Minulla on takana kuusi vuotta Teimian Wonder- ja Element-laitteita, ja olen oppinut, että vaarallisin asia, jonka mies voi tehdä, on onnistua. Rakensin Koskirakennus Oy:n yhden kokoontaitettavan pöydän äärestä vuokrahuoneen perältä Tampereella yritykseksi, jolla oli hankkeita yhdellätoista paikkakunnalla ympäri Suomen. En perinyt siitä äyriäkään. Lainasin kalustoa, valvoin öitä palkanmaksun takia ja jätin kerran neljäksi kuukaudeksi oman palkkani nostamatta, jotta pystyin pitämään kolmetoista henkeä töissä vuoden 2009 taantuman aikana.
Kun lopulta allekirjoitin paperit ja myin yrityksen neljällä miljoonalla eurolla, istuin asianajajani toimistorakennuksen parkkihallissa parikymmentä minuuttia ennen kuin pystyin ajamaan pois. Sinä iltana tyttäreni soitti. Hän oli kuullut asiasta välittäjältä, uutinen kulkee nopeasti kun rahasta on kyse. Hänen äänensä oli lämmin ja innostunut, ja hetken ajan kuulin sen tytön, joka istui polvellani, kun kävin läpi piirustuksia lauantaiaamuisin.
Hän sanoi, että hän ja hänen aviomiehensä halusivat viedä minut ulos, juhlistaa asiaa kunnolla. Oikean illallisen, vain me kolme. Sanoin kyllä. Minun olisi pitänyt kuunnella sitä rinnassani hiljentynyttä ääntä.
Ennen kuin jatkan, haluaisin tietää, mistä päin katsotte tätä videota. Kirjoittakaa se kommentteihin. Ja jos ajattelette, että vauraus rakennetaan omin käsin, eikä sitä anneta valmiina, painaisin mielelläni peukutuspainiketta ja liittyisin kanavan tilaajaksi. Se lämmittää enemmän kuin osaan sanoa, kun tietää, että joku on mukana matkassa.
Tämä tarina on teille. Ravintola, jonka he valitsivat, oli sellainen paikka, jossa valaistus on niin himmeä, että tuntuu kuin tunnustaisi jotain jo istumalla pöytään. Valkoiset liinat, tarjoilijat, jotka eivät esittele itseään, koska olettavat, että tiedät jo. Viinilista, joka vaati lukulaseja.
Vävyyni oli tehnyt varauksen. Panin merkille, että hän oli valinnut kaupungin kalleimman paikan, mikä hämmästytti minua jo silloin, kun illallisen piti olla hänen tarjoamansa. Tyttäreni Noora näytti kauniilta. Aina näyttää.
Hänellä on äitinsä väritys, se kuparinruskea tukka, leveät silmät, jotka pysähtyvät aivan hiljaiseksi, kun hän laskee jotain mielessään. Vaimoni Raili, joka on jo poissa, sanoi aina, että Noora peri isänsä itsepäisyyden ja äitinsä kyvyn piilottaa se. Luulin ennen sitä kohteliaisuudeksi. Vävyyni Ilkka puristi kättäni molemmin käsin.
Luja, viipyilevä, sellaisen miehen kädenpuristus, joka yrittää viestiä vilpittömyyttä ilman, että sitä oikeasti on. Hän oli aina ollut liukas, komea sellaisella tavalla, joka toimii myyntityössä, mitä hän tekikin. Vaikka se, mitä hän teki, oli vaihtunut kolme-neljä kertaa niiden yksitoista vuoden aikana, kun he olivat olleet naimisissa. Ensin kiinteistövälitystä, sitten sijoitusneuvontaa, sitten jonkinlaista kryptovaluuttahanketta, jota en koskaan täysin ymmärtänyt.
Jokainen käänne esitettiin täydellisen itsevarmasti ja uudella vaatekaapilla. ”Neljä miljoonaa”, hän sanoi ja pudisti päätään, kun istuimme alas. Ikään kuin luku olisi jotain, minkä kanssa hänen piti tehdä rauha. ”Koskirakennus, koko elämäsi työ.
