Vain harva asia pysäyttää sinut yhtä täydellisesti kuin se, että maa katoaa jalkojesi alta ilman minkäänlaista varoitusta. Ei henkäystä, ei horjahdusta, ei aavistusta. Yhtenä hetkenä seisot, seuraavana makaat kylmällä kivellä ja tuijotat taivaalle, joka ei ole koskaan näyttänyt niin korkealta ja välinpitämättömältä. Minulle ei käynyt niin.
Mutta vaimolleni kävi. Ambulanssin takaosassa hän makasi hiljaa, silmät kiinni, ja minä pidin hänen kättään, joka oli yllättävän lämmin siihen nähden, että se oli ollut muutaman minuutin ajan liikkumattomana liukkaalla jalkakäytävällä Grassmarketilla. En tiennyt, oliko hän tajuissaan vai ei. En tiennyt, oliko hän kunnossa vai oliko hän murtunut sisältä.
Tiesin vain, että jos hän avaisi silmänsä ja näkisi minut täällä, se olisi jotain, mihin en ollut valmistautunut. Olin seissyt rakennustyömailla, joilla teräs petti ja betoni halkeili, olin kävellyt sortuneiden rakenteiden läpi, joissa yksi väärä askel merkitsi kuolemaa. Mutta tämä oli eri asia. Tämä oli hänen henkensä.
Tämä oli se ihminen, jonka kanssa olin jakanut koko aikuisikäni. Kun ambulanssi kiiruhti liikenteessä ja ensihoitaja tarkisti hänen elintoimintojaan ja puhui hänelle rauhallisella, vaimealla äänellä, minä laskin mielessäni. En tiennyt miksi laskin, mutta laskin. Ehkä se auttoi minua pysymään paikallaan.
Ehkä se auttoi minua unohtamaan, että olimme matkalla sairaalaan, koska hän oli liukastunut jäiselle jalkakäytävälle ja lyönyt päänsä niin, että ääni jäi kaikumaan kapeiden kivitalojen väliin. Sairaalan valot olivat kirkkaat ja kylmät. He veivät hänet sisään ennen kuin ehdin kävellä heidän tahtiaan. Joku työnsi paperilomakkeen käteeni.
Nimi, syntymäaika, veriryhmä, lääkitys, hätäyhteystiedot. Katsoin lomaketta. Käteni kirjoitti nimen, jonka tiesin jo ulkoa. Sitten se pysähtyi.
Mietin, miksi kirjoitin sen nimen. Miksi vastasin siihen kysymykseen kuin se olisi ollut totta. En halunnut ajatella sitä nyt. En halunnut ajatella häntä.
Mutta kun käsi lepäsi lomakkeen päällä ja kynä värähti tyhjän tilan yläpuolella, johon olisin kirjoittanut hänen tyttärensä nimen, en voinut olla tuntematta sitä. Sitä tuskaa, joka oli asunut rinnassani kahdeksan vuotta. Sitä tuskaa, joka ei koskaan väistynyt, joka vain muutti muotoaan päivien, kuukausien ja vuosien myötä. Hänen nimensä oli Aino.
Olen 70-vuotias, olen ollut eläkkeellä neljä vuotta, ja ennen sitä vietin 31 vuotta rakennusinsinöörinä valvoen siltojen rakentamista Keski-Suomessa. Olen seissut keskellä rakenteellisia sortumia ja osittaisia pato-onnettomuuksia ja kerran maanvyörymää, joka vei mukanaan 45 metriä tiekannasta, jonka olin itse hyväksynyt edellisenä marraskuuna. Osaan pysyä rauhallisena, kun kaikki ympärillä ei pysy pystyssä. Mutta kun näin vaimoni makaavan kylmällä kivetyksellä, takki levällään kuin pudonnut esirippu, mieleni tyhjeni täysin.
Ainoa syy, miksi liikuin, oli se, että jalkani eivät odottaneet lupaa. Vaimoni nimi on Elina. Olemme olleet naimisissa 38 vuotta. Aloitimme yksiöstä vuokra-asunnossa Kalliossa, jossa patja oli lattialla ja keittiön pöytä keikkui, ellei itäistä jalkaa tukenut tulitikkurasia.
