Hän suuteli minua poskelle ovella, aivan kuten aina ennenkin. Sama painallus, sama ajoitus, sama käsi hetken olkapäälläni, kun hän astui ohitse taloon. Kolmekymmentä vuotta tuota suudelmaa, enkä minä ollut koskaan ajatellut sitä sen kummemmin. Tänä iltana seisoin omalla kynnyksellämme ja tunsin sen ihollani kuin asian, joka oli luetteloitava muistiin.
Hän tuoksui toimistohajuvedeltään, joka oli jo haihtunut pohjatuoksukseen pitkän päivän haalealta jäljeltä. Ei mitään epätavallista, ei mitään, minkä olisi pitänyt saada leukaperäni kiristymään. Suljin oven ja seurasin häntä sisälle. Hän löysäsi solmiotaan eteispeilin edessä kuten aina, vilkaisi heijastustaan tasan kahden sekunnin ajan ennen kuin suuntasi keittiöön.
Katsoin häntä olohuoneen oviaukosta. Sama kävelytyyli, sama rentous. Sellaisen miehen kävely, joka oli palannut kotiin turvalliseen paikkaan ja tiesi sen. Se oli se asia, joka painoi rintaani kuin kivi.
Hän oli täysin levollinen. Ei lainkaan jännitystä harteilla, ei sanojen varovaista punnitsemista ennen puhumista. Hän liikkui kodissamme tavalla, jolla mies liikkuu tilassa, joka ei ole koskaan uhannut häntä. Hän sanoi, että Helsingin toimipisteellä oli ollut hyvä päivä.
Sanoi sen samaan tapaan kuin säästä puhuttaisiin. Sanoin, että se oli mukava kuulla. Hän avasi jääkaapin, katsoi sisään, sulki sen ja kysyi, mitä haluaisin päivälliseksi. Sanoin, että olin jo aloittanut ruoanlaiton.
Hän sanoi: ”Hyvä, minulla onkin nälkä. ”
Hän istuutui keittiösaarekkeen ääreen ja otti puhelimensa käteensä. Minä seisoin lieden luona selkä häneen päin ja hengitin nenän kautta tasan kolme sekuntia, ennen kuin uskalsin kääntyä ympäri. Söimme pöydän ääressä.
Hän puhui aliurakoitsijan ongelmista, venyneestä kokouksesta, jostain kolmannen neljänneksen ennusteista. Vastasin silloin, kun se oli luontevaa. Kysyin kerran kysymyksen, joka sai hänet nauramaan. Mutta minä tarkkailin hänen käsiään.
Hän oli paras ystäväni. Tai niin minä olin aina luullut. Mutta tänään olin nähnyt hänet toisin. Olin nähnyt hänet toisen naisen kanssa, ja nyt jokainen hänen liikkeensä tuntui erilaiselta.
Tunsin oloni ontoksi. Koko illan hän istui kuin kaikki olisi ennallaan, ja minä yritin ymmärtää, miten olin voinut olla niin sokea. Lahjakassi oli jäänyt auton takapenkille. Olin kantanut sen mukana aina hänen toimistolleen asti, ja sitten olin ajanut sen takaisin kotiin.
Se seisoi nyt eteisessä, mutta kumpikaan meistä ei maininnut sitä. Kari ei ollut kysynyt, miksi olin tullut käymään. Ei ollut kysynyt, miksi olin ollut pois kotoa. Hän oli vain tullut kotiin ja käyttäytynyt kuin mikään ei olisi muuttunut.
Mutta jotain oli muuttunut. Seuraavana aamuna heräsin ennen herätyskelloa. Kari nukkui vieressäni, hengitys rauhallisena, käsi tyynyn alla. Katsoin häntä ja yritin löytää sen miehen, jonka kanssa olin luvannut elää loppuelämäni.