” Hän sanoi tämän Nooralle, ei minulle. ”Uskomatonta. ”
Noora kumartui pöydän yli ja peitti käteni omallaan. Hänen ihonsa oli viileä.
”Olemme niin ylpeitä sinusta, isä. Oikeasti. Ansaitset saada vihdoin hengittää. Anna muiden pitää sinusta huolta vaihteeksi.
”
Anna muiden pitää sinusta huolta. Panin sen lauseen talteen. Join kivennäisvettä. Kardiologin oli ollut suora viime käynnillä.
Hän on pieni asiallinen nainen, joka antaa neuvoja niin kuin urakoitsija antaa tarjouksen: tarkasti, tunteettomasti, eikä ole kiinnostunut neuvottelemaan. Hän kertoi, että rytmihäiriö, jota olin hoitanut kuusi vuotta, vaati suuremman annoksen sitä verenohennuslääkettä, jota otan päivittäin. Ei alkoholia tällä annoksella, ei tulehduskipulääkkeitä. Veresi on jo niin ohutta, että sisäinen verenvuoto voisi näyttää joltakin aivan muulta.
Olin nyökännyt, ajanut kotiin ja ottanut vielä yhden viskilasillisen sinä iltana matkaevääksi. Ravintolassa join siis kivennäisvettä limen kanssa. Noora ja Ilkka jakoivat pullon kallista punaviiniä. Keskustelu oli sujuvaa ja pyöreää.
Sellaista illallispuhetta, jossa jokainen lause kuulostaa lämpimältä, eikä mitään oikeasti sanota. He kysyivät terveydestäni eivätkä jääneet odottamaan vastausta. He mainitsivat suunnitellun matkan Etelä-Eurooppaan. Kuvailivat sitä sellaisten ihmisten rentoudella, joilla on jo päätetty, että joku muu maksaa.
Jossain toisen ruokalajin kohdalla Ilkka pyysi anteeksi ja nousi. ”Käyn vessassa”, hän sanoi, puristaen olkapäätäni ohi kulkiessaan. Se oli sellaista rentoa fyysistä kosketusta, joka on tarkoitettu viestimään läheisyyttä, mutta viestii jotenkin päinvastaista. Noora ja minä juttelimme, tai hän jutteli ja minä kuuntelin, ja katsoin kuinka hänen katseensa harhaili ikkunaan sillä tavalla kuin silloin, kun hän on jossain muualla mielessään.
Ilkka palasi. Hän istuutui, nosti viinilasinsa, hymyili minulle. Hänen hampaansa ovat hyvin valkoiset. Neljä-viisi minuuttia myöhemmin huomasin jonkun seisovan lähellä vasenta olkaani.
Ei tarjoilija. Ryhti oli erilainen. Suora, harkittu. Käännyin.
Hän oli nuori mies, ehkä kahdenkymmenen, pysäköintipalvelun tummassa uniformussa. Nimikyltissä luki Joonas. Hänellä oli sellaisen ihmisen ilme, joka tuo uutisen, jonka ei ole päättänyt kuuluvan itselleen, mutta on silti päättänyt kertoa sen. Hän kumartui hyvin hiljaa.
”Anteeksi, että häiritsen, herra. Tulin huoltokäytävän kautta palauttamaan avainsarjaa ja kävelin baarin läpi. ” Hän piti tauon. Hänen katseensa siirtyi hetkeksi Ilkkaan ja takaisin minuun.
”Vävynne seisoi pöytänne luona, kun te ja tyttärenne juttelitte. Hän luuli baaritiskin peittävän näkymän, mutta minä tulin toiselta puolelta. Näin hänen ottavan pienen pullon taskusta ja kaatavan sen lasiinne. ”
Nurkassa soitettiin pianoa jotain hiljaista ja epämääräistä.
Ruokailuvälineiden kilinää. Noora nauroi jollekin, jonka Ilkka oli juuri sanonut. Katsoin edessäni olevaa kivennäisvesilasia. Sanoin kiitos tasaisesti.
