Viimeinkin tajusin olevani pelkkä varavaihtoehto siinä vaiheessa, kun vuokrasopimuksen uusiminen tuli eteen. Kun katsoin taaksepäin, merkit olivat olleet olemassa alusta asti. Minä olin se tyyppi, joka näytti hyvältä paperilla. Olen 29-vuotias, työskentelen järjestelmäarkkitehtina, minulla on terve 401k-tili ja ajan autolla, joka ei hajoa.
Olen luotettava. Olen vakaa. Olen se tyyppi, jonka kanssa mennään naimisiin, kun hauskanpito on ohi. Sara oli toista maata.
Hän oli kaaosta käärittynä aurinkomekkoon. Hän oli eloisa, äänekäs ja uskomattoman vetovoimainen. Kun tapasimme kaksi vuotta sitten, hän oli toipumassa erosta miehestä nimeltä Damian. Damian oli kaikkea, mitä minä en ollut.
Hän oli klubin promoottori, DJ ja ikuinen haaveilija. Hän oli jännittävä. Hän oli vaarallinen. Hän oli myös väitetysti väkivaltainen, petti jatkuvasti ja lainasi rahaa, jota ei koskaan maksanut takaisin.
Kun Sara ja minä aloimme seurustella, hän kertoi jatkuvasti, miten virkistävää oli olla sellaisen kanssa, joka ei huutanut hänelle. Hän rakasti sitä, että maksoin laskut ajallaan. Hän rakasti sitä, että muutimme väljään kaksioon kaupungin keskustaan. Hän rakasti turvallisuutta, mutta hän ei rakastanut minua.
Hän rakasti elämäntyyliä, jonka hänelle tarjosin. Se alkoi pienistä kommenteista noin kuuden kuukauden kohdalla. Selkään puukottavia kohteliaisuuksia, jotka jättivät jälkensä. “Rakastan sitä, että olet niin ennustettava”, hän sanoi katsellessaan minun tekemässä viikon ruokia sunnuntaina.
“Damian olisi vienyt meidät lentokoneella Vegasiin juuri nyt, eikä hänellä olisi taskussaan senttiäkään. Se oli stressaavaa, mutta herranjestas, se huuma oli uskomaton. ”
“No, ainakaan emme ole jumissa Vegasissa”, vastasin yrittäen pitää sävyn kevyenä. Hän vain huokaisi ja katsoi puhelintaan.
“Joo, ainakin meillä on turvallista. ”
Se sana, turvallista. Hän alkoi käyttää sitä kuin se olisi kirosana. Puhelimen käyttö paheni viimeisen kolmen kuukauden aikana.
Hän hymyili aina ruudulleen ja käänsi sitä pois, kun astuin huoneeseen. Kun kysyin, kenen kanssa hän puhui, vastaus oli aina “tyttöjen kanssa” tai “työjuttuja”. Mutta minä tiesin. Aina sen tietää.
Läheisyys kuoli myös. Siitä tuli mekaanista. Jos yritin aloittaa mitään, hän huokaisi ja sanoi: “Voitaisiinko vain katsoa elokuva? En ole sillä tuulella.
” Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän julkaisi kuitenkin seksikkäitä kuvia Instagram-tarinaansa ja kirjoitti niihin salaperäisiä sanoituksia siitä, miten hän kaipasi sitä kipinää. Nielin ylpeyteni. Sanoin itselleni, että se oli vain vaihe. Sanoin itselleni, että vakaus ei ollut seksikästä, mutta se oli pysyvää, ja hän ymmärtäisi sen aikanaan.
Olin väärässä. Maksoin vuokraa naisesta, joka suri myrkyllistä suhdetta ja makasi samalla minun sängyssäni. Olin odotushuone, ja hänen vuoronsa oli just tulossa. Räjähdys tapahtui ystävämme Mikein kolmenkymmenen vuoden syntymäpäiväjuhlissa.
Se oli takapihagrillijuhlat. Paljon ihmisiä, kovaa musiikkia ja avoin baari. Sara oli ollut koko päivän kireä. Hän oli käyttänyt kaksi tuntia valmistautumiseen, sovittanut neljää eri asua ja murehtinut ulkonäköään.
“Ketä yrität miellyttää? ” kysyin puoliksi vitsillä, kun hän sääti mekkoaan eteisen peilissä. “Ei ketään”, hän tiuskaisi. “En vain halua näyttää lähiön kotiäidiltä vain siksi, että olen kanssasi.
