Olin laskenut läppärin reisilleni ja katsellut Islannin vaellusreittejä kartalta, kun Sarah käänsi vasta selaamansa häälehden kannen kiinni ja sanoi sen. Että hänen piti kokea muita miehiä. En tiennyt vielä, miten ne sanat kaikuisivat minussa. Se oli kuin olisin kuullut ne jonkun toisen puheessa, kuin joku olisi kaapannut suuni ja käyttänyt ääntäni väärin.
Katsoin häntä ja odotin, että hän naurahtaisi ja sanoisi sen olleen vitsi. Hän ei nauranut. “Mitä sanoit? ” kysyin ja laskin läppärin sivupöydälle.
Hän siirsi katsettaan, tuijotti eteensä kuin etsisi sanoja jostain tulevaisuudesta, jota minä en nähnyt. Tuijotti kuin tämä olisi harjoiteltu puhe, ei impulsseja, ei roihuavaa vihaa, jotain paljon jäätävämpää: laskelmoitu esitys. “En tiedä vielä, miten tämä toimii”, hän aloitti. “Mutta minä rakastan sinua.
Tiedäthän sen. On vain niin, että sinä olet ainoa vakava parisuhteeni. Ainoa mies, jonka kanssa olen koskaan ollut. Ja minun on tiedettävä.
”
Tiesin mitä seuraavaksi tulisi. En halunnut kuulla sitä, mutta tiesin. Tunsin kuin kirja olisi liukunut käsistäni ja pudonnut lattialle. “Tiedettävä mitä?
” sain sanottua. “Että valitsen sinut oikeasti. Että en vain tyydy johonkin turvalliseen. ”
Olin pyörinyt hänen sormeensa kihlasormusta, jonka olin huolella valikoinut.
Sormusta, jonka alla hänen kätensä oli joskus ollut lempeä. Nyt se vei toista kättään kohti kasvojaan, heilutteli viinilasiaan kuin se olisi ansa, josta hän koetti purkaa lopullista tuomiotaan. “Ajattelin”, hän sanoi ja nielaisi. “Että voisin pitää taukoa.
Saada hieman tilaa. Ei eroa, ei sellaista lopullista juttua. Vain vähän tilaa. Sinä menisit omiin menoihisi, minä omiini.
Ja sitten kun se ajanjakso olisi ohi, palaisimme yhteen ja tietäisimme varmasti. ”
Minun piti pakottaa sana ulos. “Miten pitkään? ”
“Kuusi kuukautta.
” Hän sanoi sen nopeasti, kuin se olisi ollut sopimus. “Puoli vuotta. Auttaakseni minua tietämään. Jos tulet takaisin luokseni.
”
Siinä se oli. Minua ei pyydetty tanssimaan tämän tutkimuksen hitaan valssin tahtiin. Minulle sanottiin, että minun oli otettava askel taaksepäin, kun hän kokeilisi muita miehiä, ja palattava sitten takaisin, kun hänen jonotusnumeronsa olisi vahvistettu. Minua pyydettiin odottamaan uutisia, joita en ollut koskaan pyytänyt edes harkittavaksi.
Sanoin: “Ja jos tapaat jonkun, joka on parempi kuin minä? Entä sitten? ”
Vilpittömyys lausuttiin epävarmuudella, ja se satutti jotenkin enemmän. “Sitten me tiedämme, ettei se ollut tarkoitettu.
”
“Ja jos kukaan heistä ei voita? Palaan kuin hyvin koulutettu koira ja levitän jalkani sinulle? ”
Hän värähti. “Ei noin.
”
“Millä tavoin sitten? Millä tavoin, Sarah? ” Nousin seisomaan. En raivoissani, ei vielä, vaan hämmästyksestä kuinka kylmä rintakehäni oli.
“Haluatko että odotan sovittua aikaa ennen kuin arvioit minut? Haluatko ainoastaan ottaa miehen, jonka kanssa olet jo, ja asettaa hänet kilpailemaan sellaisten ihmisten kanssa, joita hän ei tunne, sellaisia mahdollisuuksia vastaan, joita hänellä ei ollut mitään sanottavaa sinun puhuessasi? ”
“Se ei ole sellaista. ”
“Mikä se sitten on, selitä se minulle, koska näytät minusta henkiseltä työhaastattelulta, josta minua ei ollut edes kutsuttu osallistumaan.