Rakensimme elämämme siitä tyhjästä, ja kun Aino syntyi, hänestä tuli kaikki. Hän oli ainoa lapsemme, ja hänestä tuli elämämme valo, se ympyrä, jonka ympärillä kaikki pyöri, kunnes se otettiin meiltä pois. Hän oli 31-vuotias, kun lähdimme vaeltamaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon pidennetyn lokakuun viikonlopun ajaksi. Hän ja hänen miehensä olivat olleet reitillä kaksi päivää, kun vävyni, Juhani, palasi yksin lähtöpisteelle ja kertoi puiston valvojalle, että hänen vaimonsa oli liukastunut märällä kalliolla joen yläpuolella ja pudonnut.
Juhani oli etsinyt häntä pimeään asti. Hän oli varma, että Aino oli kuollut. Etsintä kesti päivän. He löysivät hänen sadetakkinsa juuttuneena kaatuneeseen puuhun seitsemän metriä alavirtaan.
He löysivät toisen hänen vaelluskengistään. He eivät löytäneet häntä. Valtio myönsi kuolintodistuksen kahdeksan kuukautta myöhemmin, ja minä seisoin hautausmaalla Espoossa tyhjän haudan vieressä pitäen vaimoni kädestä kiinni ja yrittäen muistaa, miten laittaa toinen jalka toisen eteen. En muista, miten pääsin sinne.
En muista, mitä sanoin. Muistan vain yrittäneeni hengittää sitä, mitä muut kutsuivat hyväksynnäksi, ja tietäneeni, etten koskaan tulisi hyväksymään sitä. Elina piti Ainoa valokuvaa yöpöydällä omalla puolellaan sänkyä. Ei muodollista muotokuvaa, vaan tilannekuvan sunnuntai-iltapäivältä takapihalta: Aino istumassa kuistin kaiteella jäätee kädessään nauraen jollekin kameran ulkopuolelle.
Hänen hiuksensa olivat vielä märät uimasta. Se oli ainoa kuva, jonka pystyimme katsomaan tuntematta tuskaa, joka oli liian suuri kannettavaksi tavallisina päivinä. Se ei ollut kaunis kuva tyhjän haudan takia. Se oli kaunis, koska se oli hän.
Aino. Nimi, joka teki edelleen saman asian minulle vielä kahdeksan vuotta myöhemmin. Se asettui rintaani ja vei hengityksen ennen kuin pystyin ottamaan sen takaisin. Sillä tavalla, kun kaaduin sille jalkakäytävälle, en ajatellut itseäni.
Ajattelin häntä. Ajattelin, että jos tämä oli sitä, miltä tuntuu menettää joku silmiesi edessä hiljaisuudessa, en voinut antaa sen tapahtua enää koskaan. En kestäisi sitä. En uudelleen.
Hänen nimi oli Elina. Olen 70-vuotias, ja olen nähnyt tarpeeksi elämää tietääkseni, että jotkut asiat eivät parane. Ne vain muuttavat painoaan. Ne muuttuvat kevyemmiksi tiettyinä päivinä, raskaammiksi toisina, ja tietyt asiat saavat ne nousemaan uudelleen pintaan vuosienkaan jälkeen: tuoksu, laulu, tien varsien lehtien keltainen sävy.
Ja joskus se on vain nimi. Joku voi sanoa, että tapaat jonkun, joka muistuttaa sinua hänestä, ja tunnistat heidät kokonaisesta olemassaolosta, ennen kuin aivosi ehtivät käsitellä sitä. Mutta tämä ei ollut kuka tahansa. Tämä oli lääkäri, joka seisoi sairaalahuoneen pöydän ääressä, ja hän oli kääntynyt pois ovesta vain muutaman sekunnin ajaksi.
Tuona aikana hän ojensi säilytyslokeron ja puhui hoitajalle. En nähnyt hänen kasvojaan. Vain hänen käytöksensä, tavan, jolla hän käytti päätään ja käsiään, tavan, jolla hän painoi kynää alas leikkuulautaan ja varmisti sarakkeen, ja se riitti saamaan lopun maailmasta pysähtymään. Kun lääkäri kääntyi ja meidän katseemme kohtasivat, maailma ei ainoastaan pysähtynyt.