”
“Ouch. ”
Saavuimme juhliin, ja hän iski heti tequilaan. Tunnin kuluttua hän oli humalassa. Kahden tunnin kuluttua hän oli täysin sekaisin.
Hän piti hovikuntaansa ystäväpiirissä, Mikein, hänen kihlattunsa Jessican ja muutamien muiden kanssa. Minä seisoin grillin lähellä, join olutta ja katselin häntä. Hän oli liimautunut puhelimeensa, kirjoitti vihaisesti viestejä, nauroi, katsoi minua ynseästi ja palasi taas puhelimeen. Menin hänen luokseen antamaan hänelle vettä.
“Hei”, sanoin hiljaa. “Ota vaikka rauhallisemmin noiden shottien kanssa. Meidän on ajettava kotiin myöhemmin. ”
Hän katsoi vettä kuin olisin tarjonnut hänelle myrkkyä.
Keskustelu ympärilläni hiljeni. Kaikki aistivat muutoksen. “Lopeta minun kontrolloiminen”, hän sammalsi ääni liian kovana. “Herranjumala, sinä olet niin tukahduttava.
”
“En minä kontrolloi sinua, Sara. Sinä horjut jaloillasi. ”
“Minä pidän hauskaa”, hän huusi heiluttaen käsiään. “Muistatko edes, mitä hauskanpito on, vai leikkasitko sen pois budjetistasi tässä kuussa?
”
Muutama ihminen naurahti hermostuneesti. Mike puuttui puheeseen. “Hei, rauhoitu, Sara. Hän vain pitää sinusta huolta.
”
Sara kääntyi Mikein puoleen. “Turpa kiinni. Te kaikki luulette, että hän on niin mahtava, koska hän on kiva tyyppi. Hän on tylsä.
Hän on taakka. ”
Takapiha vaikeni. Musiikki tuntui häviävän taustalle. Tunsin kuumuuden nousevan niskaani, mutta pidin ääneni rauhallisena.
“Okei, me lähdemme. Ota laukkusi. ”
Käännyin kävelläkseni pois odottaen hänen seuraavan. Hän ei seurannut.
Hän räjähti. “Minä tyydyin sinuun! ”
Hänen huutonsa halkoi juhlan. Jokainen pää kääntyi.
Kolmekymmentä ihmistä jäätyi, juomat puolivälissä matkalla suuhun. Pysähdyin. Käännyin hitaasti. Hän seisoi siinä, rintakehä kohoillen, puhelin puristettuna kädessään kuin ase, raivon kyyneleet silmissään.
“Minä tyydyin”, hän huusi uudelleen osoittaen minua vapisevalla sormella. “Eksäni oli kaikessa parempi. Hän oli mies. Hänellä oli intohimoa.
Hän sai minut tuntemaan olevani elossa. Sinä… sinä et ole mitään. Olet vain palkkasekki ja paikka nukkua.
”
Julmuus oli henkeäsalpaavaa. Se oli niin raakaa, niin rehellistä, ettei se edes kuulostanut loukkaukselta. Se kuulosti tunnustukselta, jota hän oli pidätellyt kaksi vuotta. “Kadun sitä joka ikinen päivä”, hän huusi ääni murtuen.
“Toivon, etten olisi koskaan tavannut sinua. Olet säälittävä. ”
Sitä seurannut hiljaisuus oli painava. Ystävämme katsoivat minua kauhun ja säälin sekoituksella.
Jessica näytti siltä kuin oksentaisi. Sara seisoi siinä uhmakkaana odottaen minun taistelevan takaisin. Hän halusi minun huutavan. Hän halusi dramaattisen kohtauksen, joka oikeuttaisi hänen kaaoksensa.
Hän halusi todistaa, että olin yhtä myrkyllinen kuin Damian, jotta hän voisi tuntea oikeutuksen satuttaa minua. En antanut hänelle mitään. Katsoin häntä silmiin. En rypistänyt kulmiani.
En itkenyt. Katsoin häntä irrallisen uteliaisuudella, kuin vieras katselisi auto-onnettomuutta. Työnsin käteni taskuun, otin auton avaimet ja nostin ne esiin. “Okei”, sanoin ääni vakaana.
“Ei hätää. ”
Käännyin ja kävelin ulos takapihalta. “Minne sinä olet menossa? ” hän kirkui takanani.