Hänen kasvonsa olivat tutut, mutta ne olivat myös pelkkä kuori. Miehen kasvot, joka osasi rakastaa minua ja silti katsoa toista naista kuin tämä olisi koko maailma. Nousin hiljaa, puin lenkkeilyvaatteet ja lähdin ulos. Aamu oli harmaa ja kostea, sellainen Helsingin elokuun aamu, joka ei oikein tiedä, kumpaan suuntaan kääntyisi.
Kävelin, kunnes jalkani veivät minut Ruoholahteen. En ollut edes tarkoittanut mennä sinne, mutta siinä minä olin, kahvikioskin luona vastapäätä hänen toimistorakennustaan. Istuin penkillä ja katsoin rakennusta. Se oli sama lasinen ja teräksinen torni, jonka olin nähnyt ensimmäistä kertaa vasta eilen, mutta nyt se näytti erilaiselta.
Tuntui kuin se olisi aina ollut olemassa tätä varten: piilottaakseen minun aviomieheltäni toisen elämän. Se asia, joka minun oli pitänyt tietää, kaikki nämä vuodet, kaikki ne illat, jolloin hän oli sanonut olevansa myöhään töissä. Kello kahdeksan aamulla näin mustan katumaasturin ajavan sisään portista. Se sama auto, joka oli seissyt eilen sisäänkäynnin luona.
Se pysäköi samaan paikkaan. Nainen, joka nousi siitä, ei ollut töyhtöhyönteinen eikä sihteeri. Hän oli tyylikäs, päättäväinen, täysin toisenlainen kuin minä. Hän käveli sisään yhdellä varmalla askeleella.
En tiennyt hänen nimeään. En ollut koskaan edes tiennyt, että hän oli olemassa. Katselin rakennusta kauan. Vasta kun aurinko alkoi nousta korkeammalle, huomasin itkeväni.
En tiennyt, olinko vihainen vai surullinen vai kumpaakin. Se oli outoa, koska en ollut itkenyt vuosiin. En ollut koskaan ollut sellainen nainen, joka itkee. Mutta tämä oli eri asia.
Tämä ei ollut suuttumusta pieneen riitaan tai kyyneleitä jonkun sanomisten takia. Tämä oli jotain, mikä repi sisuskalujani. Tämä oli petos. Palasin kotiin puoliltapäivin.
Kari oli lähtenyt töihin, mutta minulle oli jätetty viesti keittiön tiskille. ”Rakastan sinua. Nähdään illalla. ” Kirjoitettu samalla käsialalla kuin aina, sama muste, sama tapa painaa kynä pisteeseen liikaa.
Luin sen kolme kertaa ennen kuin laitoin sen roskiin. En ollut varma, mitä olin alkanut tuntea. Yksi asia oli varma: en voinut vain istua kotona ja odottaa. En ollut voinut olla samanlainen kuin ennen.
Seuraavien viikkojen aikana minusta tuli varjo itsestäni. En jättänyt häntä. En sanonut hänelle, mitä olin nähnyt. En ollut valmis.
En tiennyt, mitä sanoisin tai miten se loppuisi. Joten teeskentelin. Näyttelin osaa täydellisestä vaimosta, joka ei nähnyt eikä kuullut. Jaoin hänen sänkynsä, laitoin hänen ruokansa pöytään, suutelin häntä poskelle samalla tavalla kuin hän suuteli minua joka ilta.
Mutta joka kerta kun hän otti minut kädestä tai katsoi minuun silmiin, tunsin pohjattoman vatsani. Ajattelin sitä naista. Ajattelin hänen käsiään Karin kaulassa. Ajattelin heidän nauruaan.
En tiennyt hänen nimeään, mutta aloin vihata häntä. En tiennyt, vihasinko häntä enemmän kuin omaa miestäni. Ainoa asia, jonka tiesin, oli, että halusin tietää totuuden, vaikka se sattuisi. Eräänä iltana, kun Kari oli suihkussa, otin hänen puhelimensa.
Se ei ollut koskaan ollut lukittu. Olimme olleet naimisissa kolmekymmentä vuotta, eikä minulla koskaan ollut ollut syytä epäillä häntä. Nyt minulla oli. Selasin viestit.