Se kaatui. Ei siksi, että he olisivat pitäneet sitä vasten. Ei siksi, että he olisivat kutsuneet sitä. Siksi, että kun olen nähnyt tytön piirtävän jäävuorta rannoilla vihreään villapaitaan, ja kun olen nähnyt naisen, joka seisoo minua kohti sairaalavalaistuksen alla, vaikka käytännössä elän sen värin kanssa, jonka hiukset tummuivat kesäauringon alla ja jossa oli valoa ja naurua, jota ei ole ollut kahdeksaan vuoteen, se ei ollut nainen, jonka tunnistin terveenä miehenä.
Se oli hänen tyttärensä. Se oli Aino, joka seisoi siinä. Aino, jonka piti olla kuollut. Sanat tukehtuivat kurkkuuni ennen kuin ne edes muodostuivat.
Ensimmäinen asia, jonka tein, oli henkäistä. Sitten katsoin taaksepäin Elinaan kuin varmistaakseni, että näin saman asian. Mutta Elinan silmät olivat kiinni hänen päässään, ja En tiennyt, oliko hän pystynyt avaamaan ne. Kuulitko sinä?
Halusin kysyä. Kuulitko sinä? Sillä siinä oli nyt liian paljon. Hänen nimensä oli Aino.
En tiennyt, miksi seisoimme siellä. En tiennyt, miksi en ollut koskaan tavannut tätä naista. En tiennyt, miksi hän näytti täsmälleen tyttäreltä, jonka olin haudannut, paitsi että kun hän katsoi minua, hänen kasvoillaan oli ilme, jota en osannut asettaa. Se ei ollut tunnistamista.
Se ei ollut yllätystä. Se oli oikeastaan vain tyyni, tarkkaavainen ja jotain salaperäistä, aivan kuin olisi odottanut, että tunnistaisin hänet. Ja sitten hän käveli minua kohti. Sairaalan lattian kolina tuntui väärältä, liian kovalta, liian raa’alta keskellä sanoja, joita ei pystynyt puhumaan.
Ja kun hän seisoi edessäni, tuijottaen minua alaspäin, hänen silmänsä olivat samanväriset kuin Aino. Sama tumma syvyys. Sama tapa katsella sinua kuin olisit ainoa ihminen huoneessa. ”Anteeksi”, hän sanoi.
Ääni oli matala ja rauhallinen. ”Unohdin, että olit vielä täällä. Anna minun viedä sinut jonkun luo, jonka kanssa puhua. ”
”Vaimoni”, sanoin.
En tunnistanut omaa ääntäni. Se kuulosti karhealta, kuin se olisi kulkenut halkeaman läpi. ”Vaimoni tarvitsee minut. ”
”Hän voi odottaa.
Anna minun hakea joku. ”
”Ei. Sinä et ymmärrä. Sinä olet – sinä olet sairaala, sinä olet lääkäri, sinä olet – minä näen hänet, ja sinä olet –”
En voinut saada sanoja ulos.
Sairaalan käytävän valot tuntuivat liian kirkkailta. Katseeni pyyhki naisen kasvoilta, jotka olivat Aino, mutta eivät aivan. Leuka oli erilainen. Poskipäät olivat erilaiset.
Ikä oli oikea, mutta väärä. Ja sitten hän sanoi:
”Sinä olet herra Leskinen. ”
Kesti sekunnin käsitellä sitä. ”Anteeksi?
”
”Eero Leskinen. Eksyin kerran, kun olin ollut viihtynyt täällä, ja soitin miehelleni itkeäkseni, koska en löytänyt naista, jolla oli luumut. Ja hän sanoi: ”Kulta, lähdit jo kotiin. ” En ole varma, miksi muistin sen juuri nyt.
Olen pahoillani. Sinä olet täällä vaimosi takia. Enkä minä edes kysynyt hänen nimeään. ”
Odotin.
Jokin tässä oli vialla. Jokin tässä oli väärin. Nainen ei ollut järjissään. Mutta hän oli myös tuttu, ja se oli pahinta.
”Mikä sinun on? ” hän kysyi. Ja vasta silloin huomasin, että hän oli kumartunut lähemmäs, tuijottaen minua kuin olisi halunnut avata kalloni ja nähdä, mitä siellä tapahtui. Tunsin adrenaliinin ryntäävän suoniini.
