Minä olin se mies, joka kelpasi paperilla. 29-vuotias järjestelmäarkkitehti, terve eläkesäästöt, auto joka ei hajonnut matkan alle. Luotettava. Vakaa.
Sellainen, jonka kanssa mennään naimisiin, kun on ensin saatu tarpeeksi hauskaa. Sarah oli toista maata. Hän oli kaaosta kesämekkoon käärittynä. Elävä, äänekäs, uskomattoman vetoava.
Kun tapasimme kaksi vuotta sitten, hän oli juuri päässyt eroon Damianista. Damian oli kaikkea sitä, mitä minä en ollut. Klubipromoottori, DJ, ikuisesti jotain aluillaan olevaa. Jännittävä.
Vaarallinen. Väitetysti myös väkivaltainen, jatkuvasti pettävä ja lainasi rahaa, jota ei koskaan maksanut takaisin. Kun aloimme seurustella, Sarah toistuvasti sanoi, kuinka virkistävää oli olla jonkun kanssa, joka ei huutanut hänelle. Hän ihaili, että maksoin laskut ajallaan.
Hän ihaili, että muutimme tilavaan kaksioon kaupungin keskustaan. Hän ihaili turvallisuutta. Mutta hän ei rakastanut minua. Hän rakasti elämäntapaa, jonka tarjosin.
Noin kuuden kuukauden kohdalla alkoivat pienet huomautukset. Selän takaa annetut kohteliaisuudet, jotka pistivät juuri sen verran, että jälki jäi. “Rakastan, että olet niin ennalta arvattava”, hän sanoi, kun valmistelin ruokia sunnuntaisin. “Damian olisi vienyt meidät nyt lentokoneella Vegasiin, taskussa nolla euroa.
Se oli stressaavaa, mutta voi luoja, se huuma. ” “No, ainakaan me emme ole jumissa Vegasissa”, vastasin ja yritin pitää keskustelun kevyenä. Hän huokaisi ja tuijotti puhelintaan. “Niin.
Ainakin me ollaan turvassa. ”
Se sana, turvassa. Hän alkoi käyttää sitä kuin se olisi kirosana. Viimeisen kolmen kuukauden aikana puhelimen käyttö paheni.
Hän hymyili koko ajan ruudulle ja käänsi puhelinta aina, kun astuin huoneeseen. Kun kysyin, kenen kanssa hän viestitteli, vastaus oli aina “tytöt” tai “työasiat”. Mutta minä tiesin. Ihminen aina tietää.
Läheisyys kuoli myös. Siitä tuli mekaanista. Kun yritin olla lähellä, hän huokaisi ja sanoi: “Voidaanko vaan katsoa leffa? Ei tee mieli.
” Mutta kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän julkaisi Instagram-tarinaansa kuvia, joissa poseerattiin viettelevästi, ja tekstiksi laittoi salaperäisiä sanoituksia siitä, kuinka hän kaipasi tulta. Nielin ylpeyteni. Sanoin itselleni, että tämä oli vaihe. Sanoin, että vakaus ei ollut seksikästä, mutta se oli pysyvää, ja hän kyllä ymmärtäisi sen vielä.
Olin väärässä. Maksoin vuokraa naisesta, joka suri menettämäänsä toksista suhdetta samalla kun nukkui minun sängyssäni. Minä olin odotushuone, ja hänen numeronsa oli juuri kutsuttu sisään. Räjähdys tapahtui ystävämme Mikon kolmikymppisillä.
Juhlat olivat takapihalla. Paljon porukkaa, kovaa musiikkia, avoin baari. Sarah oli ollut koko päivän kireä. Hän oli viettänyt kaksi tuntia valmistautumiseen, sovittanut neljää eri asua ja tuijottanut peiliin.
“Ketä yrität miellyttää? ” kysyin puoliksi leikilläni, kun hän sääti mekkoaan eteisen peilissä. “Ei ketään”, hän ärähti. “En vain halua näyttää lähiön kotiäidiltä, koska seurustelen sinun kanssasi.
”
“Okei. ”
Saavuimme juhliin, ja hän iski tequilaan heti. Tunnin kuluttua hän oli huumassa. Kahden tunnin kuluttua hän oli ihan humalassa.