Mitä tapahtuu satuille? Hassuille asioille? ”
Hänen äänensä sävy koveni ja muuttui terävämmäksi niin kuin lasinsiru, tämä oli vastalause, jonka hän oli joutunut sanomaan ennenkin. “Rakkaus ei ole sellaista.
Se ei ole pelkkää satua. Kyse on siitä, että tietää. ”
“Tietää mitä? Että sinun ei tarvitse kokea olevasi tyytymätön.
Että sinun ei tarvitse ihmetellä, jätitkö pöydälle jotakin. ”
Hän huokaisi, kuin hän olisi väsynyt siihen, että kohtasin hänet hänen omalla järjellään. “Sinä et kuuntele. ”
“Mitä jos sinä lopettaisit puhumisen ja kuuntelisit?
” kysyin. “Koska kuulen sinun olevan niin peloissasi siitä, että jäät jostakin paitsi, että et näe sitä, mitä edessäsi on. ”
Se välähti. Välähti hetkellisesti, ja sitten tyyni palasi.
“Sinä olit turvallinen valinta, Jake. Tiesitkö sen? Turvallinen. Ja en tiedä mitä se tarkoittaa enää.
”
Minä pakotin itseni nauramaan. Se ei kuulostanut hauskalta, se kuulosti viiltävältä, epäuskottavalta. “Turvallinen. Olen sinulle turhamaisen vaihtoehdon perustana.
”
“Minä en tarkoittanut sitä noin. ”
“Miten sitten? ” kysyin. “Et kai sinä tarkoittanut kovin montaa asiaa, joita sanoit.
Kuuletko sinä itsesi? Pyydät minua odottamaan sivussa, kun suunnittelet rakkauselämääsi. ”
“Se ei ole rakkauselämä! ” Hänen poskilleen nousi punaista.
“Se on kokemusta. Se on jotakin, joka minun on tehtävä. ”
Kohautin käsiäni, hengitin sisään, ja yhtäkkiä olin lukinnut jotakin pois. Se oli niin outo tunne, ja katsoin alaspäin kuin katsoisin vieraaseen mieheen, tuohon mieheen, jonka elämä oli ollut niin yksinkertaista ja suunniteltua vielä tunti sitten.
“Se on sinun elämäsi”, sanoin. “Minä en voi pysäyttää sinua. Mutta minä en voi myöskään olla tässä. ”
Hänen päänsä nytkähti taaksepäin.
Kuin isku. “Mitä tarkoitat. Sinä et voi olla tässä – et ole eronnut. ”
“Enkö ole?
” Katsoin häntä. Se oli aivan kuin minä olisin pitänyt kiinni jostakin romahtaneesta kerroksesta, ja nyt minä seisoin sen raunioissa polttoaineen haistellessani. “Sanot, että rakastat minua, mutta sinä esität ehdoksi, että minä jään odottamaan, että sinä löydät jonkun, joka on sen arvoinen. Se ei ole rakkautta, Sarah.
Se on vakuutus. Ja vakuutus ei ole sama asia kuin koti. ”
Hän itki, toki, mutta tiesin eron kyyneleissä. Sillä ei ollut väliä.
Sillä ei ollut väliä, koska minä olin jo alkanut kävellä siitä huoneesta ja siitä elämästä, joka oli ollut minun. Ja hänen äänensä, paksuna ja nopeana, seurasi minua. “Jos lähdet tästä ovesta, tämä on ohi. Tarkoitan sitä.
”
Pysähdyin. Käännyin hitaasti ympäri ja katsoin häntä. Kyyneleet valuivat hänen reippaasti meikatun poskensa yli, ja yhdessä hetkessä näin kaiken, minkä luulin tietäväni: tulevaisuuden, jonka luulin kantavan minua, naisen, jonka olin tuntenut. Mutta se oli väärä, se oli väärin, ja luulen, että tiesin sen jo.
“Sitten sen täytyy olla ohi. ”
Ja painoin oven kiinni. Seuraava päivä oli selkeä kuin laastari repäisty haavalta. Aamunkoitto yllätti minut keittiössä, missä en muista enää istuneeni koko yönä.
Muistoni mukaan en paljoa nukkunut. Vaikka seurasin kesäaamun valon muuttuvan hitaan harmaasta pinkiksi, en nähnyt sitä; tunsin ainoastaan jäytävän tyhjyyden tilalla, joka oli kerran ollut hänen. Ensimmäinen puhelu meni kahdeksalta aamulla, tarkalleen silloin kun hääpaikan toimisto aukesi. “Diane, jake täällä.