Käsi oli vapissut, kun pidin häntä, ja kysyin hiljaa:
”Tunnetko sinä Ainon? ”
Hän räppäytti silmiään. Hämmennys. Sitten hiljainen tunnistus.
”Aino”, hän sanoi hitaasti. ”Omani. Vaimosi. Tarkoitatko vaimoasi?
”
En tiennyt, oliko hän kuullut minua. Kun katsoin naista, hänen kasvonsa olivat tyhjät, mutta hänen silmänsä kertoivat toista. Sitten hän pudisti päätään ja katsoi rannettaan, ja silloin näin sen. Pieni arpi vasemmassa ranteessa.
Lapsuusperäinen arpi, joka oli saatu kaatuessa betonille. Sellaisen, jonka näin aina, kun hän ojensi minulle jotain, jonka hän veti pois pöydältä. Mutta se ei voinut olla hän. Se ei voinut olla hänen arpensa.
Sillä tytär, jonka olin haudannut, ei ollut vasenkätinen. Tyttärellä ei ollut arpea, jonka hänen kumppaninsa oli saanut noustessaan. Tyttärellä ei ollut arpea juuri oikeassa kohdassa. Ei tätä.
Paitsi että tämä oli. ”Kirkkaat”, sanoin. Hän kallisti päätään. ”Hän käyttää sitä koko ajan.
Vaikka ei olisi mikään, hän pitää sitä. ”
Sairashuoneen valot tuntuivat liian kirkkailta. Tunsin maailman kiertyvän, mutta pysyin paikallaan. Tuijotin häntä, ja minun piti sanoa jotain, minkä tiesin todeksi.
Ja sitten kysyin ääneen:
”Mikä sinun nimesi on? Oikeasti. ”
Hän katsoi minua pitkään. Sitten hän avasi suunsa ja sanoi:
”Aino.
”
Hiljaisuus. ”Aino Leskinen. ”
En tiennyt, oliko se järkytystä, vihaa vai kauhua. Tunsin sen mahassani.
Tunsin sen rinnassani. Tunsin sen käsissäni ja jaloissani. Maailma tuntui ympäröivän minua. ”Olen niin pahoillani”, sanoin kuullessani sanovan.
”Minun on – minun on päästävä pois. ”
En tiennyt, kävelinkö vai juoksinko. Tiesin vain, että olin yhtäkkiä levottomuudessa, ja Elina oli sängyssä, joka kantoi jotain arvoituksellista, ja olin paljon väärässä oleva mies, joka seisoi keskellä sairaalaa, jota kutsuttiin Aino Leskiseksi, ja minulla ei ollut aavistustakaan, miten sinne pääsin. Seuraavat tunnit olivat kuin hämärän läpi katsomista.
Elina heräsi aivotärähdyksellä ja kipeänä ranteineen, joten he päättivät pitää hänet yön yli tarkkailua varten. Hän istui sängyn reunalla puristaen kättäni ja nojautuen tyynyihin ja kertoi päivästä, jonka olimme todella eläneet, mutta jonka muistaminen tuntui mahdottomalta. Ja silti siellä oli tuo nainen. Ja hänen nimensä oli Aino Leskinen.
En voinut sanoa sitä ääneen. En voinut kertoa Elinalle, että olin nähnyt tyttäremme. En voinut sanoa: ”Seison 16. sairaalassa katsomassa naista, jolla on sinun arpesi”, koska se kuulosti hullulta.
Se kuulosti siltä kuin olisin ollut vanha mies, jonka mieli oli pettänyt. Mutta kun hoitaja tuli illalla sisään toivottaakseen hyvää yötä, hän sanoi:
”Tri Aino korjaa sinulle vielä, että kipeät kädessä olevat nivelkivut eivät ole totta. ”
En tiennyt, miksi se tuli ulos niin kuin se tuli. Sänky tuntui putoavan jalkojeni alla.
Yritin kysyä välinpitämättömällä äänellä:
”Anteeksi? ”
”Nivelreuma. Se on joskus vaikea nähdä nuorella lääkärillä, mutta hän selviää siitä. Ei olisi koskaan arvannut, kun tapaa hänet, hän on niin energinen.