Joonas nyökkäsi, kosketti lippalakkinsa reunaa ja katosi takaisin huoltokäytävään. En katsonut Ilkkaa. En katsonut tytärtäni. Laitoin käteni tasaisesti pöydälle, hengitin ja annoin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden sopimusneuvottelujen muistuttaa, että tärkein asia, jonka ihminen voi kriisissä tehdä, on aivan mitään.
Painoin kättäni kevyesti rintalastaa vasten ja päästin äänen. Noora katsoi ylös. ”Isä? ”
”Närästystä”, sanoin.
”Taisin syödä liian nopeasti. ” Laskin haarukkani. ”Joudun taitaa lähteä varhain. Kultaiseni, anteeksi.
”
Ilkan ilme kävi läpi kolme asiaa hyvin nopeasti peräkkäin. Ensimmäinen oli huoli, toinen oli jotain muuta, kolmas oli taas huoli. Ja sen hän piti kasvoillaan sanoessaan: ”Voimme viedä sinut kotiin, Reiska. ”
”Ei, ei.
” Olin jo kurottamassa takkiani. ”Se on viidentoista minuutin matka. Otan taksin. Jääkää te kaksi.
Juokaa pullo loppuun. Soitan huomenna. ” Nousin. Halasin tytärtäni.
Puristin Ilkan kättä. Ja sitten vetäessäni takkia päälleni kurotin vesilasini ohi ja kaadoin sen kyynärpäälläni juuri sen verran, että se kallistui. Vesi levisi liinalle. Kaikkien huomio siirtyi läikkään.
Tarjoilija ilmestyi paikalle välittömästi. Lautasliinojen ja anteeksipyyntöjen pieni näytelmä. Sillä aikaa kun he olivat kiireisiä, taittelin sen paksun kangaslautasliinan, joka oli ollut lasini alla, sen, joka oli imenyt osan siitä, mitä lasissa oli ollut, ja työnsin sen takkini sisätaskuun. Kävelin ulos lokakuun iltaan ja seisoin hetken jalkakäytävällä kädet taskuissa, lautasliina painuen rintaani vasten kuin haava.
Tunsin yksityisen laboratorion, niiltä vuosilta kun käytin sitä työntekijöiden huumetestauksiin Koskirakennuksella. He palvelivat ympäri vuorokauden asiakkaita, jotka arvostivat vaiteliaisuutta. Olin siellä puoli kuudelta. Laborantti otti lautasliinan, sinetöi sen pussiin, jonka olin ostanut lähikaupasta matkalla, eikä kysellyt paperien vaatimaa enempää.
Täysi toksikologinen paneeli, maksettuna kokonaan. Annoin sähköpostiosoitteeni. Istuin kahden korttelin päässä olevassa yökahvilassa ja join kofeiinitonta ja tuijotin katua. En soittanut poliisille.
Mietin sitä pitkään istuessani siinä penkissä, loisteputken vilkkuessa yläpuolellani noin kolmenkymmenen sekunnin välein, ja päätin olla soittamatta. Tiesin mitä rikosilmoituksesta tulee. Tiesin miltä nimeni näyttäisi hakukoneessa: Koskirakennuksen perustaja, myrkytysepäily. Kaikki mitä olin rakentanut, jokainen maine jonka olin ansainnut neljässä vuosikymmenessä, muuttuisi sivuhuomautukseksi rikosblogissa.
On ero oikeuden ja julkisuuden välillä. Halusin oikeutta. En halunnut muuttua tarinaksi. Kello yhdeksältä yöllä puhelimeni värähti.
”Aine löytyi: digoksiiniglukosidi. Pitoisuus 4,8 mikrogrammaa millilitrassa. ” En ole farmaseutti, mutta minulla oli puhelin ja aikaa. Istuin lukemassa kaiken tarvittavan digoksiinimyrkytyksestä potilailla, jotka käyttävät jo verenohennuslääkkeitä.
Potilailla aivan kuten minä. Digoksiinin terapeuttinen ikkuna on äärimmäisen kapea. Se mitä lasissani oli, ylitti yli kolminkertaisesti sen pitoisuuden, joka muodostaa lääketieteellisen hätätilanteen muuten terveellä aikuisella. Miehellä, jolla on minun sydänhistoriani ja lääkitykseni, se olisi aiheuttanut sen, minkä mikä tahansa päivystyslääkäri olisi kirjannut kuolemaan johtaneeksi rytmihäiriöksi.