Meidän on peruutettava. ”
Hetken aikaa. “Olen pahoillani kuulla. Toivottavasti kaikki on kunnossa.
Onko se jotain sellaista, jonka voitte siirtää? ”
“Ei”, sanoin. “Ei se ole jotain sellaista. Olemme peruneet.
Lopullisesti. ”
Laskin luurin ja vuokrasopimuksen irtisanomisen, kihlasormuksen palautuksen, yhteisen tilitIlmoitus soitettiin sitten. Kaikki tehtiin ennen kolmea, töissä istuttuani läpi taukoja, jotka olivat olleet täynnä tyhjiä rutiineja, jotka olivat kerran tuntuneet toistensa täydentäviltä. Hän lähetti tekstiviestin sinä iltana.
*Tarvitsemme aikaa puhua. *
Katsoin sitä pitkän aikaa. Sitten naputin vastauksen niin rauhallisena, etten tunnistanut sanoja. *Ei ole mitään puhuttavaa.
Halusit tilaa. Nyt sinulla on sitä. *
Vihreä kupla ilmaantui ja katosi kaksi pitkää minuuttia, ja sitten loppui uudelleen. Kolmantena päivänä suljin puhelimen ja laitoin sen yöpöydänlaatikkoon.
Vaikka käteni vapisi muutaman ensimmäisen yrityksen aikana, pakotin ne liikkumaan tyhjyyden täyttämiseksi muuten kuin hiljaisuudella. Minä istuin ylös. Löysin laatikon aivan asunnon takaa, jota olin pitänyt silloin tällöin huoltotilana. Muutin sisään kahdeksantena päivänä.
Muutin sisään kahdeksantena päivänä. Se oli pieni, halpa ja kylmä. Se oli kammottavan tyhjä. Mutta se oli yksinomaan minun.
Muutin sinne tapahtuman aamuna. Ensimmäinen viikko studiohuoneistossa oli epätodellista. Seuraavien kolmenkymmenen tunnin aikana hän oli ollut huoneessa seisonut alleen hetken peilin edessä ja katsonut kuin se oli joku muu, joku mies, jonka elämää hän ei enää tunnistanut. Puhelin oli musta laatta, joka oli suunnattu alaspäin.
Siinä ei ollut mitään syytä käynnistää sitä, mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää tarkoittavan, että syyt olivat hänen omassa harkinnassaan tuhansia kilometrejä päässä. Ainoa ääni tuli jääkaapista ja pattereiden ulkomaisesta rytinästä silloin tällöin. Ihmiset sanovat, että aika parantaa. He valehtelevat.
Aika ei paranna mitään. Aika ainoastaan vie sinut kauemmas tapahtumasta, kunnes käännät päätäsi ja tajuat, että sinulla on vihdoin varaa kantaa kipua etkä pakene sitä. Seitsemäntenä päivänä laitoin lenkkarit jalkaan. En osaa selittää sitä täysin.
Se tuli esiin unen ja hereilläolon rajoilta, pakko liikkua, halu tuntea pakotettua hengästymistä väsymyksen sijaan. Aluksi pääsin vain kerrostalon kulmaan asti, kunnes kylkeni pisteli ja polveni tärisivät. Toisella viikolla pääsin puistoon. Kolmannella tein jo kolme kierrosta sen ympäri helvetinmoisella päättäväisyydellä, joka oli kuvottavan lähellä epätoivoa.
Ja kun oli tehnyt kolme, tein neljä pelkästään, koska niin pystyin näyttäytymään sille onnettomalle miehelle, jonka olin jättänyt taakseni, kuin kertaheitolla parantuakseni. En tiennyt vielä että tein sitä. Sitten tajusin, että olin juossut. Olin juossut ulos hänen huoneistostaan, hänen elämästään omaan hikiseen paitaan ja hautautunut hänen hiljaisuuteensa.
Ja kun lopulta lopetin ja istuin penkillä auringonlaskun painuessa punaista kultaa koko kaupungin ylle katsellen, kun muukalainen käveli ohitseni koiranulkoiluttaja hymyillen, minä pystyin hengittämään. En täydesti, mutta tarpeeksi hyvin. Riittävän hyvin, että päätin, että selviän. Se oli ensimmäinen hetki, jolloin aloin todella hengittää.
Kuukauden kuluttua aloitin työn joka ilta. En sitä työtä, jolla maksoin laskuni, vaan erään pimeän projektin: hiljainen tarkistus, jonka tein vain itselleni. En vakoillakseni häntä. En etsiäkseni vahvistusta.