Ei mitään. Selasin sähköpostin. Ei mitään. Selasin soittohistorian.
Ei mitään. Se oli liian puhdasta. Liian siistiä. Aivan liian täydellistä.
Miehellä, jolla on salaisuuksia, ei ole koskaan niin puhdasta puhelinta, ellei hän ole pyyhkinyt jälkiään. Latasin sitten hänen sovelluksensa. Ja sitten näin sen. Eräs sovellus, jota en tunnistanut.
Se oli viestisovellus, jossa viestit katosivat oletuksena. Avasin sen. Ja siellä oli hänen kanssaan käyty keskustelu. Vain yksi nimi.
Ei nimeä, pelkkä emoji. Luulin, että sydämeni lakkaisi lyömästä. Luin. Keskustelu oli lyhyt.
Se oli ollut sinä aamuna. Hänen oli tarkoitus nähdä hänet lounaalla ennen palaveria. Sitten oli toinenkin keskustelu, joka koski viime yötä. Mutta se, mikä sai minut pysähtymään, oli viimeinen viesti.
”Ensi viikolla olen yksin. Vaimo lähtee sisaren luo. ”
En tiennyt, olinko ikinä nähnyt tämän Karin puhelimessa. En tiennyt, miten kauan tämä oli jatkunut.
En tiennyt, oliko se ollut vuoden vai kaksikymmentä vuotta. Se ei enää sattunut. Se oli kuin olisi lakannut tuntemasta mitään. Kun Kari tuli kylpyhuoneesta, hän kysyi minulta jotain jokapäiväistä asiaa, ja kuulin oman ääneni vastaavan aivan tavalliseen tapaan, pakotetun rauhallisesti – ja huomasin liikkuvani kuin unessa.
Hän meni nukkumaan. Jäin istumaan olohuoneeseen. Seuraavana päivänä soitin veljelleni. En ollut puhunut hänelle kuukausiin.
Hän asuu Tampereella. Hän kysyi, mikä minulla oli hätänä, koska en soittanut koskaan enää. Sanoin hänelle, että ajattelin tulla käymään. Hän oli hetken hiljaa.
Sitten hän sanoi: ”Tulkaa te molemmat. Sanoitteko Karille? ”
”En vielä”, sanoin. ”Haluan vain yllättää hänet.
Älä kerro hänelle mitään. ”
Hän suostui. En kertonut hänelle, mikä minua vaivasi. En ollut vielä valmis.
Kun Kari tuli kotiin sinä iltana, kerroin hänelle, että halusin viettää päivän sisarusteni kanssa. Että olin kaivannut perhettä. Se ei ollut täysin valhe. En ollut koskaan valehdellut hänelle tähän tapaan ennen tätä, mutta minun oli pakko.
Kerroin hänelle, että lähden ensi viikolla, ja hän vain nyökkäsi ja toivotti minulle hauskaa matkaa. Se oli liian helppoa. Liian nopeaa. Ja sitten näin hänet keittiön pöydällä.
Hänen puhelimensa, jonka hän oli jättänyt sinne pöydälle ladattavaksi. Katsoin häntä. Hän istui sohvalla kännykkä kädessä ja selasi jotain, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että näin. Se hetki oli selvempi kuin mikään muu koko iltana.
En tiennyt silloin, mitä sanoisin hänelle, mutta tiesin, että jokin oli ratkennut. Seuraavana iltana hän oli työmatkalla. Hän oli sanonut menevänsä Tukholmaan. En ollut kysynyt tarkemmin.
Kun hän lähti, odotin kaksi tuntia, kunnes oli niin hiljaista, että kuulin olohuoneen seinäkellon tikityksen. Sitten menin hänen työhuoneeseensa. Se ei ollut ensisilmäyksellä mitään erikoista. Työpöytä, tuoli, hyllyt täynnä kirjoja.