Hän pyöri kaveriporukan keskellä, Mikon, hänen kihlattunsa Jessican ja muutaman muun kanssa. Minä seisoin grillin luona, join kaljaa ja katsoin häntä. Hän oli taas liimautunut puhelimeensa, näpytti vimmatusti, nauroi, vilkaisi minua ynseästi ja palasi ruudun ääreen. Menin antamaan hänelle vettä.
“Hei”, sanoin hiljaa. “Ehkä kannattaisi hidastaa niiden shotien kanssa. Meidän pitää ajaa kotiin myöhemmin. ”
Hän tuijotti vesilasia kuin olisin ojentanut hänelle myrkkyä.
Porukan keskustelu sammui. Kaikki aistivat muutoksen. “Lakkaa kontrolloimasta minua”, hän sammalsi, ääni liian kova noin lähelle. “Voi luoja, sinä olet niin tukahduttava.
”
“En minä kontrolloi sinua, Sarah. Sinä horjut. ”
“Minä pidän hauskaa! ” hän huusi ja heilautti käsiään.
“Tiedätkö edes, mikä on hauskaa, vai budjetoiko ärsuunnitelmasi senkin tältä kuulta? ”
Muutama ihminen naurahti hermostuneesti. Mikko astui väliin. “Hei, rauhoitu, Sarah.
Hän vain pitää sinusta huolta. ”
Sarah kääntyi Mikon kimppuun. “Turpa kiinni. Te luulette, että hän on niin mahtava, koska hän on kiva tyyppi.
Hän on tylsä. Hän on taakka. ”
Takapiha meni hiljaiseksi. Musiikki tuntui vaimenevan taustalle.
Tunsin kuuman aallon nousevan niskaani, mutta pidin ääneni rauhallisena. “Okei. Me lähdetään. Ota laukkusi.
”
Käännyin ja lähdin kävelemään. Odotin, että hän tulisi perässä. Hän ei tullut. Hän räjähti.
“Minä tyydyin sinuun! ”
Se huuto lävisti koko juhlan. Jokainen pää kääntyi. Kolmisenkymmentä ihmistä jäätyi, juomat puolivälissä matkalla suuhun.
Pysähdyin. Käännyin hitaasti. Hän seisoi siinä, rintakehä huohotti, puhelin puristettuna kädessä kuin ase, silmissään raivon kyyneleet. “Minä tyydyin!
” hän huusi uudelleen ja osoitti minua vavahtelevalla sormella. “Exäni oli parempi kaikessa. Hän oli mies. Hänellä oli intohimoa.
Hän sai minut tuntemaan, että olen elossa. Sinä… Sinä et ole mitään. Sinä olet vain palkka ja paikka nukkua.
”
Julmuus oli henkeäsalpaavaa. Se oli niin raakaa, niin rehellistä, ettei se kuulostanut edes loukkaukselta. Se kuulosti tunnustukselta, jota hän oli pidätellyt kaksi vuotta. “Minä kadun sitä joka ikinen päivä!
” hän huusi ääni särkyen. “Toivon, etten olisi koskaan tavannut sinua. Sinä olet säälittävä. ”
Hiljaisuus oli raskas.
Ystävämme katsoivat minua kauhun ja säälin sekoituksella. Jessica näytti siltä kuin oksentaisi. Sarah seisoi siinä, uhmakkaana, odotti, että iskisin takaisin. Hän halusi minun huutavan.
Hän halusi dramaattisen kohtauksen, joka oikeuttaisi hänen kaaoksensa. Hän halusi todistaa, että minä olin yhtä toksinen kuin Damian, jotta hän voisi tuntea oikeudekseen satuttaa minua. Minä en antanut hänelle mitään. Katsoin häntä silmiin.
En rypistänyt otsaani. En itkenyt. Katsoin häntä sellaisella irrallisella uteliaisuudella, jolla muukalainen katsoo kolariraporttia. Kaivoin taskustani auton avaimet ja nostin ne ylös.
“Okei”, sanoin. Ääneni oli vakaa. “Ei itkua. ”
Käännyin ja kävelin ulos pihasta.
“Minne sinä menet? ” hän kirkui takana. “Minä puhun sinulle! Älä kävele pois!
”
Jatkoin matkaa sivuportista, ajotielle, autooni. Käynnistin moottorin, peruutin ja ajoin pois. En katsonut taustapeiliin. Kun pääsin moottoritielle, auton hiljaisuus oli kaunis.