Torstaisin. ”
Hän tarkoitti, että torstaisin hän oli Länsi-Suomen yliopistollisessa sairaalassa, ja sitten hän sanoi:
”Hän on ollut töissä täällä tämän viikon. Sinulla on onni saada hänet. Monet potilaat ajavat pitkän matkan nähdäkseen hänet.
”
En tiennyt, mitä sanoa. Hoitaja luki taas jotain kirjoitusalustalta. ”Tri Leskinen. Olisitko koskaan uskonut, että joku noin nuori olisi jo niin lahjakas?
”
”En. ”
”Hän on juuri palannut Keski-Suomesta. Siirto täällä oli hänelle iso muutos, mutta hän sopeutuu hyvin. ”
Keski-Suomi.
Kotikaupungin alue. Alue, jossa tyttäremme oli kuollut. Yritin nauraa. En tiennyt, onnistuinko siinä.
Lääkäri, jonka nimi oli Tri Aino. Aino. Ei Aino-Lotta. Ei Anna.
Vain Aino. Jokin tässä napsahti paikalleen kuin osa, jota minun ei olisi pitänyt koskaan nähdä. Kysyin hiljaa:
”Tietääkö hän itse kuka hän on? ”
Hoitaja naurahti.
”Toivottavasti. Muuten emme antaisi hänen hoitaa potilaita. ”
Seuraavana aamuna en saanut nukuttua. Odotin Elinan nukkuvan rauhallisesti, ja niin tein ainoan asian, jonka pystyin: kävelin sairaalan uumeniin.
Kysyin ympäriinsä, kunnes löysin hänet, ja näin hänet puhumassa hoitajan kanssa etäkäytävän päässä. Ja tunsin vedon, toivon, kauhun ja hämmästyksen sekoituksen, kun hän katsoi ylös ja näki minut. En tiennyt, oliko hän nähnyt minut vai aistiko hän läsnäoloni. Mutta kun hän kääntyi ja palasi huoneeseensa ja sulki oven, en voinut olla tuntematta, että se oli kutsu.
Ja sitten huomasin puoliksi kiinni jääneen oven takana kaksi valokuvaa, jotka oli asetettu kirjoituspöydän peilin kehyksiin. Toisessa oli vanhempi nainen, jolla oli hänen silmänsä. Toisessa oli mies, jolla oli hänen leukansa. Ja nauroi vastakkaisessa seinässä, johon en ollut huomannut astua sisään, oli valokuva, joka sai maailman pysähtymään.
Se oli kuva tytöstä, jolla oli märät hiukset, kuistin kaiteella, jäätee kädessä. Sama valokuva. Tyttäreni valokuva. Tyttäreni, jonka olin haudannut kahdeksan vuotta sitten.
Tiesin, että minun piti herättää Elina. Tiesin, että minun piti kertoa hänelle. Mutta en voinut olla varma, että en ollut ymmärtänyt kaikkea väärin. Sillä jos tämä nainen todella oli tyttäreni, jos tämä nainen oli Aino, miksi hän ei ollut kertonut meille?
Miksi hän ei ollut tullut kotiin? Ja miksi hän seisoi täällä ja antoi kaikkien puhua itsestään kolmannessa persoonassa kuin hän olisi joku muu? En tiennyt. Mutta sinä yönä, kun he sammuttivat valot ja Elina nukkui, hiivin takaisin käytävälle ja odotin hänen huoneensa ulkopuolella.
Kun ovi avautui, seisoin siellä muutaman minuutin ajan. En tiennyt, mitä olin tekemässä. Halusin vain nähdä hänet uudelleen. Halusin nähdä, liikkuiko hän tai hengittikö hän silloinkaan, kun hän ei tiennyt kenenkään katsovan.
Ja kun hän tuli ulos ja näki minut, hän pysähtyi silti. ”Herra Leskinen”, hän sanoi hiljaa. ”Onko kaikki hyvin? ”
Nielaisin.
Tunsin sydämeni hakkavan kylkiluita vasten. ”Mitä sinä teit kahdeksan vuotta sitten? ”
Hiljaisuus. ”En ymmärrä kysymystä.
”
”Syyskuussa. Kahdeksan vuotta sitten. Kun olit lomalla. ”
Hänen ilmeensä pysyi neutraalina, mutta näin lihasten pakenevan hänen leuassaan.