Sydänkohtauksen. Traginen, mutta ei yllättävä. Sellainen kuolema, joka hautaa oman motiivinsa. Suljin sähköpostin, join kahvini loppuun, jätin kymmenen euron tipin tarjoilijalle, joka oli jättänyt minut rauhaan kahdeksi tunniksi sanaakaan sanomatta.
Sitten soitin Sannalle. Hänen isänsä, Kalevi Rautio, oli ollut liikekumppanini Koskirakennuksen ensimmäiset viisitoista vuotta. Hän kuoli aivohalvaukseen vuonna 2014, hiljaa sairaalahuoneessa Seinäjoella, ja jätti jälkeensä tyttären, jolla oli isänsä silmät eikä lainkaan tämän kärsivällisyyttä turhuuksille. Sanna oli päässyt asianajajaksi 25-vuotiaana ja tehnyt osakkuuden 37-vuotiaana.
Ja kun Kalevi kuoli, hän astui isänsä paikalle asianajajani ilman, että kukaan pyysi. Hän oli perhettä sillä tavalla kuin tietyistä ihmisistä tulee perhettä. Ei veren kautta, vaan sellaisen historian kautta, jota pelkkä veri ei takaa. Hän vastasi toisella soittoäänellä.
”Sanna. ”
”En oikeastaan nuku, kun työstän ongelmaa. ”
”Minun täytyy tavata sinut”, sanoin. ”Kuinka pian?
”
”Nyt. ”
Hän tapasi minut toimistollaan kello kolmelta yöllä farkuissa ja blazerissä, muistilehtiö edessään ennen kuin olin edes saanut ensimmäistä lausetta valmiiksi. Kerroin hänelle kaiken. Kun lopetin, hän laski kynän kädestään.
”Reijo”, hän sanoi. ”Hän yritti tappaa sinut. ”
”Tiedän. ”
”Voin soittaa syyttäjän virastoon ennen kello kahdeksaa aamulla.
”
”Ei. Ei vielä. Ehkä ei ollenkaan. Tarvitsen tutkijoita.
Parhaita mitä tunnet. Kaiken heidän talouksistaan, yhteyksistään, suunnitelmistaan. Ennen kuin päätän mitä teen. ”
Hän oli hetken hiljaa.
Sitten hän otti puhelimensa esiin. ”Tunnen toimiston. Entisiä verottajan ja poliisin talousrikostutkijoita. He ovat kalliita, perusteellisia, eivätkä pidä small talkista.
” Hän katsoi ylös. ”Anna minulle viikkoa. ”
Esitin tietämätöntä, kiitollista isää. Ilkka soitti seuraavana aamuna.
Kerroin, että kardiologini oli vahvistanut refluksin, ei mitään vakavaa. Kuulin hänen helpotuksensa sävyn, löysän, uloshengitetyn kuin pidätetty hengitys. Ja se kertoi minulle kaiken tarvittavan. Mainitsin ohimennen, että olin miettinyt muodollista sukurahastoa, jotain merkittävää.
Sanoin, että Sanna oli jo laatimassa asiakirjoja. ”Haluan varmistaa, että sinusta ja Noorasta pidetään huolta. Se on nyt minulle tärkeää. ”
Hän sanoi: ”Isä, ei sinun tarvitse.
”
Sanoin: ”Olet perhettäni. Tietysti minun tarvitsi. ” Lopetin puhelun ja istuin hiljaisuuden ja sen erityisen maun kanssa. Sannan tutkijoiden ensimmäinen raportti saapui seitsemän päivän kuluttua.
Olin odottanut taloudellista vahinkoa. En ollut odottanut sen laajuutta. Ilkalla ja Nooralla oli yhteensä yli kahden miljoonan euron henkilökohtainen velka. Neljä luottokorttia täydessä käytössä.
Toinen kiinnitys heidän Kangasalan talossaan, joka oli otettu kahdeksantoista kuukautta aiemmin, vakuutena se talo, jonka olin lahjoittanut heille häälahjaksi. Molemmat lainat kolme kuukautta myöhässä. Ulosmittausilmoitus jo vireillä. Kaksi autoleasingiä.