Enimmäkseen testatakseni, halusinko välittää siitä vielä, mitä hän teki. Oli myös paljon pahempaa hetkiä. Hetkiä, jolloin kesken päivä, kesken kokouksen, kesken linja-automatkan, raaka muisto, lause, jonka hän oli heittänyt olkalomakkeella. Tunnelma, joka sai käteni puristumaan olennaisesti nyrkkiin.
Olin silti hänen ensimmäinen rakkautensa tai niin hän oli monesti vakuuttanut. Pelkästään se asia oli saanut minut pysymään uskollisena hänelle aikana, jolloin mikään muu ei ollut sitä tehnyt. Sinä iltana en osannut pysäyttää sitä. Hänen kuuluisin temppunsa – naarmuttaa suntiota ja jättää pitkä, vanha arpi naisesta, jonka elämä oli ollut täynnä sellaista huolimatonta vahinkoa – oli yksi hänen hahmostaan.
En ollut tarpeeksi vakaa vielä vastatakseni. Mutta nyt olin. En lähettänyt viestiä. Miksi olisin vaivautunut.
Hän ilmoittautui sisään 10. päivä. Sitten puhelin alkoi herätä eloon ja sammua kuin joku olisi ladannut siihen uutta elämää. Heräsin välittömästi ja huomasin pitäneeni siitä kiinni koko yön.
Teksti-ilmoitukset. Jotain niistä oli ikivanhaa ja tuttua ja jotenkin toivottoman säälittävää. *Vauva, soita minulle. *
Vilkkuu ruudun yli.
Se Makkara. Sinun on soitettava minulle. Välittömästi. Minä en.
En kerran. Istahdin sängynlaidalle puhelin kädessäni ja katselin kutsuvasti rävähtävää kutsua. Yksi puhelin soi noin viidentoista minuutin kuluttua. Kolmas.
Neljäs. Ja sitten ääniviesti. Pidättelin henkeäni ja painoin toista, kuuntelin sormien pakottaessa puhelimeen kunnes ääni lensi korviini. “Jake.
Meidän on puhuttava. Minä tiedän, että olet vihainen, ja sinulla on oikeus olla. Se oli väärin. Mutta se oli niin pelottavaa.
Koko elämäni on ollut suunniteltua. Ja ajattelin, että ehkä minä vain annan sinulle aihetta epäillä. Mutta se on ollut kauheaa. Olen ajatellut sinua koko ajan.
Minä kaipaan sinua. Kerro minulle vain, että on vielä mahdollisuus. ”
Kuuntelin sen tyhjyyteen asti. Sitten kuuntelin seuraavan.
“Haluan vain puhua. Vastaa. ”
Ja sitten se. *Tiedän, että näen sinut avajaisissa perjantaina.
Tiedän, että olet siellä. Ole kaunis. Soita takaisin. *
Laskin luurin.
Kaksi päivää myöhemmin. Perjantai oli tulossa, ja minulla oli valinta. En tiennyt, odottiko hän vihaa vai pelkoa. Näin itseni hänen kasvoillaan.
Näin myös itseni vastauksen. Mies, jonka olin tulossa olemaan. Katsoin miehen kasvoja peilistä ja pidin siitä. Perjantai-ilta oli hyytävän kirkas; marraskuun taivas oli kylmää akvarellia.
Pidin huoltotakistani ja astuin galleriaan seuraten toisia, jotka olivat varmempia asioista kuin joidenkin nimiä kysyin koskaan. Liikuin pitkin sisäreunoja, lasi pahaa punaviiniä kädessä, tarkastellen taidetta. Se maailma oli kauan poissa, mutta sen kieli osoittautui pysyväksi: pöyhkeyttä ja kymmeniä tuhansien eurojen virheitä, joille oli varattu ammattilaiselämän menestyksen osoitus, hahmot jotka tuntuivat syvemmiltä kuin olivat, koska he huusivat oman turhuutensa. Pysähdyin työn ääreen, miehen tekemä joka oli kerrannut lisääntyneen vieraantumisen armottomuutta, ja olin juuri tavoittelemassa viiniä sivupöydältä, kun tunsin oloni vihdoin katsovani muualle.
Ja sitten näin hänet. Hän seisoi lähellä etäistä seinää valkoinen mekko ja korkokengät, jotka näyttivät tyyriiltä ja kokemattomilta. Hänen seurassaan oli nainen, jonka näin hänen ystävättärelleen, ja hän näytti jonkin aikaa rahaa nuolevalta T-paidalta. Mutta hänen huomionsa oli kiinnitetty huoneeseen toisella puolella.
