Hänen kuuluisi jo olla täällä. Seisoin lentoaseman tuloaulassa toffeerasia kainalossani ja tunsin itseni täydelliseksi hölmöksi. En siksi, että olin ostanut makeisia. En siksi, että olin lentänyt Rovaniemeltä Helsinkiin.
Vaan siksi, että kasvoillani oli yhä puolikas hymy, jota en osannut enää laskea pois. Olin valmistautunut näkemään poikani kävelevän minua kohti. Mutta minun poikaani ei näkynyt. Lento oli laskeutunut varttia vaille kolme.
Nyt kello oli jo vartin yli neljä. Tiedän sen tarkasti, koska olin katsonut rannekelloani niin monta kertaa, että numerot alkoivat mennä silmissäni sekaisin. Nimeni on Raimo. Olen 68-vuotias.
Opetin historiaa rovaniemeläisessä lukiossa 31 vuotta. Kasvatin kaksi poikaa enimmäkseen yksin sen jälkeen, kun heidän äitinsä lähti. En antanut sellaista, mitä minulla ei ollut, mutta annoin usein senkin osan, jonka olisi voinut säästää itselleni. Nyt seisoin Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja odotin, että vanhempi poikani Taneli muistaisi kutsuneensa minut kylään.
Kolme viikkoa aikaisemmin hän oli soittanut. Taneli ei soittanut ilman syytä, ja se oli jo itsessään merkki siitä, että jotain oli tekeillä. Hänen äänensä oli lämmin, kun hän sanoi: ”Isä, mitä teet ensimmäisenä adventtina? ”
Vastasin ajatelleeni olevani kotona.
Ehkä kävisin viemässä havuja ja kynttilän hänen isoisänsä haudalle. Laittaisin itselleni kunnollisen aterian. Ei mitään suurta. Tavallinen rauhallinen päivä.
Taneli huokaisi puhelimessa kuin olisin kuvannut hänelle surullisimman mahdollisen tulevaisuuden. ”Tule meille. Karina ja lapset haluavat nähdä sinut. Ajateltiin pitää kunnon joulun alusruokailu.
Kaikki saman pöydän ääreen. Ei se tunnu samalta ilman sinua. ”
Ne sanat jäivät muhimaan. Ei tunnu samalta ilman sinua.
Olin ajatellut niitä joka päivä sen jälkeen. Vastasin myöntävästi ennen kuin hän oli kunnolla ehtinyt lopettaa. En siksi, ettenkö osaisi olla yksin. Olin opetellut sen monelta kantilta.
Mutta siinä on aivan omanlaisensa ilo, kun oma aikuinen lapsi näyttää haluavan sinut lähelle. Ei rahojasi, ei apuasi, ei kärsivällisyyttäsi. Sinut istumaan hänen pöytänsä ääreen. Sitä tunnetta en ollut kokenut pitkään aikaan.
Varasin lennon ja maksoin sen itse. Taneli ei tarjoutunut maksajaksi, enkä minä pyytänyt. Kävin edellisenä päivänä kaupoissa. En ole ihminen, joka viihtyy kiertelemässä hyllyjen välissä, mutta tällä kertaa minulla oli selvä tarkoitus.
Ostin Tanelille pullon hyvää viskiä, josta hän oli joskus maininnut. Sellaista, joka kertoi ilman selityksiä, että olin kuunnellut. Kaarinalle hankin vaniljantuoksuisen kynttilän, koska olin nähnyt samanlaisia heidän olohuoneessaan. Lastenlapsilleni Teolle ja Pihlalle valitsin kuvitettuja historiakirjoja.
Siinä kohtaa vanha opettaja ei mahda itselleen mitään. Parkkipaikalle mennessä kuljin leipomon ohi ja ostin vielä rasiallisen käsin tehtyä toffeeta. En kenellekään erityisesti. Pöytään vain jotain makeaa yhteiseksi.
Lähdin sunnuntaiaamuna. Puin ylleni paremman takkini, sen tummanharmaan, jonka olin ostanut nuoremman poikani Markuksen häihin kolme vuotta aikaisemmin. Kiillotin kengät, tarkistin lahjat vielä kerran ja asettelin kirjat niin, etteivät kannet taittuisi matkalaukussa. Nämä ovat pieniä asioita.
Ihminen haluaa olla odotettu vieras. En häpeä niitä. Tuloaula oli lämmin ja täynnä ihmisiä. Vedettyäni laukkuni sovitulle paikalle otin puhelimen esiin.
