ja vaikka lääkärit eivät koskaan käyttäneet sanaa parantuminen, he puhuivat taudinhallinnasta varovaisen optimistisesti.
Hän osallistui jälleen maatilan hallintoon, suunnitteli kunnostustöitä talossa, haaveili matkoista joita tekisi tultuaan vahvemmaksi. Palasin rutiiniini kaupungissa soittaen siskolleni useita kertoja viikossa ja vieraillen hänen luonaan kahden kuukauden välein. Vuonna 1997, kaksi vuotta alkuperäisen diagnoosin jälkeen, sain toisen puhelun, joka jäädytti selkäni. Se oli Gerald, hänen äänensä särkyneenä.
“Alice, hän on sairaalassa. Syöpä palasi, nyt luihin ja maksaan. Lääkärit sanovat, ettei ole paljon muuta tehtävissä kuin kivun hallinta. ”
Jälleen kerran pakkasin laukkuni ja matkustin etelään, sydän raskaana surusta ja pelosta.
Löysin Lenen sairaalahuoneesta letkuihin ja monitorien kytkettynä, iho kellertävänä maksan toimintahäiriöstä. Silti, nähdessään minut, hän avasi heikon hymyn joka valaisi hänen kasvonsa. “Tulit”, hän kuiskasi. “Tietenkin tulin”, vastasin pitäen varovasti hänen kädestään kiinni ettei IV-neula irtoaisi.
“Tulen aina kun tarvitset minua. ”
Seuraavat viikot olivat hidas ja tuskallinen hyvästijättö. Lena siirrettiin kotiin, jossa saattohoitotiimi auttoi kivun hallinnassa ja mukavuuden tarjoamisessa. Nukuin pienellä patjalla hänen sänkynsä vieressä heräten useita kertoja yössä tarkistamaan, tarvitsiko hän jotain, säätämään tyynyä, antamaan lääkettä.
Joskus kun morfiini helpotti kipua riittävästi puhumiseen, muistelimme lapsuuttamme, pihalla leikkimistä, tarinoita joita isä kertoi ennen nukkumaanmenoa, yksinkertaisia mutta iloisia syntymäpäiväjuhlia. Puhuimme lapsistamme, siitä miten he olivat kasvaneet aikuisiksi jotka täyttivät meidät ylpeydellä. Puhuimme tulevaisuudesta – tulevaisuudesta, jonka teeskentelin uskovani sisältävän hänet, vaikka me molemmat tiesimme totuuden. Eräässä näistä keskusteluista Lena kysyi kysymyksen, joka jää mieleeni ikuisesti: “Luuletko että vanhempamme olisivat ylpeitä meistä, Alice, kaikesta huolimatta?
”
Mietin hetken. “Luulen niin”, vastasin vihdoin. “Teimme virheitä. Satutimme toisiamme.
Eksyimme tieltä jonkin aikaa, mutta löysimme takaisin toistemme luo. Rakensimme merkityksellisiä elämiä. Kasvatimme hyviä ja kunnollisia lapsia. Kyllä, luulen että he olisivat ylpeitä.
”
Lena nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki silmänsä uupuneena puhumisen vaivasta. “Olen onnellinen, että meillä oli tämä toinen mahdollisuus”, hän mumisi jo melkein unessa. “Onnellinen, että löysimme takaisin aidoksi sisariksi. ”
Eräänä sunnuntaiaamuna, melkein kolme kuukautta saapumiseni jälkeen, heräsin hiljaisuuteen – erilaiseen, syvempään kuin tavallisesti.
Tiesin jo ennen kuin katsoin viereiseen sänkyyn, että Lena oli lähtenyt yön aikana. Hänen kasvonsa olivat tyynet, ilman jälkeäkään kivusta, joka oli vaivannut häntä viime viikkoina. Hän näytti vain nukkuvalta, kuin voisi herätä hetkenä minä hyvänsä ja pyytää lasin vettä. Istuin sängyn reunalle ja pidin hänen vielä lämpimästä kädestään kiinni viimeisen kerran.
“Hyvästi, siskoni”, kuiskasin. “Kiitos, että opetit minulle anteeksiannosta, uusista aluista, rakkaudesta joka kestää kaikesta huolimatta. ”
Hautajaiset pidettiin kylän pienessä kappelissa, ja sen jälkeen haudattiin paikalliselle hautausmaalle, jossa myös vanhempamme lepäsivät. Väkeä oli tungokseen asti.