”En ollut varattu. ”
”Missä olit? ”
”Juhlin syntymäpäivääni. Helsingin ulkopuolella.
”
”Missä? ”
”En muista. ”
”Sinä valehtelet. ”
Ja kun hän ei vastannut, minä sanoin:
”Tiedän, kuka sinä olet.
Näin sinun huoneessasi olevan kuvan. ”
Hänen kasvonsa kalpenivat. ”Se on minun tyttäreni kuva”, sanoin. ”Sinä teipit sen.
Jääkaappiin. Kerroit minulle, mitä se tarkoitti. ”
”Se on meidän oma sovittu keskustelumme. ”
”Kerroin sinulle, miksi me pidimme sen siellä.
Sanoit, että se merkitsi sinulle jotain muuta. ”
”En ole koskaan nähnyt sinua tuon illan jälkeen. ”
Ja silloin valot syttyivät. ”Etsin sinut.
Seisoit siellä ja työnsit lokeron ovea, jossa luki ’Pidätys’ varmistaaksesi, ettei joku päässyt karkuun. Ja sinä sanoit: ’Rakastan sinua, mutta minun on pakko mennä, ja sinä olet sellainen kuin sinä olet’, koska se oli viimeinen mitä sanoit tyttärellesi. Mutta se ei ollut sinun tyttäresi. Se oli alkuperäinen.
”
”Mitä sinä puhut? ”
”Istuin vieressäsi. Sanoit, että sinun piti kertoa minulle jotain. Ja sitten sanoit, ettet voinut, koska se ei ollut enää ”tyttäresi kuva”.
Nyt hän ei liikkunut. Tuijotin häntä, ja jokin toinenkin napsahti paikalleen. Ymmärsin. ”Sinä olit Juhanin sisko”, sanoin hiljaa.
”Sinä olit se, jonka kuva meillä oli. Sinä olit Juhanin sisko, mutta hän ei koskaan puhunut sinusta. Ja kun Aino palasi, kun Juhani toi hänet kotiin, sinä olit se, jonka hän toi. ”
Ja nyt hiljaisuus oli erilainen.
Nyt hänen kätensä vapisivat. Ja kun hän puhui, hänen äänensä oli vain kuiskaus. ”En ole varma, mistä puhut. ”
”Sinä olet hänen siskonsa.
Sinä varastit hänen henkilöllisyytensä. Sinä varasit hänen elämänsä. Ja kahdeksan vuotta sitten kun hän kuoli, sinä otit hänen nimensä ja tulit takaisin. Sinä teeskentelit olevasi hänet.
”
Odotin hänen sanovan sen. Odotin hänen kieltävän sen. Mutta ne kaksi sekuntia siinä. Ne kaksi sekuntia, jotka kestivät aivan liian kauan.
Ja sitten hän katsoi minua ja sanoi:
”En koskaan ansainnut ketään. ”
Ja sitten hän sulki silmänsä ja sanoi:
”En koskaan ansainnut sitä, että sain toivoa. En koskaan ansainnut tätä elämää. Mutta rakastit minua.
”
”En. ”
”Silti sinä kutsuit minua aina nimellä, joka oli hänen. Ikinä. ”
En voinut hengittää.
”Nimesi”, sanoin. ”Mikä on oikea nimesi? ”
Hän vain katsoi minua. ”Se ei ole nyt tärkeää, koska et tule koskaan näkemään sitä, mitä sen nimen kanssa tapahtuu.
”
Ja sitten tapahtui jotain, mitä en odottanut. ”Annoitko sinä minulle tämän? ”
Hän ojensi minulle valokuvan. Katsoin häntä.
”Sinulla on lompakkosi esillä. ”
Katsoin alas. Se oli. En edes muista ylemmän taskuni napittaneen.
Lompakko auki, ja sisällä vanha valokuva minusta ja Ainosta ja Elinasta kesäpäivänä. Työnsin sen kuoren reunaa kohti niin, että se putosi käteeni. Ja sitten sanoin:
”Tämä on minun tyttäreni. ”
”Tiedän.
”
”Se oli ennen kuin tapasin sinut. ”
Hiljaisuus. ”Tapasit. Sinä olet juuri pukeutunut siihen.