“Minä puhun sinulle. Älä kävele pois minun luotani. ”
Jatkoin kävelyä sivuportista, alas pihatieltä ja autolleni. Käynnistin moottorin, peruutin ja ajoin pois.
En katsonut taustapeiliin. Liittyessäni moottoritielle auton hiljaisuus oli kaunista. Odotin sydämeni särkyvän. Odotin murtuvani.
Sen sijaan outo tunne valtasi minut. Helpotus. Olin vihdoin vapaa. Mutta Saran yö oli vasta alussa.
Ja kuten tulisin tietämään, tuntia myöhemmin hän oli tekemässä elämänsä suurinta virhettä. Majoituin hotelliin noin kahdenkymmenen minuutin päähän. Ei mitään hienoa, vain rauhallista. En laittanut puhelinta päälle tuntiin.
Istuin sängynlaidalla tuijottaen beigeä seinää ja odotin surun aallon iskevän. Sitä ei tullut. Sen sijaan aivoni laskivat lukuja. Vuokrasopimus oli minun nimissäni.
Auto oli minun nimissäni. Suoratoistopalvelut olivat minun kortillani. En menettänyt kumppania. Pudotin elätin.
Kun vihdoin käännin puhelimen näytön ympäri, se hehkui kuin joulukuusi. Neljätoista vastaamatonta puhelua Saralta. Kuusi vastaajaviestiä, mutta ohitin ne. Avasin Mikein, juhlien isännän, tekstiviestin.
Se oli pitkä viestilohko, lähetetty kymmenen minuuttia lähdön jälkeen. “Mike: Jätkä, en edes tiedä mitä sanoa. Sinun täytyy tietää mitä tapahtui kun ajoit pois. Se oli raakaa.
”
Vastasin: “Kerro. ”
Kolme pistettä ilmestyi. Sitten tapahtumakuvaus, joka sinetöi hänen kohtalonsa. Mikein mukaan Sara ei juossut perääni.
Hän ei itkenyt heti. Kun ajoin pois, väkijoukko kääntyi häntä vastaan. Jessica, Mikein kihlattu, kysyi ilmeisesti häneltä: “Mikä helvetti sinua vaivaa? ”
Sara, tequilan ja ylimielisyyden voimalla, päätti tuplata panokset.
Hän ei kestänyt näyttää pahalta tyypiltä, joten hän yritti kääntää kelkan. Hän yritti vakuuttaa kaikille olevansa tylsän suhteen uhri ja että hän voisi heti löytää paremman. Hän otti puhelimensa esiin. Hän katsoi kaikkia silmiin ja sanoi: “Luuletteko te, että tarvitsen häntä?
Antakaa kun kerron. Damian on anellut minua takaisin kuukausia. Katsokaa tätä. ”
Hän laittoi Damianin, sen väkivaltaisen, epävakaan pahiksen, johon hän oli minua verrannut, kaiuttimeen.
Koko juhla hiljeni täysin. Se soi kahdesti. “Damian: Hei, Sara. Ylimielinen ääni.
”
“Hei, se olen minä, Sara. Damian, minä jätin hänet. Vihdoin tein sen. Tiedän, että olet odottanut tätä.
Olen valmis tulemaan luoksesi. ”
Tuli tauko. Sellainen tauko, joka tuntuu ikuisuudelta. Sara hymyili ystävilleen odottaen voitonjuhlaansa, odottaen hänen sanovan: “Kulta, tule kotiin.
”
Sen sijaan Damian nauroi. Kylmä, julma, kuiva nauru, joka kaikui takapihalla. “Damian: Jätit tyypin, joka maksaa kaiken, minun takiani? Sara, en todellakaan.
Minä pidin kanssasi viime kuussa, koska minulla oli tylsää, en siksi, että haluaisin sinun muuttavan äitini kellariin kanssani. Pysy erossa minusta. Naps. ”
Mike sanoi, että olisit kuullut neulan putoavan ruohikkoon.
Sara seisoi siinä, varausääni suristen hänen kädessään. Se päivitys, jonka hän oli heittänyt kasvoilleni, oli juuri julkisesti hylännyt hänet, kutsunut häntä rahattomaksi ja myöntänyt käyttäneensä häntä hyväkseen alle kolmessakymmenessä sekunnissa. Ystävät, joita hän yritti tehdä vaikutuksen, eivät lohduttaneet häntä. Jessica vain nauroi, lyhyt, terävä nauru, ja käveli sisään.
