Hän ei kieltäytynyt minusta sillä kertaa, kun eniten tarvitsin häntä. Ei suoraan. Hän vain ei pystynyt siirtämään kynsienhoitoa. Se oli lause, jonka hän sanoi, ja sitten hän sanoi, ettei voinut siirtää sitä, koska se oli ollut varattuna jo kolme viikkoa.
Ja sitten kuului se ääni, se tietty sävy, jonka olin oppinut tunnistamaan jo kauan sitten. Se sävy, joka tarkoitti, että keskustelu oli ohi, vaikka en ollut sanonut vielä puoliakaan siitä, mitä piti sanoa. Minä olen 68-vuotias. Olen asunut yksin tässä talossa kuusi vuotta siitä lähtien, kun Aino kuoli.
Kuusi vuotta yhden hengen kahvinkeittoa, puolityhjää pakettiautoa, jonka tankki kestää kuukauden, koska en enää liiku paljon minnekään. Kuistivalon jätän palamaan enemmän tavasta kuin tarpeesta. Ihmiset kysyvät, miten voin, ja minä sanon pärjääväni. Se on enimmäkseen totta.
Olen työskennellyt koneiden parissa koko aikuisikäni. 68-vuotiaana olen kunnossapitopäällikkönä eläkkeellä Kuusankosken paperitehtaalta. Tunnen koneet. Tiedän, että suurimmat viat harvoin alkavat siitä, mistä ne näkyvät.
Laakeri kuluu kaksi vuotta ennen kuin se jumittuu. Hihna hankautuu sisäpuolelta kotelon sisällä, eikä kukaan näe sitä. Ja siihen mennessä, kun jokin todella hajoaa silmiesi edessä, oikea vahinko on jo tapahtunut kauan sitten paikassa, jota kukaan ei katsonut. Ymmärsin tämän koneista kolmekymmentä vuotta ennen kuin ymmärsin sen pätevän omaan perheeseeni.
Ja siihen mennessä vahinko oli jo vanha. Hanna on 41-vuotias, asuu 20 minuutin päässä omakotitaloalueella miehensä Joonaksen ja heidän kahden lapsensa kanssa. Joonas myy yritysvakuutuksia, pärjää siinä hyvin, ajaa uudempaa autoa kuin minä ja puhuu siitä enemmän kuin haluaisin. Hanna työskentelee osa-aikaisesti hammaslääkäriasemalla ja on kaikkien muiden paitsi minun oman kokemukseni mukaan ihana äiti, hyvä naapuri, aktiivinen seurakunnassaan.
Kasvatin hänet kyvykkääksi ja ystävälliseksi. Suurimman osan elämästään hän on ollut molempia kaikkia muita kohtaan, paitsi minua. Ja kerroin itselleni, että näin aikuiset lapset vain ovat isiensä kanssa. Kiireisiä, hajamielisiä, ei julmia.
Pidin kiinni tuosta selityksestä paljon pidempään kuin todisteet antoivat myöten. Tarkastus, joka käynnisti kaiken tämän, oli helmikuun tiistaina. Kardiologini vastaanotolta oli soitettu ja aikaistettu rasituskoetta, koska viimeisimmät verikoearvot olivat huolestuttaneet heitä tarpeeksi, jotta he halusivat tarkemman katsauksen. Lääkäri Liisa Laine oli ollut suora kanssani yhdeksän vuoden ajan.
Hän ei pehmennä asioita, ja arvostan sitä. Hän oli pyytänyt ajanvarauksesta vastaavaa merkitsemään, etten saisi tulla yksin. Soitin Hannalle sinä sunnuntai-iltana. ”Hei isä”, hän sanoi siihen tiettyyn sävyyn, jota hän käytti tehdessään samalla jotain muuta.
Sen sävyn, jonka olin oppinut tarkoittavan, että kilpailin television, puhelimen tai molempien kanssa. Kerroin kokeesta. Kerroin, että lääkäri halusi jonkun paikalle, ja kysyin, voisiko hän tulla. Syntyi tauko.
Sellainen, jossa on laskelmointia mukana. ”Onko se tiistaina, eikö? Mulla on Iidan kynsiaika. Se on ollut varattuna jo kolme viikkoa.
Voisiko Joonaksen äiti tai joku muu viedä sut? ”
En tunne Joonaksen äitiä tarpeeksi hyvin pyytääkseni häntä istumaan vieressäni. Kun lääkäri kertoo asioita sydämestäni. ”Joonas sanoo, että sä oot viime aikoina tehnyt jokaikisestä pikkutarkastuksesta suurta numeroa ja ehkä se on osasyy siihen, että verenpaineesi nousee ylipäätään.