Edellisen päivän viestit olivat siinä yhä. Taneli oli kirjoittanut tarkan kohtaamispaikan saapuvien kerroksessa. Minä olin vastannut ”selvä”. Hän oli kuitannut: ”Nähdään siellä.
” Lyhyet, tavalliset viestit. Sellaiset, joista syntyy suunnitelma, johon ei tarvitse palata ennen kuin se lakkaa toimimasta. Puoli neljältä aloin soittaa. Varttia vaille neljä lähetin viestin: ”Perillä ollaan.
Odotan sovitussa paikassa. ” Neljältä selitin itselleni, että kehä kolmosella on varmasti ruuhkaa. Pikkujouluaikaa, matkustajia, liukasta keliä. Olin aikanaan asunut pääkaupunkiseudulla ja tiesin, miten helposti matka venyi.
Kymmenen yli neljä istuin penkille. Jalkoja särki, mutta se ei ollut varsinainen syy. Seisominen alkoi tuntua esitykseltä. Jos Taneli ilmestyisi juuri nyt, voisin hymyillä ja sanoa, etten ollut odottanut kauan.
Viin vieressä istui noin seitsemänkymppinen nainen paperinen ruokapussi sylissään. Emme puhuneet. Me molemmat odotimme jotakuta, ja kumpikin antoi toiselle tilaa olla kertomatta, kuinka kauan. Sitten puhelin värähti.
Ei puhelu, ei viesti. Ilmoitus kuvasta, johon Taneli oli merkitty. Ajattelin vielä silloin, että hänellä oli ehkä aikaa selailla puhelinta liikenteen seistessä. Avasin kuvan ilman pelkoa.
Katsoin sitä pitkään. Kuva oli otettu Tanelin ruokasalissa. Pitkä pöytä, kynttilät ja heidän joulunalusastiansa. Tädin Karnan isoäidiltä perityt astiat ja turkoosi kaitaliina.
Tanelilla oli viininpunainen neule, jota en ollut ennen nähnyt. Kaarina nauroi jollekin kuvan ulkopuolella, hiukset nostettuina ylös. Teo ja Pihla olivat juhlavissa vaatteissaan ja kohottivat laseja, joissa oli kuplivaa omenajuomaa. Pöydässä istui kaksi naapuria, jotka olin tavannut kerran.
Kaarinan sisar ja tämän mies. Yksi mies, jota en tuntenut. Kaikki olivat jo syömässä. Ei tyhjiä tuoleja.
Ei ylimääräistä katetta. Ei lautasta odottamassa minulle. Luin kuvan kuvatekstin. Se oli lyhyt ja iloinen, täynnä hymiöitä, joita Taneli ei juuri käyttänyt.
”Ensimmäistä adventtia juhlimassa rakkaimpien kanssa. Tervetuloa joulu! ”
Loin sen kahdesti. Sitten kolmannen kerran.
En ole katkera mies. Olen ylpeä siitä, että pystyn silti istumaan yksin hiljaisessa huoneessa ilman, että tarvitsen kenenkään pelastavan minua. Mutta siinä hetkessä lentoaseman muovituolilla tunsin, kuinka rintakehäni kiristyi. Se ei ollut vihaa.
Ei edes pettymystä. Se oli jotain paljon tylympää. Se oli hämmennystä. Soitin uudelleen.
Tanelin puhelin meni suoraan vastaajaan. En puhunut nauhalle. Laitoin puhelimen pois ja istuin vielä hetken. Seitsemänkymppinen nainen katsoi minua sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään.
Ehkä hän oli oppinut saman asian kuin minä olin nyt oppimassa: joitakin asioita ei voi auttaa, eikä niitä tarvitse kommentoida. Nousin ja aloin kävellä kohti ulko-ovia. Matkustin kevyesti. Jos Taneli muistuttaisi sopimuksesta, ottaisin takin alta pois pullon viskiä, jonka olin pakannut.
Antaisin sen hänelle vaikka ulko-ovella ja sanoisin, että hänellä on kaunis perhe. Sitten ottaisin taksi takaisin lentokentälle ja kotiin. Mutta ovella jotain pysäytti minut. Jokin kuvassa oli ollut vialla, mutta en ollut nähnyt sitä heti.
Jokin pieni, joka oli jäänyt mieleeni, vaikka en ollut tiennyt katsoneeni sitä. Keittiön pöytä. Siellä pitkän pöydän päässä, puoliksi ruukkuun piilossa, oli pino kirjeitä. Sellaisia, joita tulee joulun alla.