”
En tiennyt, oliko se hän vai minä, joka olin menettänyt otteen. Mutta sanoilla oli silti jatkoa:
”Sinä kutsuit minua aina tyttäreneksi, mutta minä en ollut koskaan sinun tyttäresi. Näit mitä halusit nähdä. Tunsit vain hänet.
”
Ja se osui paikkaan, josta en tiennyt, että se oli vielä auki. ”Vaimosi vielä tarvitsee sinua. Tarvitset sen, mitä sinä nyt. ”
Sitten hän kääntyi ja käveli käytävää pitkin ennen kuin hän toinenkin saattoi tajuta, mitä olin juuri sanonut.
Seuraavat päivät olivat epäselviä. Joko todellisia tai kuviteltuja. Istuin Elinan vieressä. Kun hänen lääkärinsä tuli sisään, hän selitti, että aivotärähdys voi aiheuttaa muistihäiriöitä.
Sanoin, etten muistanut kaatumista. Lain mukaan istuin siellä päivystyksessä, katsoin ovea ja odotin hänen palaavan. Hän ei palannut. Hän ei tullut.
Kun he pääsivät ulos, etsin jonkun, joka tietäisi työntekijöistä, jotka olivat olleet töissä sinä viikonloppuna. Se oli liian epäselvää. Kukaan ei tiennyt varmasti. Sain kuitenkin tietää yhden asian varmasti.
Rekisterissä oli henkilö, jonka nimi oli Aino Leskinen. Ei työpaikan osalta, vaan tosielämän osalta. Asunnon vuokraajana. Entä nyt.
vuokrasopius poliisille. En tiennyt miksi tein sen. Ehkä halusin todisteita. Ehkä halusin vastauksia.
Tai ehkä halusin vain nähdä jotain fyysistä, konkreettista, käsin kosketeltavaa, mikä ei ollut hänen sairaalarevironsa. Kun pääsin sinne, olin läheisellä junalla matkustanut pois. Vastaanotossa oli kirje. Sisällä oli muistitikku ja sininen muistivihko.
En ollut suunnitellut avaavani sitä. En ollut suunnitellut ottavani sitä. Mutta kun soitin soittoääneni muistutusta, jonka olin asettanut sille päivälle tietämättä, miksi olin asettanut sen, soitin, ja kun soitin, otin kiinni ja avasin ja maksoin. Jenkka löytyi Aino-nimisenä.
Se oli tyhjä. Ei. Se ei ollut tyhjä. Sen keskellä oli yksi ainoa kirjain.
”Sinä olet aina valinnut minut. Vaikket tietänyt kuka olin. Valitsit. Joten nyt sinä saat tietää totuuden.
Ja jos päätät vihata minua tämän jälkeen, ymmärrän. Mutta en kestänyt enää enempää. ”
Allekirjoitus ei ollut Aino. Se oli toinen nimi.
Sivu kääntyi. ”Sinä se olit. Sinä olit se, joka seisoi puiston ulkopuolella. Sinä olt se, joka ei kutsunut kotiin, koska olit liian peloissasi kohtaamaan heidät.
Sillä minä näin sinun tekevän sen, ja silti sanoit olevasi pahoillasi. Sinä vihasit häntä aina. ”
”Kuka? ”
”Ainota.
Siskosi. Sinä varastit sen. ”
”En varastanut mitään. Se oli minun.
”
”Se oli hänen. Se oli aina hänen. Sinä vain olit oikeassa paikassa oikeaan aikaan. ”
”En ollut.
Te kaikki toit minut takaisin. ”
”Sisaret. Tiesitkö sinä, mitä tarkoitat? Tiesitkö sinä, mitä se tarkoittaa?
”
Ja niin asetin muistikirjan pöydälle. Löysin sivun ja aloin lukea tytön käsialaa, jota olin luullut tyttärekseni. En ymmärtänyt, mitä olin lukenut. Enkä ymmärtänyt vielä minäkään täysin, mutta sinä iltana, kun Elina nukkui ja olin yksin olohuoneessamme, avasin kannettavan ja kirjoitin nimen, joka oli muistikirjan lopussa.
Se oli nimi. Toimitetta. Lähiosoite.
Ja se sinetöi kaiken, mitä olin pitänyt itsestäänselvänä.