Ehkä sun kannattaisi vaan rauhoittua. ”
Pidin puhelinta enkä sanonut mitään hetkeen. En siksi, ettei minulla olisi ollut sanottavaa, vaan koska minulla oli useita asioita sanottavana, eikä yksikään niistä olisi auttanut. ”Keksin jotain”, sanoin hänelle.
”Se on varmaan parasta”, hän sanoi kuulostaen jo helpottuneelta siitä, että keskustelu päättyi. ”Rakastan sua, isä. ”
Laskin puhelimen tiskille sen keraamisen leipälaatikon viereen, jonka Aino osti Porvoon kesätorilta kolmekymmentä vuotta sitten. Sitä, jota en ole koskaan harkinnut vaihtavani.
Seisoin siinä molemmat kädet tasaisena tiskillä ja hengitin niin kuin lääkäri Laine oli opettanut minulle. Rintani kiristyessä hitaasti sisään nenän kautta, pidätä, hitaasti ulos. Haluaisin kertoa, että olin yllättynyt. En ollut.
Se osa oikeastaan satutti. Ei itse kieltäytyminen, vaan se, kuinka vähän se yllätti minut. Soitin Rajo Anttilalle. Rajo ja minä palvelimme yhdessä nuorena samassa yksikössä.
Hän oli asunut neljän korttelin päässä minusta viimeiset kahdeksan vuotta siitä lähtien, kun hänen vaimonsa työtoi heidät sinne Rovaniemeltä. Rajo on 71-vuotias, eläkkeellä nyt pitkän matkan rekka-autoilusta. ”Rasituskoe”, sanoin. ”Kardiologi haluaa jonkun paikalle.
”
”Mihin aikaan? ” hän kysyi. Kerroin hänelle. Hän sanoi olevansa paikalla.
Ei muita kysymyksiä. Ei draamaa. Ei arvostelua. Sellaista me olimme.
Sellaista me olimme aina olleet. Nuorina meidän ei tarvinnut puhua tunteista, koska teot puhuivat puolestaan. Ja nyt, kuusikymmentä vuotta myöhemmin, se oli edelleen totta. Kun joku meistä tarvitsi jotain, toinen oli paikalla.
Tiistaina hän haki minut seitsemältä aamulla. Hän ajoi vanhalla hiljaisella autollaan, ei sanonut paljon, mutta piti kätensä ratissa niin kuin olisi ajanut elämänsä tärkeintä reittiä. Hän odotti kaksi tuntia parkkipaikalla valittamatta sanaakaan. Kun tulin ulos, hän nousi autosta ja avasi minulle oven.
Ei kysynyt, mitä lääkäri oli sanonut. Katsoi minua, ja kun minä nyökkäsin, hän nyökkäsi takaisin. Lääkäri Laine ei pitänyt pitkiä johdatteluja. Hän laski paperit pöydälle, katsoi minua suoraan silmiin ja kertoi, että rasituskokeen tulokset olivat huolestuttavia.
Ei vielä täysi katastrofi, mutta ei enää pelkkä varoitus. Hän selitti asioita rauhallisesti, ja minä kuuntelin. Sydämeni, hän sanoi, ei lyö enää yhtä vahvasti kuin ennen. Se ei ollut yllätys.
Mutta sitten hän sanoi jotain sellaista, joka sai minut istumaan aivan hiljaa. ”Tarvitset toimenpiteen. Se ei ole kiireellinen, mutta se ei myöskään ole valinnanvaraa. Se on aikaistettu ensi kuulle.
Ja en halua, että tulet yksin. Tarvitset jonkun, joka ajaa ja joka pystyy reagoimaan, jos jotain tapahtuu. ”
Kuusi viikkoa myöhemmin hän sai tietää, mitä ne sanat olivat hänelle todella maksaneet. Se tapahtui, kun Hanna tuli kylään.
Harvoin se tapahtui, mutta joskus hän tuli, kun hänellä oli hetken tyhjä kohta kalenterissaan. Tällä kertaa hän tuli, koska hänellä oli jotain kysyttävää. Hän seisoi keittiössä, kädet lantiolla, ja katsoi minua sillä tavalla, jonka olin oppinut tarkoittavan, että hän oli jo tehnyt päätöksensä ja odotti minun hyväksyvän sen. ”Isä, mä oon miettiny, että kun te ette oo enää nuoria, niin ois varmaan hyvä, että teillä olis jonkinlainen järjestely.
Että ku te ette oo enää niin hyvässä kunnossa, niin ois varmaan hyvä, että teillä olis jonkinlainen valtakirja tai tämmöinen. ”
”Valtakirja? ”
”Niin, että mä voisin hoitaa sun asioita. Jos jotain sattuu.
Että mä pääsisin käsiksi sun tietoihin ja pankkiin ja tämmöisiin. ”
”Miksi tarvitsisit pääsyn pankkiini? ”
”No jos sä et pysty itse hoitamaan asioita. Jos sä joudut jonnekin, niin joku sun pitää hoitaa.