Kortit ja tervehdykset. Ja niiden seassa, hieman erillään muista, oli ruskea kirjekuori. Sellainen, jollaisia en voinut olla tunnistamatta. Olin nähnyt niitä tarpeeksi monta kertaa elämäni aikana.
Ne tulivat veroista, viranomaisilta ja joskus sellaisilta asioilta, joita ihminen ei halua kenenkään näkevän. Ruskea kirjekuori Tanelin ruokapöydällä. En ole salapoliisi, mutta olen opettaja. Olen nähnyt, miten ihmiset muuttuvat, kun heillä on jotain salattavaa.
Miten heistä tulee liian kohteliaita, liian nopeita selittämään, liian valppaita huomaamaan toisten tunteet. Ja yhtäkkiä kaikki palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Kutsu, joka tuli kolme viikkoa sitten, vaikka emme olleet puhuneet kuukauteen. Se ei ollut tarkoitettu minulle.
Se oli tarkoitettu hänelle itselleen. Tunnustukseksi siitä, että hän ei halunnut olla yksin jouluna. Mutta joka kerta, kun hän katsoi läheisiään istumassa ruokapöydän ääressä, hän näki jonkun toisen. Ei minua.
Ei vaimoaan. Ei edes lapsiaan. Hän näki ne kirjeet. Ne ruskeat kirjekuoret, joita hän ei ollut kertonut meille kenellekään.
Aloin palata penkille, mutta pysähdyin. Jokin tuntui väärältä. Ei vain se, että olin jäänyt ilman kutsua. Se, että olin tuntenut sen jo ennen kuin edes avasin kuvan.
Tunsin sen hänen äänessään, kun hän puhui ruoasta ja adventista. Siinä oli liian paljon valoa, liian paljon väkinäistä lämpöä. Sellainen ääni, jolla peitellään sitä, mitä ei voi sanoa. Olen nähnyt sen omassa elämässä.
Kun hänen äitinsä lähti, minä soitin naapureille ja kiitin heitä siitä, että olivat olleet niin huomaavaisia. Kiitin heitä siitä, että olivat jaksaneet kuunnella, kun en tiennyt enää mitä olisi voinut sanoa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että joskus lähimmät ihmiset katoavat tavoittamattomiin, vaikka seisoisivat aivan vieressä. Takaisin penkillä otin puhelimen ja aloin kirjoittaa viestiä.
En syyttääkseni. Ei olisi mitään hyötyä siitä. Kirjoitin: ”Näin kuvan. Kaunis pöytä.
Nauttikaa illasta. ” Painoin lähetä, mutta en saanut siitä vieläkään täyttä. Istuin siinä vielä. Kun nainen vieressäni siirsi painoaan, tunsin paperin kahinaa.
Hän avasi ruokapussinsa ja otti esiin voileivän ja omenan. Hän alkoi syödä, hitaasti ja huolellisesti, tapansa mukaan. Se oli hänelle merkityksellinen hetki. Se, että joku odotti häntä.
Mutta hän ei näyttänyt siltä, että odottaminen olisi ollut etuoikeus. Hän näytti siltä, että hän odotti arvostelua, tuomiota tai fyysistä väkivaltaa. Sitten puhelimeni soi. Tanelin nimi näytöllä.
Vastasin pysähtyneesti. ”Isä? Missä olet? ”
”Olen lentokentällä.
”
”Mitä? Eikö sinun pitänyt olla täällä? ”
”Istun tuloaulassa enkä enää usko, että tulet. ”
Hiljaisuus.
Kun hän puhui, hänen äänensä oli ohut, melkein lapsenomainen. ”Tarkoitin kutsua sinut. Halusin. Mutta Karinan sisko oli tullut yllättäen.
Ei ollut sille mitään voinut. ”
”Kuvassa oli jo varauduttu. Kuusi henkeä. Yksi paikka tyhjä.
”
”Isä… se on monimutkaista. ”
”Sano se minulle. Vaikka se olisi vaikeaa. Kerro se minulle.
”
”En voi täällä. Ei tämän puhelimitse. ”
”Sitten tapaa minut. Hattuputi klo viisi huomenna.
Jos et tule sinne, en syytä sinua. Mutta sinun on itsesi tähden tehtävä se. ”
Ennen kuin hän ehti vastata, suljin puhelimen. Laitoin sen takaisin ja ajattelin Tanelia.
Ajattelin, että minun poikani ei ollut ilkeä mies. Ei ollut ollut pitkään aikaan. Mutta kuvassa se oli jotain pahempaa. Kun ihminen valehtelee itselleen tarpeeksi kauan, hän alkaa uskoa omaa valhettaan.