Piiri hajaantui. Sara jäi yksin seisomaan pihalle kuollut puhelin kädessään tajuamalla, että hän oli juuri polttanut turvaverkkonsa turvaverkkoa varten, jota ei ollut olemassa. Laskin puhelimen hotellin yöpöydälle. En hymyillyt.
En tuntenut onnea. Tunsin vain olevani oikeassa. Nainen, joka sanoi minun olevan riittämätön, sai juuri tietää tarkalleen, paljonko hän oli avoimilla markkinoilla arvoinen. Nukuin kuin tukki.
Sellaista syvää, unetonta unta, joka tulee kun kuume viimein laskee. Kun heräsin seuraavana aamuna, sunnuntaina, puhelimeni akku oli neljässä prosentissa. Laitoin sen lataukseen ja katsoin ilmoitusten tulvivan ruudulle. Kolmekymmentäkaksi vastaamatonta puhelua, neljäkymmentä viestiä.
Selasin niitä. Hänen paniikkinsa kehityskaaren seuraaminen reaaliajassa oli kiehtovaa. “22:30 lauantaina: Vastaa puhelimeen. ”
“22:45: Noloat minut lähtemällä noin.
”
“23:15: Missä olet? Tule kotiin. ”
“0:30 sunnuntaina: Olen pahoillani. Olin humalassa.
En tarkoittanut mitään siitä. ”
“2:00: Kulta, ole kiltti. Damian on valehtelija. Yritin vain tehdä sinut mustasukkaiseksi, koska tuntui, ettet enää väittänyt.
”
“4:00: Olen peloissani. Soita minulle. ”
“8:00: Jätätkö sinä minut? Älä tee tätä.
”
Lu ne kaikki ilman mitään tunnetta. En vastannut hänen tekosyihinsä. En kysynyt Damianista. En osallistunut hänen tunteisiinsa ollenkaan.
Keskityin käytäntöön. Avasin pankkisovellukseni. Siirsin puolet yhteisistä säästöistä, tarkalleen oman osuuteni, henkilökohtaiselle tililleni. Vaihdoin Netflixin, Spotifyn ja Amazon Primen salasanat.
Sitten lähetin yhden ainoan tekstiviestin. “En tule tänään kotiin. Olemme valmiita. Teit selväksi, että tyydyit minuun.
En ole enää valmis olemaan sinun kompromissisi. Koska vuokrasopimus on minun nimissäni, sinun on lähdettävä. Annan sinulle ensi sunnuntaihin asti aikaa pakata tavarasi ja löytää toinen paikka. Tulen ensi sunnuntaina kello 12 hakemaan avaimeni.
Älä ota minuun yhteyttä ennen sitä. ”
Sitten estin hänen numeronsa. Vietin seuraavan viikon leijuen. Menin maanantaina töihin ja olin kevyempi.
Menin tiistaina kuntosalille ja sain todella hyvän treenin. Tajusin, kuinka paljon henkistä energiaa olin polttanut yrittäessäni pitää hänet tyytyväisenä, yrittäessäni olla tarpeeksi jännittävä, yrittääkseni kompensoida epävarmuutta, joka ei ollut minun. Kuulin puskaradiosta, että jälkipyykki oli kova. Mike kertoi, että hän yritti jäädä Jessicalle, mutta Jessica kieltäytyi.
“Nöyryytit hänet ja pilasit juhlat. Mene vanhempiesi luo”, hän oli ilmeisesti sanonut. Mutta hän ei voinut. Hänen vanhempansa asuivat kolmen osavaltion päässä, ja hän oli vieraantunut heistä vuosia sitten.
Ironisesti Damianin takia. Hän sohvasurffaili. Hän oli syöksykierteessä. Hän tajusi, että Tylsä maksoi vuokran.
Tylsä laittoi ruokaa jääkaappiin, ja Tylsä oli ainoa syy, miksi hänellä oli elämä tässä kaupungissa. En tarjonnut apua. En kysynyt, oliko hän turvassa. Viikkoa aikaisemmin olisin tehnyt niin.
Olisin murehtinut. Mutta se osa minusta oli kuollut takapihalla, kun hän huusi katuvansa minua. Viikko lensi ohi. Sunnuntai koitti.