Mercedes GLE hänelle, BMW 5-sarja hänelle, kuusikymmentä päivää myöhässä. Ja kaiken tämän alla joukko yksityislainoja. Sellaisia, jotka eivät tule pankeista. Sellaisia, joiden paperissa on riveittäin seuraamuksia.
Luin yhteenvedon kahdesti ja ymmärsin sitten jotain, jota en ollut sallinut itseni ymmärtää aiemmin. Tämä ei ollut kärsimättömyyttä. Tämä ei ollut vävy, joka halusi nopeuttaa perintöä tavallisesta ahneudesta. Tämä oli epätoivoa.
Neljä miljoonaa euroa ei ollut palkinto. Heille se oli pelastusrengas. Seinät olivat jo sortumassa, ja he olivat päättäneet, että ainoa ulospääsy kulki minun kauttani. Tuijotin ikkunaa pitkään.
Sitten toinen raportti saapui. Tutkijat olivat seuranneet tyttäreni viestintää laillisesti Sannan järjestämien kanavien kautta. Edeltävien viiden kuukauden aikana Noora oli ottanut yhteyttä neljään huutokauppahuoneeseen. Kahteen Helsingissä, yhteen Tukholmassa, yhteen Turussa.
Hän oli lähettänyt valokuvia, korkearesoluutioisia kuvia jokaisesta kappaleesta Railin keramiikkakokoelmasta. Vaimoni oli käyttänyt kolmekymmentä vuotta sen kokoelman rakentamiseen. Hän aloitti 1980-luvun puolivälissä, kun kukaan ei kiinnittänyt huomiota pohjoismaiseen studiokeramiikkaan. Hän löysi esineitä kuolinpesähuutokaupoista, pienistä alueellisista gallerioista, käsityömarkkinoilta.
Hänellä oli lahja tunnistaa jotain ennen kuin muut sen näkivät. Hän sanoi aina, että se oli sama vaisto, joka tekee hyvän urakoitsijan. Sinun täytyy nähdä valmis asia siinä, mitä on juuri nyt edessäsi. Siihen mennessä kun hän kuoli, kokoelma oli merkittävä.
Museotasoista työtä kymmeneltä taiteilijalta, joista oli sittemmin tullut arvostettuja nimiä suomalaisessa käsityöhistoriassa. Hän piti tarkkoja päiväkirjoja jokaisesta esineestä, mistä hän löysi sen, mitä hän tunsi nähdessään sen, mitä se toi mieleen. Nuo päiväkirjat olivat puisessa laatikossa hyllyllä näyttelykaappien yläpuolella. Noora oli kuvannut esineitä käydessään kotonani viimeisen vuoden aikana.
Kuulumiskäynnit. ”Halusin vain katsoa, miten voit” -käynnit. Hän oli luetteloinut äitinsä elämää ja valmistautunut myymään sen. Yhdessä sähköpostissa helsinkiläiselle huutokauppahuoneelle hän oli kirjoittanut: ”Isäni terveys on heikkenemässä.
Odotamme saavamme selvän omistusoikeuden pesään lähikuukausien aikana. Haluaisin saada alustavan arvion ennen kuin etenemme. ”
Lähikuukausien aikana. Menin olohuoneeseen.
Seisoin sen näyttelykaapin edessä, jonka Raili oli tilannut kaappisepältä. Lasia ja kirsikkapuuta, sisällä seitsemäntoista esinettä. Jokainen niistä muisto, jonka osaan nimetä tarkalleen. Kannu, jonka Raili löysi kuolinpesähuutokaupasta Hämeenlinnassa sateisena lauantaina vuonna 1991.
Sinä vuonna, jolloin melkein menetin yrityksen ensimmäistä kertaa. Hän oli nostanut sen valoon ja sanonut: ”Reijo, katso tätä lasitusta. Katso miten se liikkuu. ” Se korkea maljakko, jonka hän säästi kolme kuukautta ostaakseen galleriasta Porvoossa kahdenkymmenen vuoden hääpäivämatkallamme.