Ja sitten hän uskoo myös siihen, että läheiset ovat täällä vain siksi, että heitä tarvitaan. Kotona otin matkalaukun ja istuin pimeässä olohuoneessa. En sytyttänyt valoja. En avannut televisiota.
Katselin ovisilmän läpi rappukäytävään ja odotin, että joku tulisi sieltä, minne hän oli luvannut tulla. Mutta vain kello jatkoi hiljaista matkaansa. Ja minä jatkoin hiljaista oloani. Seuraavana päivänä menin Hattuputiin etukäteen.
Pöytä takana, selkä seinää vasten. Tilasin kahvin, jota en juonut. Tunnin kuluttua hän ilmestyi. Hänellä oli sama viininpunainen neule kuin kuvassa.
Hän istui eteeni. Pöytä on tahmea. Ehkä se on joku yliopiston fuksiviihde. Ei sillä ole väliä.
Katsoin häntä, ja siinä oli hän itse, näin miehen, jonka kanssa olin jakanut elämäni. Näin hänen silmissään etäisyyttä. ”No? ” sanoin.
Taneli hieroi kasvojaan väsyneenä. Sitten hän avasi laukkunsa ja nosti pöydälle ruskean kirjekuoren, jonka olin nähnyt kuvassa. Sen reuna oli rispaantunut, ikään kuin häntä olisi kehotettu avaamaan se monta kertaa. Mutta hän ei katsonut enää sitä.
Hän katsoi minua. ”Se on tullut joka kuukausi viisi vuotta, isä. Velallinen. Se kuuluu Karinalle.
”
”Kuinka paljon? ”
”Paljon. Enemmän kuin ansaitsen koskaan takaisin. Se on omaa ennen kuin selvisin hengissä.
”
”Ja se kirjekuori? ”
”Se on hänen erokirja. Tai vastaava. Se on valmis, mutta sitä ei ole koskaan lähetetty.
Sitten kun sinä soitit ja kysyit mitä minä teen ensimmäisenä adventtina, minä olin juuri lukenut sen läpi ja ajattelin pysyväni koko päivän yksin huoneessa. Mutta sitten ajattelin sinua miettivän joulua ja sitä miten käyn hänen päänsä päälle. ”
”Ja minä olin kutsumassa sinut syömään. ”
Tanelin pää painui vielä alemmas.
”Isä, olen niin pahoillani. En kutsunut sinua, koska en halunnut tuota pöytää. En kutsunut sinua, koska sinä olisit huomannut, miten lähellä olen sitä, että häviän. En kutsunut sinua, koska olen saattanut tehdä tämän Karinalle.
”
”Mitä olet tehnyt? ”
”Se mitä isä aina sanoo. että ei pitäisi mennä naimisiin selviytyäkseen toisesta. On olemassa vain parempi.
Minä opetin Teon koot hiirenloukun. Se oli minun tyttäreni ja minä annoin sille silloin palan tytärtä. Nyt en niin tiedä. ”
Hän hieroi jälleen kasvojaan.
Ja sitten hän teki jotain, jota en ollut nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Hän alkoi itkeä. Ei hiljaa ja hillitysti vaan tapa, jolla lapsi itkee, kun ei voi enää pidätellä. Ja minä istuin siinä, pystyyn jäykistyneenä, ja annoin hänen itkeä.
”Minä pelkään että se on väsynyt meihin. Että se näkee koko tilanteen, ja se on niin loppu unettomiin öihin ja kaikkiin kirjeisiin, että se ei pysty edes sanomaan sitä. Ja kun sinä soitit, ajattelin että nyt minä näytän sinulle. että olen täysin sekaisin.
ja se helpottaa jos en ole se, joka sanoo sen. ”
En tiennyt, mitä vastata. Joten kysyin jotain tyhmää. ”Mitä se kirje sanoo?
”
Taneli katsoi minua pitkään. Sitten hän työnsi kuoren pöydän yli minulle. Se oli avattu. Otin paperit ulos ja katsoin niitä.
En ollut joulukortti. Ja se oli paljon pienempi kuin olin odottanut. Paperit olivat toisesta miehestä. Hän maksoi miehen velat.
Ei Tanelin setä, ei hänen isänsä, ei me, mitä tahansa hän tarvitsi. Maksaa hänen. Ja sitten ostaa mielisairaan hänelle, koska mies oli katkaissut sen siksi, että ”hänen oma lapsensa”. Kun sain lopulta sanottua, ääni oli omani, vaikka se kuulosti vieraalta.