Odotin sydämeni särkyvän. Odotin murskautuvani. Sen sijaan minun ylitseni valui oudoin tunne. Helpotus.
Olin vihdoin vapaa. Mutta Sarahin yö oli vasta alussa. Kuten tulisin tuntia myöhemmin tietämään, hän oli tekemässä elämänsä suurimman virheen. Kirjauduin hotelliin noin kahdenkymmenen minuutin päässä.
Ei mitään hienoa, vain hiljaista. En avannut puhelintani tuntiin. Istuin sängynlaidalla ja tuijotin beigeä seinää odottaen surun aallon iskevän. Sitä ei tullut.
Sen sijaan aivoni laskivat numeroita. Vuokrasopimus oli minun nimissäni. Auto oli minun nimissäni. Suoratoistopalvelut maksoin minä.
En menettänyt kumppania. Pudotin elatuksen varassa olijan. Kun vihdoin käänsin puhelimen, se hehkui kuin joulukuusi. Neljätoista vastaamatonta puhelua Sarahilta.
Kuusi vastaajaviestiä, jotka jätin huomiotta. Avasin Mikon, juhlien isännän, tekstiviestin. Pitkä viesti, lähetetty kymmenen minuuttia lähdön jälkeen. “Mikko, en edes tiedä, mitä sanoa.
Sinun pitää tietää, mitä tapahtui, kun ajoit pois. Se oli raakaa. ”
Vastasin: “Kerro. ”
Kolme pistettä ilmestyi.
Sitten tulkin selostus, joka sinetöi hänen kohtalonsa. Mikon mukaan Sarah ei lähtenyt perääni. Hän ei itkenyt heti. Kun ajoin pois, porukka kääntyi häntä vastaan.
Jessica, Mikon kihlattu, kysyi: “Mikä helvetti sinua vaivaa? ”
Sarah, täynnä tequilaa ja ylimielisyyttä, päätti tuplata panokset. Hän ei kestänyt näyttää pahikselta, joten hän yritti kääntää kelkan. Hän yritti vakuuttaa kaikille olevansa tylsän suhteen uhri ja että hän pystyisi heti parempaan.
Hän otti puhelimen esiin. Hän katsoi jokaista silmiin ja sanoi: “Luuletteko, että tarvitsen häntä? Ole hyvä. Damian on anellut minua takaisin kuukausia.
Katsokaa tätä. ”
Hän laittoi Damianin, sen väkivaltaisen, epävakaan pahiksen, johon hän oli minua verrannut, kaiuttimelle. Koko juhla meni kuolleeksi hiljaiseksi. Puhelin soi kahdesti.
“Damian. Hei, Sarah. ” Itsevarma ääni. “Hei, se olen minä.
Damian. ”
“Sarah, miksi soitat? ”
“Sarah, jätin hänet. Vihdoin tein sen.
Tiedän, että olet odottanut tätä. Olen valmis tulemaan. ”
Tuli tauko. Sellainen tauko, joka tuntuu ikuisuudelta.
Sarah hymyili ystävilleen ja odotti voitonkierrostaan, odotti hänen sanovan: “Kulta, tule kotiin. ”
Sen sijaan Damian nauroi. Kylmä, julma, kuiva nauru, joka kaikui takapihalla. “Damian, jätit sen tyypin, joka maksaa kaiken, minun takiani?
”
“Sarah, mitä? ”
“Tein sen meidän takiamme. ”
“Sarah, sinä olet varaton ja psykoottinen. Makasin kanssasi viime kuussa, koska minulla oli tylsää, en siksi, että haluaisin sinun muuttavan äitini kellariin.
Pysy poissa minusta. ”
Naps. Mikko sanoi, että ruohonleikkurin äänen olisi kuullut tippuvan. Sarah seisoi siinä, varausääni surisi hänen kädessään.
Se päivitys, jonka hän oli heittänyt minun naamaani, oli juuri julkisesti hylännyt hänet, kutsunut häntä varattomaksi ja myöntänyt käyttävänsä häntä hyväkseen alle kolmessakymmenessä sekunnissa. Ystävät, joita hän yritti vaikuttaa, eivät lohduttaneet häntä. Jessica vain nauroi, lyhyt, terävä järkyttynyt nauru, ja käveli sisään. Porukka hajaantui.