Mutta jokin sai minut avaamaan alimman laatikon. Siellä ei ollut mitään. Ei mitään muuta kuin vanhoja kuitteja ja pölyä. Sitten kokeilin toista laatikkoa.
Tyhjä. Ja kolmas. Aioin jo luovuttaa, kun jokin osui käteeni. Siellä, hyllyllä kahden kirjan välissä, oli pieni, harmaa avain.
Istuin latinalaisen lattialle ja tuijotin sitä. En tunnistanut sitä. Se ei sopinut mihään talon oveen. Se oli pieni, siro, sellainen, jollaiset sopii postilaatikkoon tai ehkä jonkun naisen asunnon takaoveen.
En tiedä, miksi otin sen. Ehkä siksi, että minun oli pakko tietää, mihin se johtaisi. Seuraavana aamuna, kun Kari oli lähdössä lentokentälle, minä olin jo keittiössä. Tarjosin hänelle kahvia ja hymyilin.
Hän suuteli minua poskelle, aivan kuin en olisi tiennyt mitään. Ja sitten hän lähti. Katsoin hänen peräänsä, kun taksi katosi kulman taakse. Sitten puin takin ja otin avaimen.
En tiennyt, mitä etsin. Mutta jokin sisälläni oli varma, että avain oli alku jollekin. Rakennus, jonka osoitteen lopulta selvitin avaimen avulla, oli vanha, harmaa kivitalo aivan Helsingin keskustassa, jossa oli jälkiremontoidut, hienostuneet huoneistot, jotka oli rakennettu 1900-luvun alussa. Ovet olivat korkeat ja tummat, ja jokaisessa oli pieni messinkikilpi.
Luin nimet ja odotin. Löysin sen. Viimeinen kerros. Nimi ovessa ei ollut Karin nimi.
Se oli toinen nimi. Nainen. Seisoin häikäistyneenä. Sitten nostin käteni ja painoin ovikelloa.
Ovi avautui. Nainen tuijotti minua. Hän oli se nainen. Se joka seisoi rakennuksen ovella joka ikinen aamu.
Hänen kasvonsa jäykistyivät, kun hän näki minut. ”Leena”, hän sanoi hiljaa. Sinä hetkenä minä ymmärsin. ”Sinä tiedät nimeni”, sain sanottua.
Se ei ollut edes kysymys. Olin seisonut kuukausia tietämättä, kuka hän oli, ja nyt hän sanoi nimeni kuin olisi aina tiennyt. Hän astui sivuun. ”Tule sisään.
Meidän täytyy puhua. ”
Minun olisi pitänyt sanoa ei. Minun olisi pitänyt kääntyä ja kävellä pois. Mutta olin kuitenkin jo astumassa hänen asuntoonsa, koska niin kauan kuin olin elänyt tietämättömyydessä, olin nyt valmis kohtaamaan totuuden ja vain katsomaan sitä silmiin.
Hänen asuntonsa oli hienosti sisustettu. Kaikki oli tyylikästä ja uutta, mutta se ei tuntunut kodilta. Se tuntui kuin näyttelytilalta. Hän viittoi minua istumaan.
Istuin. Hän istui minua vastapäätä ja katsoi käsiään. ”Mistä aloitamme? ” kysyin.
En tiennyt, mitä muutakaan olisin sanonut. ”Mitä haluat tietää? ” hän kysyi. Nauroin, ja se kuulosti vieraalta omissa korvissani.
”Mitä luulet haluavani tietää? Kuka sinä olet? Miksi hän on kanssasi? Kuinka kauan tämä on jatkunut?
Vai onko sinulla jotain muuta, mitä minun kannattaisi tietää? ”
Hän ei väistellyt katsettani. Hän otti pienen hengähdyksen ja sanoi: ”Me olemme tunteneet toisemme viisi vuotta. ”
Se tuntui iskulta vatsaan.
Viisi vuotta. ”Me emme ole aloittaneet tätä tarkoituksella”, hän jatkoi. ”Asia vain tapahtui. ”
”Anteeksi?