Hän itki hieman, kun galleristi kääri sen. Iloista itkua. Hän oli siinä hyvä. Tyttäreni oli kuvannut jokaisen esineen ja lähettänyt ne vieraille hintakyselyineen.
Seisoin sen kaapin edessä pitkään. Kun soitin Sannalle, ääneni oli erilainen kuin koko sen viikon aikana. Hän kuuli sen heti. ”Kolmas raportti on vielä tulossa”, hän sanoi.
”Tiedän, Reijo. ”
”Anna se minulle, kun se on valmis. ”
Kolmas raportti vahvisti, että Ilkka oli jättänyt väärennetyn hoitovaltuutuksen Taysiin kahdeksan kuukautta aiemmin. Asiakirjassa oli allekirjoitus, joka muistutti riittävästi omaani läpäistäkseen pintapuolisen tarkastuksen.
Tuon valtuutuksen avulla hän oli hankkinut täydellisen kopion sydänhistoriastani, nykyisistä lääkkeistäni ja annostuksistani sekä tilaani liittyvistä dokumentoiduista vasta-aiheista. Yhteisvaikutuksen, joka tekisi kuolemastani erottamattoman tunnetun sairauden luonnollisesta päätepisteestä. Tutkijat olivat myös haastaneet tiedot laitteista, jotka jäljitettiin häneen. Hakuja tehty prepaid-puhelimilla ja kirjaston yleisökoneilla edeltävien kuuden kuukauden aikana.
Hakusanat oli listattu selkeällä kielellä aikajärjestyksessä. Miten saada vanhemman potilastiedot. Verenohennuslääkkeet ja sydänriski. Digoksiiniannos, kuolettava kynnys.
Miten saada sydänkohtaus näyttämään luonnolliselta. Havaitseeko ruumiinavaus digoksiiniyliannostuksen. Luin listan kahdesti, sitten kolmannen kerran. Sanat pysyivät sivulla tasaisina ja välinpitämättöminä sillä tavalla kuin todisteet ovat aina raaempia kuin viha.
Kun soitin Sannalle sinä aamuna, ääneni oli tyyni sellaisella tavalla, jota se ei ollut ollut vuosiin, sillä tavalla kuin se oli ollut, kun olin sulkemassa jotain merkittävää. ”Järjestä tapaaminen”, sanoin. He saapuivat tiistaina, pukeutuneina kuin ihmiset, jotka ovat matkalla perimään jotain. Nooralla oli tummanpunainen blazeri.
Ilkalla oli tummanharmaa puku, jota en ollut ennen nähnyt. Hyvin leikattu, uusi. Hän piti ovea auki tyttärelleni. Hän puristi kättäni.
Ote oli lämmin ja vakaa. He istuivat pöydän toisella puolella Sannaa ja minua vastapäätä. Sannan ja pöydän toisen pään välissä oli neljä kansiota tasavälein aseteltuna, suljettuina. Ilkka teki pienen vitsin siitä, että pääsi vihdoin käyttämään tällaista huonetta.
Noora hymyili. ”Ennen kuin siirrymme rahastoasiakirjoihin”, Sanna sanoi, ”minun täytyy käydä läpi muutama alustava asia. ” Hän avasi ensimmäisen kansion ja työnsi asiakirjan pöydän yli. ”Tämä on toksikologinen analyysi näytteestä, joka kerättiin Reijon lasista ravintolassa lokakuun kahdestoista päivä.
Siinä havaitaan digoksiinia pitoisuudella 4,8 mikrogrammaa millilitrassa. Yli kolminkertaisesti se raja, jota pidetään vaarallisena potilaalle, jolla on Reijon dokumentoitu sydänhistoria. ”
Ilkka katsoi asiakirjaa. Hän ei ottanut sitä käteensä.
Noora katsoi Ilkkaa. Sanna avasi toisen kansion. ”Kooste taloudesta. Nykyiset velat yhteensä 2,1 miljoonaa euroa.
Kaksi kiinnitystä Kangasalan asunnossanne aktiivisessa ulosmittausmenettelyssä. Myöhässä olevat ajoneuvoleasingit. Maksamattomat yksityislainat. ” Hän asetti sen heidän eteensä.