Sarah jäi yksin pihalle, kuollut puhelin kädessä, tajuten juuri polttaneensa turvaverkkonsa turvaverkon takia, jota ei ollut olemassa. Laskin puhelimen yöpöydälle. En hymyillyt. En tuntenut onnea.
Tunsin vain oloni oikeutetuksi. Nainen, joka sanoi minun olevan riittämätön, sai juuri tietää tarkalleen, mitä hän oli avoimilla markkinoilla. Nukuin kuin vauva. Sellaista syvää, unetonta unta, jota nukut, kun kuume viimein laskee.
Kun heräsin seuraavana aamuna, sunnuntaina, puhelimeni oli neljässä prosentissa. Laitoin sen lataukseen ja katselin ilmoitusten tulvaavan ruudulle. Kolmekymmentäkaksi vastaamatonta puhelua, neljäkymmentä viestiä. Selasin ne läpi.
Hänen paniikkinsa kehitys oli kiehtovaa seurattavaa reaaliajassa. Kello 22. 30 lauantaina: “Vastaa puhelimeen. ”
Kello 22.
45: “Noloat minut lähtemällä noin. ”
Kello 23. 15: “Missä olet? Tule kotiin.
”
Kello 00. 30 sunnuntaina: “Olen pahoillani. Olin humalassa. En tarkoittanut mitään.
”
Kello 02. 00: “Kulta, ole kiltti. Damian on valehtelija. Yritin vain tehdä sinut mustasukkaiseksi, koska tuntui, ettet enää väittänyt.
”
Kello 04. 00: “Minua pelottaa. Soita minulle. ”
Kello 08.
00: “Jätätkö sinä minut? Älä tee tätä. ”
Lu ne kaikki tunteitta. En vastannut hänen selityksiinsä.
En kysynyt Damianista. En reagoinut hänen tunteisiinsa ollenkaan. Reagoin logistiikkaan. Avasin pankkisovelluksen.
Siirsin puolet yhteisistä säästöistä, tarkalleen oman osuuteni, omalle tililleni. Vaihdoin salasanat Netflixiin, Spotifyn ja Amazon Primeen. Sitten lähetin yhden ainoan tekstiviestin. “En tule kotiin tänään.
Meidän on loputtava. Teit selväksi, että tyydyit minuun. En ole enää valmis olemaan sinun tyydytyksesi. Koska vuokrasopimus on nimissäni, sinun on lähdettävä.
Annan sinulle aikaa sunnuntaihin asti pakata tavarasi ja löytää itsellesi toinen paikka. Tulen takaisin ensi sunnuntaina kello 12 hakemaan avaimeni. Älä ota minuun yhteyttä sitä ennen. ”
Sitten estin hänen numeronsa.
Vietin seuraavan viikon leijuen. Menin maanantaina töihin ja olin kevyempi. Kävin tiistaina salilla ja treeni oli itse asiassa mahtava. Tajusin, kuinka paljon henkistä energiaa olin polttanut yrittäessäni pitää hänet tyytyväisenä, yritin olla tarpeeksi jännittävä, kompensoidakseni epävarmuutta, joka ei ollut minun.
Kuulin puskaradiosta, että jälkipyykki oli ankaraa. Mikko kertoi, että Sarah yritti jäädä Jessican luo, mutta Jessica kieltäytyi. “Nöyryytit hänet ja pilasit juhlani. Mene vanhempiesi luo.
” Mutta hän ei voinut. Hänen vanhempansa asuivat kolmen osavaltion päässä, ja hän oli vieraannuttanut heidät vuosia sitten. Ironisesti Damianin takia hän sohvasurffasi. Hän ajautui alemmas.
Hän tajusi, että tylsä maksoi vuokran. Tylsä laittoi ruokaa jääkaappiin, ja tylsä oli ainoa syy, miksi hänellä oli elämä tässä kaupungissa. En tarjonnut apua. En kysynyt, oliko hän turvassa.
Viikko sitten olisin. Olisin ollut huolissani. Mutta se osa minusta kuoli takapihalla, kun hän huusi katuvansa minua. Viikko lensi ohi.
Sunnuntai koitti. Poistuin hotellista kello 11. Ajoin asunnolle. Pysäköin autoni, luotettavan, maksetun autoni, omalle paikalleni.