Ei asiat vain tapahdu”, sanoin. ”Sinä olet nainen hänen toimistonsa pihalla joka aamu. Sinä olet hänen tyttöystävänsä. ”
”Leena, kuule minua.
En tiennyt hänestä aluksi mitään. En tiennyt, että hän oli naimisissa, ennen kuin olin jo liian syvällä. Ja sitten se oli liian myöhäistä. Siihen mennessä olin jo rakastunut häneen, enkä voinut kuvitella loppua.
”
”Mitä sinä sitten haluat? ”, kysyin suoraan. ”En ole täällä pitääkseni hänet erossa sinusta”, hän sanoi. ”Tiedän, että se ei kuulosta uskottavalta.
Mutta en ole se, joka rikkoo perhettäsi. Rakastan häntä. Mutta rakkaus on kaikki mitä minulla on, ja se ei riitä. ”
”Ei”, sanoin.
”Aiotko jättää hänet? ” kysyin suoraan. Hän vaikeni. Katselin, kun hän pyöritti hihassaan olevaa irtonaista lankaa, jota hän varmaan kuori.
”En usko pystyväni siihen”, myönsi hän. ”Mutta olet oikeassa, et ehkä. ”
Nousin seisomaan. En tiennyt, mihin olin menossa, mutta minun oli päästävä pois hänen asunnostaan.
Minun oli pakko ajatella. ”En tullut taistelemaan sinua vastaan”, sanoin ja seisoin ovella. ”En ole tulossa väliisi. Mutta sinä rikot kaksi elämää täällä, et vain yhtä.
”
Kävelin ulos ja suljin oven hiljaa. Katua kävellessäni minun piti pysähtyä ja nojata seinään. Jalkani tärisivät. Hän sanoi tietävänsä.
Nainen sanoi tietävänsä, että kun hän tapasi Karin, tämä oli jo naimisissa. Se oli hänen ensimmäinen tapaamisensa. Mutta on asioita, jotka muuttuvat odottamattomista selityksistä ja jotka rapistuvat vihaksi. Kun palasin kotiin, olin autio.
En voinut olla lähelläkään Karin tavaroita. En pystynyt. Kaksi päivää myöhemmin Kari palasi Tukholmasta. Kävelin hänen luokseen ja katsoin tätä miestä, jonka kanssa olin jakanut niin monta vuotta, ja tunsin kuinka etäisyys hänen ja entisimmän itseni välillä kasvoi entisestään.
Hän avasi sylinsä. Nojasin hänen rintaansa ja vedin henkeä. Tuoksu oli se, jonka tunsin hyvin. Tunsin kuinka hänen kätensä haroitti hiuksiani.
Hän sanoi: ”Olen ikävöinyt sinua. ”
Ja minä, katsottuani suoraan toisen miehen selän ohi ikkunasta sisään antautuvaan harmauteen, kuulin sanoneeni: ”Minäkin. ”
En tiennyt, oliko se totta tai edes sitä, mitä halusin. Päästin irti.
Hän siirtyi pois. Hän kysyi, mitä olin halunnut syödä. Sanoin, ettei minulla ollut nälkä. Söimme mykkänä.
Myöhemmin sinä iltana hän tuli keittiöön, ja seisoin kuistilla katsomassa sadetta. Hän asettui viereeni, lasi viiniä kädessään, ja näytti jakavan kanssani saman rauhan kuin aina. Kun hän seisoi siinä, tunsin oloni etäiseksi. Katsoin häntä ja olin nähnyt hänelle tapahtuvan jotain kauan sitten: stereotypiasta, johon en ollut koskaan ennen uskonut.
Luulin tuntevani hänet. Mies, jonka kanssa menin naimisiin, oli huolehtiva ja varovainen. Mutta hän oli myös toisenlainen nainen. Nyt tiesin enemmän.
En osannut tehdä sitä enää. En tiennyt, mitä sanoa aloittaakseni. Olin ajatellut joka yö sanat läpi, mutta nyt kun hän oli täällä, ne tuntuivat tyhjiltä. Joten sanoin vain yhden asian.