”
”Aivan. Ja se joku olet sinä. ”
”Kuka muu se olisi? ”
En vastannut siihen.
Seisoin siinä hiljaa ja katsoin häntä. Ajattelin sitä helmikuun tiistaita, jolloin olin pyytänyt häntä tulemaan mukaan rasituskokeeseen, ja hän oli kieltäytynyt kynsien takia. Ajattelin kaikkia niitä kertoja, jolloin olin pyytänyt ja saanut jonkin tekosyyn. Ajattelin sitä, kuinka Rajo oli odottanut parkkipaikalla kaksi tuntia, koska lääkäri oli pyytänyt minua tulemaan jonkun kanssa, ja ainoa, joka oli tullut, oli mies, joka ei ollut perhettä.
Ja sitten ajattelin, että Hanna oli oikeassa yhdestä asiasta: asiat pitää järjestellä. Mutta ei sillä tavalla kuin hän kuvitteli. ”On minulla jo valtakirja”, sanoin. Hän katsoi minua kuin en olisi sanonut mitään järkevää.
”Mitä? ”
”On minulla valtakirja. Tehty jo keväällä. Sille on nimetty hänelle.
”
”Kuka on nimetty? ”
”Rajo. Rajo on nimetty edunvalvojaksi. ”
”Rajo?
Se sun vanha kaveri? Se ei ole edes sukua! ”
”Ei, ei ole. Mutta se on ainut, joka on ollut paikalla, kun olen tarvinnut apua.
”
”Mitä sä höpötät? Mä oon sun tytär! ”
”Niin olet. Ja silti sä et päässyt tulemaan mun mukaan kardiologille, kun pyysin, koska sun kynnet piti hoitaa.
Rajo tuli. Rajo istui kaksi tuntia parkkipaikalla. Rajo ei kysynyt mitään. Se vaan tuli.
Ja nyt sä tulet pyytämään, että mä antaisin sulle pääsyn mun pankkitileihin, koska sä oot mun tytär? Sillä aikaa kun mä oon tarvinnut omaa tytärtäni, mä oon aina joutunut turvautumaan johonkin muuhun. ”
Hänen kasvonsa menivät tyhjäksi. Hän ei ollut koskaan kuullut minun puhuvan noin.
Ehkä hän oli luullut, etten minä huomaisi. Ehkä hän oli luullut, että olin vain vaikea, että olin tottunut olemaan yksin ja siksi oletin hänen olevan kiireinen. Mutta mitä hän ei tiennyt, oli se, että olin nähnyt asian jo vuosia sitten. Olin vain toivonut, että se oli väärä hälytys.
Olin toivonut, että kone pitäisi pintansa, että vasta kun jotain oikeasti hajoaisi, vika löytyisi. Mutta kone ei toimi niin. En ollut varma, kumpi satutti enemmän: hänen kieltäytymisensä vai se, että en ollut yllättynyt hänen kieltäytymisestään. Hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanaa ulos.
Katsoi minua, sitten katsahti pois, kohti ikkunaa, josta avautui näkymä pihalle ja sen ruohonkorsille, jotka eivät olleet yhtä harmaita kuin hänen isänsä hiukset. ”Mitä sä oot tehny? ” hän sanoi viimein hiljaa. ”Sen, mikä oli pakko.
Järjestellyt asiat ennen kuin se on liian myöhäistä. ”
”Mutta mä oon sun tytär. ”
”Niin olet. Ja mä rakastan sua.
Mutta rakkaus ei ole sitä, että se on olemassa vain silloin, kun se on helppoa. Se on sitä, että sä oot paikalla, kun toinen tarvitsee sinua. Ja sä et ole ollut. ”
Hän seisoi siinä kauan.
Sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat märät, mutta minä tiesin, ettei se ollut katumusta. Se oli jotakin muuta. Ehkä heijastusta siitä, että hän oli juuri nähnyt itsensä sellaisena kuin minä olin nähnyt hänet kaikki nämä vuodet.
Ja se näky oli hänelle vaikea hyväksyä. En ollut katkera. En ollut vihainen. Olin jopa helpottunut.
Koska kun valhe, jota olin itse itselleni kertonut, oli viimein murtunut, minulla oli edessäni jotain paljon todellisempaa. Minulla oli Rajo. En ollut enää yksin. En ollut koskaan ollut yksin, vaikka olin niin luullut.
Hän oli aina ollut siellä. Sitä hän oli aina ollut. Ei perhettä, ei velvollisuutta, mutta mies, joka tuli, kun soi. Ja nyt, kun asiat oli järjestelty, minun ei enää tarvinnut odottaa, että kone hajoaisi ja minä huomaisin vian liian myöhään.
Minä olin jo korjannut sen. Ennen kuin kukaan ehti nähdä, kuinka rikki se oli ollut.