Kävelin portaat ylös. Sydämeni ei hakannut. En ollut hermostunut. Olin vain valmis sulkemaan tiedoston tästä huonosta sijoituksesta.
Laitoin avaimen lukkoon, mutta ennen kuin ehdin kääntää sitä, ovi aukeni. Hän odotti. Hän näytti tuhoutuneelta. Hiukset olivat sekaisin.
Silmät olivat turvoksissa ja punaiset. Hänellä oli yllään yksi vanhoista huppareistani. Juhlien ylimielisyys oli poissa. Paha tyttö -persoona oli haihtunut.
Hän seisoi ovella täristen, pahvilaatikoiden ympäröimänä. Hän katsoi minua kuin pelastajaansa, kuin minä korjaisin tämän. “Sinä tulit takaisin”, hän kuiskasi ääni särkyen. En astunut sisään.
Seisoin vain ovimatolla. “Tulin avaimia hakemaan”, sanoin. “Oletko pakannut? ”
Hän hätkähti äänensävyäni.
Se ei ollut hänen poikaystävänsä ääni. Se oli vuokraisännän ääni. “Pakannut”, hän toisti ja pyyhki nenäänsä hupparini hihalla. “Kulta, kiltti.
Voidaanko jutella? En voi. En voi lähteä tänään. Minulla ei ole minne mennä.
”
“Sinulla oli viikko”, sanoin nojaten ovenkarmiin. En ylittänyt kynnystä. En halunnut antaa hänelle vaikutelmaa, että astuisin “meidän kotiimme”. “Missä avaimet ovat?
”
Hän astui eteenpäin yrittäen kaventaa väliä ja ojensi kätensä koskettaakseen käsivarttani. Astuin tarkoituksella askeleen taakse. Hänen kätensä jäi leijumaan tyhjään ilmaan täristen. “Lopeta”, sanoin.
“Älä koske minuun. ”
“Tein virheen”, hän puhkesi puhumaan, kyyneleet virtasivat nyt kovemmin. “Olin humalassa. Olin epävarma.
Näin kaikkien katsovan meitä, ja minä vain halusin tuntea olevani tärkeä. Halusin tuntea, etten ollut vain se tyttöystävä. En tarkoittanut mitään. ”
“Tarkoitit joka sanan”, korjasin rauhallisesti.
“Alkoholi ei istuta uusia ajatuksia, Sarah. Se vain avaa oven niille, joita piilottelet. Sinä olet pitänyt minua tylsänä kaksi vuotta. Olet ajatellut, että tyydyit, kaksi vuotta.
Sait vihdoin rohkeutta sanoa sen. ”
Hän pudisti päätään vimmatusti. “En. Minä rakastan sinua.
Tajusin sen tällä viikolla, kun sinä olit poissa. Voi luoja, se oli painajainen. Mikko ja Jessica eivät puhu minulle. Äitini sanoi, etten voi tulla takaisin.
Ja Damian”, hän tukehtui nimeen. “Niin”, sanoin. “Kuulin siitä puhelusta. ”
Hänen kasvonsa vääristyivät nöyryytyksestä.
“Hän on hirviö. Hän nauroi minulle. Hän sanoi, etten ole mitään ilman sinua. ” Hän katsoi minua silmiin, laajat ja anelevat.
“Ja hän oli oikeassa. Sinä olet ainoa hyvä asia elämässäni. Sinä olet ainoa mies, joka on koskaan kohdellut minua kunnioittavasti. Älä heitä kahta vuotta pois yhden huonon illan takia.
”
Se oli mestarillinen esitys. Jos tämä olisi tapahtunut kuusi kuukautta sitten, olisin todennäköisesti taipunut. Olisin halannut häntä, sanonut, että selviämme tästä, ja pyytänyt anteeksi, että sain hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi. Mutta katsoin häntä nyt, enkä nähnyt kumppania.
Näin vastuun. Näin jonkun, joka piti lojaaliuttani heikkoutena ja vakauttani häkkinä. Katsoin kelloani. “Sinulla on loppu iltapäivä aikaa saada nämä laatikot autoon.
Jos tarvitset muuttoauton, maksat sen itse. ”
Hänen ilmeensä muuttui. Suru haihtui, korvautui sillä terävällä, ruma raivolla, jonka hän oli osoittanut juhlissa. “Sinä oikeasti teet tämän?