”Olen ollut sinun toisen naisesi luona. ”
Odottamaton hiljaisuus teki oloni koko ajan entistä kauemmaksi. Minulla oli oma rytmini ja ääni, jota en menettänyt – ja lopulta hänen lasinsa tömähti tiskipöydälle. ”Anteeksi mitä?
”
Käännyin hitaasti. Tunsin, kuinka palasin kehooni, ja se riitti saamaan oloni kylmäksi ja pysähtyneeksi. Katsoin häntä ja ymmärsin, että hänen kasvoissaan oli vihdoin jotain, mitä hän ei voinut piilottaa: pelkoa. ”Kysyin rakkauttasi”, sanoin.
”En tiennyt, kuinka aloittaa. Mutta minä olin siellä. Tiedän toisen naisen asunnon ja käyin hänen asunnossaan. En voi toimia niin kuin en tietäisi.
Joko kerrot minulle tai lähden. ”
Kari tuijotti. Pitkän, kovan hiljaisuuden. Sitten hän katsoi pois.
”Leena”, hän sanoi. Se ei ollut edes vastaväite. Se oli vain avunpyyntö. ”Kuka hän on?
” kysyin. ”Se ei ole mitä luulet”, hän sanoi vielä. ”Kuka hän on? ” toistin.
Oli pitkä hiljaisuus. Odotin, kuulin sateen. Sitten hän tunnusti. ”Hänen nimensä on Elina.
Olemme olleet yhdessä viisi vuotta. ”
Vaikka olin jo kuullut sen, sanat kuulostivat erilaisilta. Karin suusta. ”Se ei ole sitä mitä luulet.
Se ei ole koskaan ollut sitä, mitä luulet. ”
”Sitten mitä se on? ” kysyin. Hän hieroi kasvojaan.
”En tiedä. Tapahtui jotain. Viisi vuotta sitten. Sinä ja minä…
me olimme jotenkin langenneet. Välillämme oli kasvava hiljaisuus. Työ venyi. Sinä olit vihainen.
Ja minä tunsin oloni yksinäiseksi. ”
”Niin, no, yhtä asia johti toiseen. ”
”Se ei ole anteeksipyyntö. ”
”Ei”, myönsin.
”Ei. Mutta se on totuus. ”
Nauroin ilman huumoria. ”Sinä et voi sanoa minulle, mikä sinun oli yksinäistä, kun olet naimisissa kanssani.
Sinulla on kaikki. ”
”Ei ole, Leena. Meillä on ollut vuosia. ”
Sitä en voinut kieltää.
”En minä tullut tänne väittelemään kanssasi asioista, joita sinä kutsut yksinäisyydeksi”, sanoin. ”Tulin kertomaan, että tiedän. Ja etten tiedä, jäänkö kanssasi. ”
Laskeuduin matkalaukun kanssa rappusia alas.
En tiennyt, mitä olisin vastannut, mutta hän tarttui minua ranteesta. ”Rakastan sinua”, sanoi Kari. ”Rakastat”, sanoin. ”Rakastat myös häntä.
Ei se sellaista tapahdu. Ja minä olen odottanut kolmekymmentä vuotta saadakseni jotain sellaista, mitä sinä et vain voi antaa minulle. ”
”Odotit”, hän toisti. ”Odotin.
”
”Ja mitä nyt? ”
Katsoin häntä pitkään ja sanoin sitten väsyneenä ja tyynesti: ”Emme me tiedä. ”
Katkaisin hänet. Menin takaisin yläkertaan, pakkasin pienen laukun, laitoin lenkkarit ja lähdin.
Ajoin vain saadakseni ajatukset järjestykseen. Olin lopettanut itkemisen. Ajoin ulos kaupungista siihen asti, kunnes olin maaseudulla. Pysäköin hetkeksi tien sivuun katsomaan muita.