Poistuin hotellista kello 11. Ajoin asuinalueelle. Pysäköin autoni, luotettavan, maksetun autoni, paikalleni. Kävelin portaat ylös.
Sydämeni ei hakannut. En ollut hermostunut. Olin vain valmis sulkemaan tiedoston tästä huonosta sijoituksesta. Työnsin avaimen lukkoon, mutta ennen kuin ehdin kääntää sitä, ovi avautui.
Hän odotti. Hän näytti tuhoutuneelta. Hänen hiuksensa olivat sekaisin. Hänen silmänsä olivat turvoksissa ja punaiset.
Hänellä oli yllään yksi vanhoista huppareistani. Juhlien ylimielisyys oli poissa. Paha tyttö -persoona oli haihtunut. Hän seisoi oviaukossa täristen pahvilaatikoiden ympäröimänä.
Hän katsoi minua kuin olisin hänen pelastajansa, kuin korjaisin tämän. “Sinä tulit takaisin”, hän kuiskasi ääni särkyen. En astunut sisään. Seisoin vain ovimatolla.
“Tulin hakemaan avaimia”, sanoin. “Oletko pakannut? ”
Hän hätkähti sävyäni. Se ei ollut hänen poikaystävänsä ääni.
Se oli vuokranantajan ääni. “Pakannut”, hän toisti pyyhkien nenäänsä hupparini hihalla. “Kulta, ole kiltti. Voitaisiinko vain puhua?
En voi. En voi lähteä tänään. Minulla ei ole minne mennä. ”
“Sinulla oli viikko”, sanoin nojaten ovenkarmiin.
En ylittänyt kynnystä. En halunnut antaa hänelle vaikutelmaa, että astuisin “meidän kotiimme”. “Se oli minun kotini. Missä avaimet ovat?
”
Hän astui eteenpäin yrittäen kaventaa väliämme ja ojensi kätensä koskettaakseen käsivarttani. Astuin tarkoituksella askeleen taaksepäin. Hänen kätensä jäi leijumaan tyhjään ilmaan tärisevänä. “Lopeta”, sanoin.
“Älä koske minuun. ”
“Minä tein virheen”, hän purskahti, kyyneleet alkoivat virrata kovemmin. “Olin humalassa. Olin epävarma.
Näin kaikkien katsovan meitä ja halusin vain tuntea olevani tärkeä. Halusin, etten olisi vain se tyttöystävä. En tarkoittanut mitään siitä. ”
“Sinä tarkoitti joka sanan”, oikaisin häntä rauhallisesti.
“Alkoholi ei istuta uusia ajatuksia, Sara. Se vain avaa oven niille, joita piilottelet. Sinä pidit minua tylsänä kaksi vuotta. Sinä ajattelit tyytyneesi kaksi vuotta.
Sinulla oli vain vihdoin kanttia sanoa se. ”
Hän pudisti päätään rajusti. “Ei, minä rakastan sinua. Tajusin sen tällä viikolla, kun olit poissa.
Herranjumala, se oli painajainen. Mike ja Jessica eivät puhu minulle. Äitini sanoi, etten voi tulla takaisin. Ja Damian…
” Hän tukehtui nimeen. “Niin”, sanoin. “Kuulin siitä puhelusta. ”
Hänen kasvonsa rypistyivät nöyryytyksestä.
“Hän on hirviö. Hän nauroi minulle. Hän sanoi, että olen tyhjää ilman sinua. ” Hän katsoi minua silmiin laajentunein, anovin katsein.
“Ja hän oli oikeassa. Sinä olet ainoa hyvä asia elämässäni. Sinä olet ainoa mies, joka on koskaan kohdellut minua kunnioituksella. Älä heitä pois kahta vuotta yhden huonon illan takia.
”
Se oli mestarillinen esitys. Jos tämä olisi tapahtunut kuusi kuukautta sitten, olisin todennäköisesti taipunut. Olisin halannut häntä, sanonut, että selviämme tästä, ja pyytänyt anteeksi, että olin saanut hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi. Mutta katsoin häntä nyt enkä nähnyt kumppania.
Näin vastuun. Näin jonkun, joka piti lojaalisuuttani heikkoutena ja vakauttani häkkinä. Katsoin kelloani. “Sinulla on loppu iltapäivä aikaa saada nämä laatikot autoon.