Hänen silmänsä osuivat minuun ja laajenivat. On mahdotonta olla tuntematta niin raakaa hylätyksi tulemisen ensijännitystä ja syvää tyytyväisyyttä, kun Sarah ilmeestä havaitsi minun ymmärtäneen. Se ei ollut suunniteltu, se oli viestintä: en ole täällä sinua varten. Hän kuiski ystävälleen jotakin, ja tuijotin häntä notkeasti kun hän käveli vastakkaisella tavalla olettaen, että suuntaisin hänen vaaka-asteikollaan liikettä enemmän hänen suuntaansa kuin asetin etäisyyttä.
“Jake. ” Ääni oli hiljainen, tukehtua. “Jake. ”
“Sarah.
” Nimi tuntui painottomalta. Kuin sanoisi sanan vieraalla kielellä. Hän katsoi minua odottavasti ja otti sitten toisen askeleen, ja sen jälkeen hänen kätensä ojensivat, ikään kuin halaakseni minua olisi harjoiteltu tapahtumaksi juuri nyt. Hänen huulensa kosteina kiiltivät viininpunaisesta viinistä.
“Sanoisin, että olet näyttänyt hyvältä”, aloitin. “Mutta valehtelisin, jos en mainitsisi silmäpussejasi. ”
Hän naurahti, heikko ja pakotettu sävy. Se oli epätasainen, ja se oli tunteakseen laiminlyödyksi jääneen yrityksen.
“Olen puhunut kanssasi lähinnä kokonaisena. Missä olet asunut, kulta? Etkö sinä ole saanut yhtään viesteistäni? ”
“Olen saanut ne kaikki”, sanoin.
Hänen virneensä hyytyi, muuttui päättäväisemmäksi. “Kuuntele. Sinä voit vihata minua. Ja sinulla on siihen kaikki syy.
Mutta ennen kuin teet jotakin sellaista, jota emme voi peruuttaa, anna minun selittää tarpeeksi. ”
Kohautin olkapäitäni. Sinä selität. Kuuntelen.
”
Hän nielaisi ja katsoi ympärilleen ikään kuin joku saattaisi kuunnella. Sitten puhe tuli ulos kiireisenä, harjoiteltuna. “Se oli kauheaa. Sen jälkeen sinä lähdit, tajusin, että olin laittanut koko elämäni tauolle typerän ajatuksen takia jonka luulin haluavani.
Sinä olit siinä, lämmittämässä sitä, jonka oletin haluavani – mutta sinä vain odotit minua, ja sinä suostuit. Ja kun minä lähdin tapaamaan muita miehiä, en voinut lopettaa miettimästä sinua. Sitä, miltä sinusta tuntui harteallani, kun nukahdit. Sitä, miten saan sinut nauramaan.
Kun aloin olla tekemisissä muiden miesten kanssa, tunsin pelkkää syyllisyyttä, ja se oli niin väärin. ”
Lopetin seuraavan hetken ajan ja tunsin äärettömän pahuutta. Sitten hänen viimeisestä lausumastaan tuli koko hänen kantansa. “Hän kertoi minulle haluavansa kutsua sinut tänne, jotta näkisitte toistenne todelliset kasvot”, sanoin.
Hän katsoi minua. “Että mitä? ”
Hän katsoi minua. “Että mitä?
”
“Sarah halusi kertoa minulle henkilökohtaisesti, sinä muistat hänet, se on Jennifer. Minä olen juuri kertonut sinulle, että tapailin muita miehiä ja että se oli virhe. Ja minä olen täällä pyytämässä sinua antamaan minulle mahdollisuuden kutsua sinut takaisin. Joten älä pilkkaa tätä.
Tämä on jo tarpeeksi nöyrää. ”
“Etkö sinä ymmärrä? ” Sanoin. “Minä en ole vihainen.
”
Hänen kasvonsa loistivat toiveikkuutta. “Etkö? Sitten…? ”
“En ole vihainen.
Tulen toimeen kanssasi. Sinä teit valintasi, kun kerroit minun olevan väliaikaisesti sivuutettu, koska sinä halusit valikoimasi. Ja minä teen oman valintani. ”
Hänen kasvonsa valuivat.
“Mikä valinta? Mitä sinä tarkoitat? ”
Seisoin siinä ja annoin kysymyksen roikkua. Tiesin, että joka sekunti, jonka olin tuhlannut hänen byrokraattisen katumuksensa kuunteluun, oli toinen askel kauemmas hänestä.