Tiesin, etten voinut palata. Paitsi tietysti sinä yönä, jolloin yksinäisyys kutsui. Tuona yönä sängyssä Kari ojensi kätensä. Odotin.
Katselin kuinka hänen sormensa lepäsivät peitolla. Hän ei sanonut mitään. En tiedä, mitä odotit. Valo hävisi.
En vastannut. Seuraavana aamuna hän oli jo poissa töihin, kun heräsin. Muistilappu jääkaapissa sanoi, että hän palaisi myöhään, ja että hän rakasti minua. Katsoin sitä kauan.
En koskaan tuntenut mitään. Viikot vierivät. Latasin itseni yksinkertaisilla askareilla: pesin ikkunoita, järjestin kaappeja, lajittelin kirjahyllyt. Tekeminen auttoi.
Eräänä iltana huomasin istuvani hänen työhuoneensa edessä. En ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun löysin avaimen. Jokin pakotti minut sinä iltana. Ehkä jotkut asiat oli vain kohdattava.
Työnsin oven auki. Huone oli pimeä paitsi katulampun kilpeilemä valo. Ajattelin, että hänen työpöytänsä olisi tyhjä, mutta siellä oli musta vihko. Kari ei ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa.
En tiennyt, miksi päätin avata sen. Se ei ollut päiväkirja. Se oli valokuvakansio. Ensimmäinen kuva oli nainen.
Se oli hänen äitinsä, jonka tunsin. Toinen oli pariskunta häissään. Sitten tuli toinen valokuva toisesta naisesta ja toisesta lapsesta, jotka eivät olleet hänen äitinsä eivätkä tyttärensä. Näin hänet valokuvassa pitelemässä pientä tyttöä sylissään, molemmat nauroivat katsoen toisiaan.
En tunnistanut heistä ketään. Sitten huomasin kuvan kääntöpuolella käsinkirjoitetun tekstin: ”Perheeni – Se on jo olemassa. ”
Vaikka tuo lause sitä ei merkinnytkään, se tarkoitti sitä. Perhe.
Toinen perhe. Istuin siinä käytävässä ja tunsin maan vajoavan jalkojen alla. En tiennyt, oliko tuo nainen naimisissa hänen kanssaan vai eivätkö he olleet, mutta hän oli valinnut toisen naisen ja toisen lapsen, jotka olivat jossain. Mieheni, joka sanoi rakastavansa minua, joka oli jakanut vuoteeni ja aamuni, joka kutsui minua vaimokseen.
Ja koko ajan hänellä oli ollut toinen elämä, jota en tuntenut. Nyt ymmärsin. Oli asioita, jotka olivat viattomasti piilossa, ja oli totuuksia, jotka oli haudattu. Seuraavana aamuna hän tuli kotiin.
Harmaa, hengästynyt, silmäpussit. ”Leena”, hän aloitti, mutta minä pysäytin hänet laittamalla käden ylös. Otin kannen ja asetin sen pöydälle. ”Sinulla on toinen perhe.
”
Hän pysähtyi. Sitten kaikki väri katosi hänen kasvoiltaan. ”Leena, anna kun selitän. ”
”Ei”, sanoin.
”Aioitko kertoa minulle koskaan? ”
”Se ei ole niin yksinkertaista. ”
”On. On se.
”
Katsoin tätä miestä. Kolmekymmentä vuotta olin ajatellut, että minä tunsin hänet paremmin kuin kukaan. Tiesin hänen lempiruokansa. Tiesin hänen nukahtavan helposti jalkapallon ollessa.
Tiesin, ettei hän voinut sietää sitä, kun häntä suudeltiin poskelle. Mutta en tiennyt, että hänellä oli tytär. En tiennyt, että toinen nainen odotti häntä. ”Minä menen välillä pois”, sanoin.
”Leena, älä tee tätä. ”
”En minä tee tätä. Sinä olet tehnyt tämän. ”
En tiennyt silloin, mihin asti tietäisin.