”Kuka on Vesa? ” Taneli naurahti kitkerästi. ”Niinpä. Velat.
Vaimoni rakastaja, jonka mielestä paljon maksavia miehiä on jätettävä. En ole edes varma, tietääkö Karina, että minä tiedän. Mutta hänen täytyy. ”
”Miksi et ole sanonut mitään?
”
”Mitä sanoisin, isä? Että vaimoni täysin uskottavassa syyllisyydessä ja toipumisessa ja tavallisessa selviytymistarinassa jatkoi olohuoneessa itkien sille toiselle miehelle, joka ryntäsi apuun kuin kohti, että tämä mies vain jäi maksamaan. Ja se, mitä minä osasin tehdä, oli vain seistä siinä ja pitää ovia auki. ”
Hiljaisuus.
Painoin käteni hänen kätensä päälle. ”Taneli. Elämä ei ole sitä, mitä selviät. Se on sitä, mitä selviät.
Sinä olet pärjännyt. Ja vaikka et ole ikinä uskonut, niin se ei koskaan jätä sinua. ”
Hän katsoi minua, ja ensimmäistä kertaa koko illan aikana näin jotain ikään kuin hänen sisällään olisi avattu ovi. Ei vihaa, ei romahdusta.
Jotain pienempää ja rohkeampaa. ”Mitä minä teen nyt? ”
”Hyvä on. Sanot minulle, ymmärsin.
Vaikka sinun ei tarvitsisi. ” Ja sitten jotain, mitä en ollut osannut sanoa hänelle ennen, astui esiin: ”Ja sinä tulet kotiin jouluksi. Kaikki ilman poikkeuksia. Sinä, Karina, lapset.
Ja se mies. ”
Taneli naurahti. Se ei ollut paineita tukeva nauru, mutta se ei ollut niin epätoivoinen kuin olin odottanut. ”Isä se vasta jotain.
”
Sitten hän nousi ja halasi minua. Pitkään ja kovaa. Siihen loppui keskustelu, mutta se ei loppunut siihen. En tiedä, mitä hän palasi tapaamaan tai mihin hän meni, mutta tiedän, että hän otti puhelimen ja alkoi soittaa Karinalle.
Sain puhelun vielä samana iltana. Taneli. Hänen sanansa olivat sekaisin, mutta isoja: ”Isä. Se ovi se aukesi.
Se oli musta reikä, jota en ollut koskaan osannut kohdata. Mutta Karina ja minä, me yritetään tätä. Oikeasti tällä kertaa. ”
”Se on hyvä, poika.
”
”Isä. Se helvetin lapsi. Se ei ollut edes tietoista. ” Hän nielaisi.
”Mutta sinä annoit minun surmata itseni sinun luonasi ja sinä vain olet olemassa. Se ei ollut lupa. ”
”Mikään ei ole sinun syytäsi”, sanoin. ”Sinä selvisit.
”
”Selvisin”, hän toisti. Ja se riitti. Se oli viimeinen kerta, kun puhuimme siitä suoraan. Mutta se ei tarkoittanut, että mikään olisi päättynyt.
Olin odottanut koko illan yksin, enkä tajunnut ennen kuin katkaisin puhelun, että se istuminen oli ensimmäinen kerta sitten vaimoni lähdön, kun en tuntenut itseäni niin helvetin vihaiseksi enää. Avasin jääkaapin ja otin toffeen. Istuin pimeässä ja laitoin yhden suuhuni. Se oli liian makeaa, liian tunkkaista, ja maistui silti aivan liian hyvältä.
En ollut aikeissa ruveta arvioimaan koko elämääni tänä yönä. Se oli myönnettävä. Se hetki oli jotain, jonka olin odottanut, ollut peloissani ja loppujen lopuksi ehkä juuri siksi saanut. Laitoin television päälle ja katselin kirkkaita älylaitteita.
En halunnut olla oma koko yöni. Mutta kun valot sammuivat, tajusin, ettei häntä enää palannut. Taneli oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt rauhalla omaan kotiinsa. En tiennyt, mitä Karina tekisi, kun hän tulisi kotiin ja kohtaisi tuon kaiken.
Mutta tiesin, että huomenna hänellä olisi turvallinen paikka. Katsoin vielä kerran tuota virallista kirjelmää, johon työnsin housuni. Kääntelin sitä käsissäni. Se ei koskaan päätynyt hänen eteensä.
En halunnut enää. On olemassa tarinoita, jotka makaavat suuren oveluuden takana, ja tarinoita, jotka seisovat läheisyytenä pimeässä. Minun kuului olla molemmat.