Jos tarvitset pakettiauton, maksat sen itse. ”
Hänen ilmeensä muuttui. Suru haihtui, ja tilalle tuli välähdys sitä terävää, rumaa vihaa, jonka hän oli osoittanut juhlissa. “Sinä todella teet tämän?
” hän sylkäisi äänen kovetessa. “Aiot heittää minut ulos kadulle sanojen takia? Kaiken sen jälkeen, mitä annoin sinulle, sinä annoit minulle ei mitään. ”
Sanoin yksinkertaisesti: “Annoin sinulle kodin.
Annoin sinulle auton. Annoin sinulle elämän, johon sinulla ei ollut varaa itse. Ja vastineeksi kerroit kaikille, että tyydyit. ”
Ojensin käteni, kämmen auki, odottavana.
“Avaimet, Sara. ”
Hän tuijotti minua rintakehä kohoillen. Hän tajusi, ettei viha toiminut. Se turvallinen tyyppi, jota hän pilkkasi, oli poissa.
Hänen tilallaan oli seinä, jota hän ei voinut ylittää. Hän työnsi käden hupparin, minun hupparini, taskuun ja otti esiin avainnipun. Hän läimäytti ne käteeni niin, että metalli painoi kämmentäni. “Tulet katumaan tätä”, hän sihisi nostaen laatikon.
“Luuletko, että selviät? Tulet olemaan yksin. Olet tylsä ja kylmä, ja tulet kuolemaan yksin tähän typerään asuntoon. ”
Suljin sormeni avainten ympärille.
Viileä metalli tuntui voitolta. “Ehkä”, sanoin. Astuin taaksepäin käytävälle antaen hänelle tilaa lähteä. Hän raahasi viimeisen laatikon ulos hengittäen raskaasti.
Hän seisoi käytävällä odottaen minun murtuvan, odottaen viime hetken armoa. “Minä tyydyin sinuun”, hän kuiskasi. Viimeinen yritys satuttaa minua. “Muistatko sen?
” Katsoin häntä suoraan silmiin. “Tiedän”, sanoin. “Ja päästän sinut vapaaksi. Mene etsimään parempaa.
”
En odottanut vastausta. Astuin sisään, suljin oven ja käänsin lukon. Naps. Kuulin hänen nyyhkytyksensä oven toiselta puolelta.
Sitten potkun oveen. Sitten hiljaisuuden. Päivitys: kuusi kuukautta myöhemmin. Siitä on puoli vuotta, kun lukitsin tuon oven.
Asunnon hiljaisuus oli outoa ensimmäisen viikon, mutta sitten täytin sen. Ostin sen kalliin espressokoneen, jonka hän sanoi olevan rahan haaskausta. Aloin vaeltaa viikonloppuisin sen sijaan, että vietin ne brunsseissa, joita vihasin. Sain ylennyksen töissä, koska olin oikeasti keskittynyt, en huolehtinut siitä, mikä kriisi minua odotti kotona.
Mitä Saraan tulee, karma toimii kummilla tavoilla. Tapasin Mikein pari viikkoa sitten. Hän kertoi, ettei Sara ollut koskaan oikein toipunut jaloilleen. Hän poukkoili satunnaisten suhteiden välillä ja metsästi sitä kipinää, josta hän oli niin pakkomielteinen, mutta kukaan heistä ei päästänyt häntä muuttamaan.
Hän asuu tällä hetkellä yksiössä kolmen kämppiksen kanssa kaupungin huonolla puolella ja tekee tuplavuoroja maksaakseen oman vuokransa. Mike sanoi hänen kysyneen minusta. Hän kysyi, seurustelenko kenenkään kanssa. Mike kertoi hänelle totuuden.
“Tapaan lastenlääkäriä nimeltä Clare. Hän on kiltti. Hänellä on oma elämä, oma raha ja oma kunnianhimo. Hänen mielestään työni on kiehtovaa.
Hän ei pidä turvallisuutta tylsänä. Hän pitää sitä perustana. ”
Kun Mike kertoi tämän Saralle, tämä ilmeisesti vain vaikeni ja katsoi juomaansa. Hän halusi jännitystä.
Hän sai sitä. Hän halusi kamppailua. Hän sai sitä. Hän sanoi tyytyneensä minuun.
Tajusin vihdoin, että hän oli oikeassa. Minä olin se, joka tyytyi. Ja nyt olin vihdoin päivittänyt.