En tiennyt, mikä sinusta tulisi. Hän nousi ja otti minut vastaan, mutta se ei ollut lohduttaja. Se oli jotain hänelle. Vaistomainen.
Tuttu. Ja minä seisoin siinä tunnoton mies sylissä. Lähdin samana iltana. Otin laukun ja tärkeimmän tavaran.
En katsonut taakseni. Siitä on nyt lähes puoli vuotta. Asun erillisessä asunnossa Helsingin Kalliossa, vanhan mäen päällä, kaukana kimaltelevista torneista, joista olimme joskus puhuneet mieheni kanssa. Minulla on pieni asunto ja työ lasten kanssa, jonka aloitin uudelleen.
Jokin minussa oli odottanut tätä – sen elämän aloittamista, jota en koskaan olisi uskaltanut itse valita. Elän nyt täyttä elämää. Ei enempää istumista olohuoneessa odottamassa häntä kotiin, jotka eivät tulleet. Mutta siitä huolimatta hän voi palata myös kotiin, prosessi, jonka takia luulen kokevani hänet joka kerta uudelleen.
Yhtenä iltapäivänä keskuspuiston lähellä olevassa kahvilassa kuulin äänen ja näin Elinan keltaisessa reunuspuvussa. Hän työnsi rattaita. Lapsi, joka istui rattaissa, noin 2–3-vuotias, jolla oli ruskea tukka työntyi otsalle. Näin kuvan, jossa Kari oli pitänyt tyttöä sylissään.
Hänen tyttärensä. Tietysti. Kumpikaan meistä ei ollut yllättynyt, tässä vain tapahtui pysähtyminen. Kukaan ei osannut sanoa kohtausta.
Toivoin, että hän ei sanoisi paljon. Mutta lapsi alkoi vetää häntä pois, ja hän sanoi anteeksi, jonkun oli oltava jossain, jättääkseen minut. Katsoin sen sijaan lähdössä ennen kuin ehdin kääntyä pois. Olin istunut edelleen pöydässä katsomassa, kuinka hän ja hänen tyttärensä pysähtyivät jäätelökojulle.
Hän auttoi tytön istumaan toisella kädellä ja otti puhelimen esiin toisella kädellään, ja hän soitti sille, joka soitti. Minä istuin siinä ja katsoin jotain, mitä minulla oli niin usein ihmetellyt mielessäni – viettäen loput ajastani. En tiennyt silloin, kun joku seisoi vieressäni, kunnes mies sanoi: ”Oletko kunnossa? ”
Katsoin ylös.
Keskikokoinen, rentoutuneen näköinen mies. En ollut nähnyt häntä aikaisemmin. ”Olen”, sanoin ja huomasin olevani jonkun kanssa, joka yllätti minut kertomalla koko tarinan. En tiennyt, miksi.
Mutta hän kysyi istuisiko hän kanssani. Sanoin joo. Se oli puoli vuotta sitten. Nyt hän on vierelläni.
Se ei ole korvaaja sille, mitä olen menettänyt, mutta tässä oli lohdullista olla. Tiesin, ettei se mitään lohdutusta ole. Mikään näistä ei ole sitä mitä odotin. Mutta olen täällä.
Olen alkaa vasta nyt ymmärtää, että joskus se, mitä luulet rakkaudeksi, paljastuu pelkäksi tavaksi. Ja joskus todellinen rohkeus ei ole pysyä kiinni; se on kävellä pois. Olen tyytyväinen pieneen yksiöhöni, jonka olen tehnyt omakseni, vapauteeni. Yhtenä päivänä ehkä kerron hänelle koko tarinan.
Mutta sillä välin opettelen kirjoittamaan uutta tarinaani, jossa minä olen päähenkilö. Mitä tulee Kariin, olen lakannut odottamasta hänen soittojaan. He sanovat, että aika parantaa kaikki haavat. En tiedä paranevatko ne täysin.
Mutta ne vanhenevat. Ja muuttuvat arpeiksi, jotka muistuttavat minua siitä, että selviän. Ja toistaiseksi se riittää.