”Konteksti. Ei syytös. ”
”En ymmärrä mistä on kyse”, Noora sanoi. Hänen äänensä oli käynyt hyvin ohueksi.
Kolmas kansio. ”Kirjeenvaihto Noora Vainion ja neljän huutokauppahuoneen välillä toukokuusta syyskuuhun tänä vuonna koskien Raili Kosken keramiikkakokoelman arvottamista ja mahdollista myyntiä. Viesteissä viitataan Reijon odotettuun kuolemaan lähikuukausien aikana. ”
Noora päästi äänen, jota en ollut koskaan kuullut häneltä.
Ilkka katsoi häntä. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Hän ei ollut tiennyt huutokauppahuoneiden yhteydenotoista. Se oli selvää jo silloin.
Jopa ihmisten kesken, jotka ovat suostuneet tekemään jotain kauheaa, on silti petoksia keskenäänkin. Neljäs kansio. ”Hoitovaltuutus, jossa on Reijo Kosken väärennetty allekirjoitus, jätetty Taysiin kahdeksan kuukautta sitten. ” Sanna sanoi: ”Käyttölokit, jotka osoittavat myöhemmän Reijon täydellisen sydänhistorian, lääkeaikataulun ja dokumentoitujen lääkevasta-aiheiden hakemisen.
Mukaan lukien dokumentoitu vasta-aihe verenohennuslääkityksen ja digoksiinin välillä. ” Hän risti kätensä pöydällä. ”Ja Ilkka Vainioon jäljitetyiltä laitteilta haastetut internethakutiedot. ”
Huone oli hyvin hiljainen.
Katsoin tytärtäni, katsoin pitkään. Etsin tyttöä, joka istui polvellani lauantaiaamuisin. Löysin hänet jostain kaukaa vastapäätä istuvan naisen takaa, mutta hän oli hyvin kaukana. ”Rahastoa ei ole”, sanoin.
Ääneni oli tasainen ja rauhallinen. ”Ei ole asiakirjaa allekirjoitettavaksi. Se, minkä takia tulitte tänne, ei ole olemassa. ” Ilkka avasi suunsa.
”Anna minun lopettaa. ” Hän sulki sen. ”Teillä on kaksi vaihtoehtoa. Sanna selittää ne.
Suosittelen kuuntelemaan tarkasti, sillä hän ei toista itseään. ”
Sanna esitti asian selkeästi. Ensimmäinen vaihtoehto: koko todistusaineisto toimitetaan Pirkanmaan syyttäjän virastoon. Törkeän murhan yritys, petos, väärennös.
Hänellä oli sinne toimiva yhteys. Se etenisi nopeasti. Toinen vaihtoehto: allekirjoittavat pöydällä jo olevat asiakirjat. Laillisesti sitova sopimus, jossa he luopuvat kaikista tulevista vaateista sekä minun että Railin pesään.
Kangasalan talon osake siirretään. Kiinnitykset maksetaan kokonaan holdingyhtiön kautta niin, että se menee puhtaana säätiölle. Yksi matkalaukku kummallekin. Ei yhteydenpitoa minuun, Sannaan tai kehenkään meihin liittyvään.
Todisteet säilytetään sinetöityinä tämän toimiston hallussa, hän sanoi. Pysyvästi. Mikäli ehdot täyttyvät. Mikäli eivät, hän ei lopettanut lausetta.
Hänen ei tarvinnut. Ilkka tavoitti kynän ennen Nooraa. Hän ei lukenut asiakirjaa. Hän löysi allekirjoitusrivin ja allekirjoitti.
Ja allekirjoitus ei näyttänyt lainkaan siltä itsevarmalta kaarelta, jonka olin nähnyt sadassa paperissa yksitoista vuoden aikana. Noora allekirjoitti katsomatta minua. Hänen kätensä vapisi. Muste tahriintui hieman hänen nimensä reunalla.
He lähtivät. Ovi sulkeutui. Sanna laski kynänsä ja huokaisi hitaasti. Hän katsoi minua eikä sanonut mitään hetkeen.