Ja nyt, kun olin lopettanut, tunsin oudon rauhan työntyvän ulos rinnastani. “Rakastin sinua”, sanoin. “Rakastin sinua syvemmin kuin tiesin ennen kuin rakastin edes itseäni. Mutta se rakkaus ottaa sinut sinne, minne se ei voi seurata sinua syvällisesti, sydämellä, koskaan.
”
“Älä”, hän sanoi ja pudisti päätään, ja ääni särkyi. “Älä sano sitä. En voi kestää sitä. Älä vain sano sitä.
”
“Sinä tarjosit minulle tuolin numeron viime yönä. Kutsuitko sinä muut ehdokkaat, jotka jättivät sinut sinulle näyttämään, minkä olen arvoinen? ” “Minä en tiennyt -. ”
“Ja minä olen kiitollinen siitä”, sanoin.
“Tarkoitan sitä. Koska vasta kun istuin huoneessa yksin, ymmärsin totuuden. Isoin valhe, jonka meille kerrotaan, on, että rakkaus on jokin voima, joka kestää kaiken. Mutta se ei ole.
Se on valinta. Aina. Ja sinä teit oman valintasi. Seisoin vieressäsi.
Sinä et katsonut minua kohti. ”
Hänen äänensä kohosi ja murtui. “Se oli virhe. Minä olen tehnyt hirveän virheen.
”
“Etkö sinä koskaan ajatellut”, sanoin ja ääneni oli hiljainen ja selkeä, “että minä ehkä halusin myös tulla valituksi? Ei arvioituna. Ei ennen kuin kaikki muut vaihtoehdot on arvioitu. Valittu heti.
”
Hän avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut ulos. “Sinä et menettänyt minua sinä yönä, jolloin anoit taukoa”, sanoin. “Menetit minut, kun minut jätettiin huomiotta ja sinä seurasit minua. Voi olla, että pystyt elämään sen kanssa.
Mutta et voi. En ole enää kiinni, Sarah. ”
Hymyilin hänelle. Se ei ollut vihamielinen hymy.
Se oli viisasten tietävä ensi silmäyksellä ymmärrys, että kun painovoima repii jotakin rikki, sitä ei voi korjata sillä vakuuttumisella, että se oli ollut olemassa vain huolimattomuudesta. “En ole sinun miehesi. Se mies, jonka kanssa olit tekemisissä, tiedätkö kuinka se päättyi? Se ei päättynyt kyyneliin.
Se päättyi juuri tänne, tähän hetkeen, jolloin kävelet pois ja huomaat, että koko tämän ajan olit rakastanut jotakuta, jota ei ollut olemassakaan. ”
Istuin sitten. “Jake, odota. Jake!
”
Käännyin ympäri, kävelin kohti ovea. En tuntenut vihaa. En katkeruutta. Sain voimaa siitä rauhasta, että olin tullut tänne ymmärtääkseni.
Se ei ollut kosto. Se oli vapautta. Ylitin kadun, jonne olin jättänyt autoni ja tunsin hänen huutavan nimeäni ja kutsuvan minua mutta kävelin eteenpäin. Jotkut juoksevat sinua kohti, toiset juoksevat sinusta poispäin.
Se ei vienyt minua mihään. Se antoi minun hengittää. Vedon toisen jalkansa jalkakäytävän yli ja astuin sisään autoon. Sytytin moottorin.
Katsoin taustapeiliin ja näin, kuinka hän seisoi gallerian valaistun oviaukon edessä, käsi kurkottaen minua kohti, kasvot vääristyneinä. En avannut ikkunaa. En katsonut uudelleen taakse. Ajoin pois yöhön ja jätin hänet seisomaan ilmeisesti räikeän valon alle toivoen hänen lopulta näkevän selkeästi: hän ei odottanut.
Ei elämää, ei vihkimistä. Tarvitsin onnea, mutta saatoin sammuttaa harvoin ainoan ihmisen, joka oli luvannut valaista sitä sielullaan. Seuraavana aamuna heräsin. Aivan kuin jokin olisi lopulta asetettu kohdalleen.
Katselin auringon nousevan pölyisten asunnon ikkunoiden yli. Keitin kahvia, joka oli vain kahvia. Valuin lautasen. Laitoin kahvini.
En kiirehtinyt. En tuntenut painetta olla mikään, mitä kukaan odotti. Sitten istuin pöydän ääreen ja aloin kirjoittaa.