Koko yhteisö näytti saapuneen osoittamaan kunnioitusta. Lena oli koskettanut monia elämiä vuosiensa aikana. Kuulin tarinoita hänen anteliaisuudestaan, siitä miten hän auttoi hädässä olevia perheitä, hänen vapaaehtoistyöstään maalaiskoulussa. Palasin kotiin viikkoa myöhemmin kantaen mukanani paitsi menetyksen surua myös syvää kiitollisuutta ajasta, jonka saimme viettää yhdessä, esteistä jotka onnistuimme murtamaan, rakkaudesta joka kaikista haavoista huolimatta onnistui kukkimaan uudelleen välillämme.
Seuraavina vuosina pidin tiivistä yhteyttä Lenen perheeseen. Soitin Geraldille säännöllisesti, vierailin maatilalla kun pystyin, seurasin lastenlasten kasvua. Se oli tapani kunnioittaa siskoni muistoa, pitää elossa sidettä jonka olimme rakentaneet uudelleen niin suurella vaivalla. Elämä jatkoi kulkuaan.
Otto ja minä jäimme täysin eläkkeelle omistautuen henkilökohtaisille projekteille ja yhä useammalle lastenlapselle. Matkustimme, vierailimme paikoissa joista olimme aina haaveilleet. Vuonna 2010 Ottolla diagnosoitiin Alzheimerin tauti. Se oli musertavaa – nähdä sen loistavan mielen, joka oli opettanut minulle molekyyleistä ja kemiallisista sidoksista, hiipuvan vähitellen.
Otin hoitajan roolin oppien käsittelemään taudin tuomia päivittäisiä haasteita. Vaikeina hetkinä muistin Lenan ja hänen taistelunsa syöpää vastaan, miten hän säilytti arvokkuutensa loppuun asti, ja se antoi minulle voimaa jatkaa. Otto kuoli vuonna 2015 viiden asteittaisen laskun vuoden jälkeen. Jäin leskeksi 72-vuotiaana yli neljän vuosikymmenen onnellisen avioliiton jälkeen.
Se oli kova isku, mutta en ollut yksin. Lapseni ja lastenlapseni ympäröivät minua rakkaudella ja huomiolla. Ja olin oppinut läpi elämäni, joka oli ollut täynnä menetyksiä ja uusia alkuja, että kipu, oli se kuinka voimakasta tahansa, ei kestä ikuisesti. Nyt, 82-vuotiaana, katson taaksepäin ja näen elämän, jota leimasivat virheet ja onnistumiset, kaatumiset ja toipumiset, kipu ja ilo.
Virhe jonka tein 22-vuotiaana olisi voinut määrittää koko olemassaoloni, tuomita minut katkeruuden ja eristäytymisen elämään. Mutta jotenkin löysin voiman rakentaa itseni uudelleen, etsiä anteeksiantoa, tulla paremmaksi ihmiseksi suurimman virheeni tuhkasta. Opin, että meitä eivät määritä pahimmat hetkemme, vaan se miten vastaamme niihin, miten kasvamme niistä, miten käytämme arpiamme tullaksemme myötätuntoisemmiksi, ymmärtäväisemmiksi, inhimillisemmiksi. Tarinani ei ole vain petoksesta, kielletystä suhteesta joka tuhosi perheen.
Se on lunastuksesta, toisista mahdollisuuksista, ihmisen kyvystä antaa anteeksi ja saada anteeksi. Jos on jotain minkä haluaisin sinun ottavan tästä tarinasta, se on se, ettei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa alusta, etsiä anteeksiantoa, rakentaa merkityksellistä elämää virheidemme raunioista. Menneet valintamme eivät määritä tulevaisuuttamme – voimme aina valita erilaisen tien. Voimme aina valita rakkauden, myötätunnon, totuuden.
Matka ei ole helppo, minun ei varmasti ollut. Tulee epäilyksen, syyllisyyden ja pelon päiviä. Mutta jos jatkamme, jos kohtaamme varjomme rohkeudella ja rehellisyydellä, voimme löytää, kuten minä löysin, rauhan joka tuntui mahdottomalta epätoivon syvimmissä hetkissä. Ja mitä rakkauteen tulee – no, tosi rakkaus ei ole se ylivoimainen intohimo joka sokaisee meidät kaikelta muulta, saa meidät sivuuttamaan rajoja ja pettämään luottamusta.
Tosi rakkaus on kärsivällistä, anteliasta, rehellistä. Se on sitä mitä Otto opetti minulle yhteisinä vuosinamme. Se on sitä mitä Lena ja minä kaikesta huolimatta onnistuimme rakentamaan uudelleen sisarina.
Se on sitä mitä yritän välittää lapsilleni ja lastenlapsilleni joka päivä.