” hän sylkäisi, ääni koveni. “Heität minut pihalle sanojen takia. Kaiken jälkeen, mitä annoin sinulle, sinä et antanut minulle mitään. ”
Sanoin yksinkertaisesti: “Annoin sinulle kodin.
Annoin sinulle auton. Annoin sinulle elämän, johon sinulla ei yksin ollut varaa. Ja vastineeksi sinä kerroit maailmalle, että tyydyit. ”
Ojensin käteni, kämmen auki, odottavana.
“Avaimet, Sarah. ”
Hän tuijotti minua, rintakehä huohotti. Hän tajusi, ettei raivokaan toiminut. Se turvallinen tyyppi, jota hän pilkkasi, oli poissa, korvattu seinällä, jota hän ei voinut kiivetä.
Hän työnsi käden hupparin, minun hupparini, taskuun ja veti esiin avainnipun. Hän läimäytti ne kämmenelleni, metalli kaivoi kämmentäni. “Sinä tulet katumaan tätä”, hän sihisi ja tarttui laatikkoon. “Äläkä väitä ettei yllätä.
Sinä tulet olemaan yksin. Sinä olet tylsä ja kylmä, ja sinä tulet kuolemaan yksin tähän typerään asuntoon. ”
Suljin sormeni avainten ympärille. Viileä metalli tuntui voitolta.
“Ehkä”, sanoin. Astuin taaksepäin käytävään ja väistin hänen tielleen. Hän raahasi viimeisen laatikon ulos, hengitti raskaasti. Hän seisoi käytävässä odottaen, että murtuisin, odottaen viime hetken armoa.
“Minä tyydyin sinuun”, hän kuiskasi. Viimeinen yritys satuttaa minua. “Muistatko sen? ”
Katsoin häntä suoraan silmiin.
“Tiedän”, sanoin. “Ja minä päästän sinut vapaaksi. Mene etsimään parempaa. ”
En odottanut vastausta.
Astuin sisään, suljin oven ja käänsin lukon. Naps. Kuulin hänen nyyhkytystään toisella puolella. Sitten potkun oveen.
Sitten hiljaisuuden. Päivitys: kuusi kuukautta myöhemmin. On kulunut puoli vuotta siitä, kun lukitsin sen oven. Asunnon hiljaisuus oli outoa ensimmäisen viikon, mutta sitten täytin sen.
Ostin sen kalliin espressokoneen, jota hän sanoi rahan haaskaukseksi. Aloitin vaeltamisen viikonloppuisin sen sijaan, että vietin ne brunssipaikoissa, joita vihasin. Sain töissä ylennyksen, koska olin oikeasti keskittynyt, enkä murehtinut, mikä kriisi odotti kotona. Mitä Sarahiin tulee, karma toimii hauskoilla tavoilla.
Törmäsin Mikkoon muutama viikko sitten. Hän kertoi, että Sarah ei oikein koskaan päässyt jaloilleen. Hän poukkoili muutamien satunnaisten suhteiden välillä ja jahtasi sitä kipinää, jota hän niin pakkomielteisesti halusi, mutta kukaan heistä ei antanut hänen muuttaa luokseen. Hän asuu nyt yksiössä kolmen kämppiksen kanssa kaupungin huonolla puolella ja tekee tuplavuoroja maksaakseen itse vuokransa.
Mikko sanoi, että Sarah kysyi minusta. Hän kysyi, seurustelenko jonkun kanssa. Mikko kertoi hänelle totuuden. Seurustelen Clare-nimisen lastenlääkärin kanssa.
Hän on kiltti. Hänellä on oma elämä, omat rahat ja oma kunnianhimo. Hän pitää työtäni kiehtovana. Hän ei ajattele, että turvallisuus on tylsää.
Hän ajattelee, että se on perusta. Kun Mikko kertoi tämän Sarahille, hän ilmeisesti vain hiljeni ja tuijotti juomaansa. Hän halusi jännitystä. Hän sai sitä.
Hän halusi taistelua. Hän sai sitä. Hän sanoi tyytyneensä minuun. Tajusin vihdoin, että hän oli oikeassa.
Minä olin se, joka tyytyi. Ja nyt minä vihdoin päivitin.