Sitten: ”Kalevi olisi vihannut tätä. ”
”Tiedän”, sanoin. ”Hän olisi myös tehnyt täsmälleen saman asian. ”
Nousin seisomaan, puin takkini, katsoin ikkunasta ulos Tamperetta myöhäisaamuna.
Rakennukset, kadut, tavallinen tiistain liike ihmisistä, jotka jatkoivat elämäänsä, johon mikään tästä ei kuulunut. Kolme kuukautta on kulunut. Olen viettänyt suurimman osan ajastani kunnostetussa varastotilassa Tammelassa, kaupunginosassa, jota pitkään ei huomioitu ja joka nyt on täynnä ihmisiä, jotka yrittävät rakentaa jotain. Raili Koski -säätiön ensimmäinen oppisopimusryhmä aloitti kuusi viikkoa sitten.
Kaksitoista nuorta miestä ja naista, 18–24-vuotiaita, jotka opiskelevat käsityöammatteja: sähköasennusta, LVI-alaa, rakennuspuusepäntyötä. Aloja, jotka rakensivat tämän maan ja joihin kukaan ei tunnu enää haluavan jonottaa. Täysi stipendi, mentorointi, työllistyminen. Hakijoita oli 47.
Olin paikalla ensimmäisenä päivänä. Seisoin huoneen perällä, kun ohjelmajohtaja, nainen, joka on ollut alalla kaksikymmentä vuotta ja jonka kädet sen todistavat, veti perehdytyksen. Katsoin kahtatoista nuorta ihmistä, jotka ovat juuri siinä, missä minä olin 22-vuotiaana: kykeneviä, päättäväisiä, eivätkä vielä varmoja siitä, uskooko kukaan heihin. Raili olisi tiennyt jokaisen heidän nimensä tunnin loppuun mennessä.
Hän olisi muistanut yhden yksityiskohdan jokaisesta heistä loppuelämänsä ajan. Se oli hänen lahjansa. Jäin myöhään auttamaan tuolien pinoamisessa. Yksi nuorista miehistä kysyi, mitä olin tehnyt työkseni.
Kerroin kiinteistökehitystä. Hän nyökkäsi ja sanoi: ”Silloin tarvitsit käsityöammatteja. ” Sain nyökättyä. ”Kyllä tarvitsin.
Jokaista niistä. ”
Työ on nyt sitä läheskään niin usein. Ajattelen enää harvoin sitä, mitä jättäisin jälkeeni, sen kautta mitä voisin antaa niille, joita rakastin. Numero, nimi, kiinteistön asiakirjassa.
Rakensin yritystä kolmekymmentäkahdeksan vuotta ja mittasin sitä sillä, mitä se pystyi siirtämään. En ajattele sitä enää sillä tavalla. Se minkä jättää jälkeensä, ei ole summa. Se on suunta.
Se on nuori nainen, joka viettää seuraavat neljäkymmentä vuotta sähköasentajana ja kouluttaa satoja ihmisiä perässään, eikä koskaan tule tietämään nimeäsi, mutta jonka kädet toimivat, koska sinun kätesi kerran toimivat. Perintö ei ole saldo. Se on suunta, mihin aloitit. Löysin sen menettämällä lähes kaiken muun.
Hän sanoi, ettei se satu. On aamuja, jolloin kurotan puhelimeen soittaakseni tyttärelleni ja muistan, miksi en soita. On tietynlainen suru, joka tulee siitä, että rakastaa jotakuta, johon ei enää voi luottaa. Se ei ratkea.
Siitä tulee jotain, mitä kantaa tasaisemmin ajan mittaan. Mutta olen yhä täällä. Työ on todellista, ja uskon, että Raili olisi sanonut, että se riittää. Kiitos kun kuuntelitte.
Jos tämä merkitsi teille jotain, jakakaa se jonkun kanssa, joka tarvitsee kuulla sen. Ja jos teillä on jotain samankaltaista, perheen painoa, joka osoittautui aivan muuksi kuin uskoitte, tietäkää ettette ole yksin. Jättäkää kommentti alle. Kertokaa, mistä katsotte tätä.
Luen ne kaikki.