Jouluateria oli jo puolivälissä, kun tunsin pienen sormen hipaisevan polveani pöytäliinan alla. En ollut odottanut sitä. Aino oli istunut koko illan vastapäätä minua, hiljaa kuin hiiri, hänen katseensa vain lyhyesti eksyen jonnekin, minne minun katseeni ei enää yltänyt. Nyt hänen kätensä liukui pöydän alle, ja kun se tuli esiin, se työnsi jotain syliini.
Pienen, tiukasti taitellun lapun. Ei isompaa kuin tulitikkuaski. Suljin sormeni sen ympärille ja jatkoin kinkun leikkaamista toisella kädellä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Katselin pöydän yli rakastavaa vävyäni Markusta, joka kertoi juuri tarinaa uudesta asiakkaastaan.
Ojensin lautasen edelleen ja hymyilin. Pöytäliinan alla sydämeni päällä painoin pientä lappua vasten rintaani, kunnes keramiikkalevy oli toimitettu, eikä kukaan tiennyt, että hetki oli juuri muuttunut joksikin, jota minä en enää voinut hallita. Vasta kun pääsimme kahville, sain tilaisuuden. Hanna oli kaatamassa kermaa omaan kuppiinsa, Markus haki viiliä keittiöstä, ja Aino oli noussut pöydästä auttaakseen kattamaan tiskipöydän.
Avaan lapun niin huomaamattomasti kuin pystyin ja luin sen. Käsiala oli pientä ja huolellista. 12-vuotiaan parasta kaunokirjoitusta, sellaista, jota käytetään, kun halutaan, että toinen ottaa sinut todesta. Siinä luki: Vaari, auta minua.
Älä kerro äidille. Katsoin ylös. Aino tuijotti lautastaan, hänen sormensa hyppivät pöytäliinan reunaa pitkin. Sitten Hanna sanoi jotakin, ja kaikki nyökkäsivät ja nauroivat, ja minä työnsin lapun taskuuni ja otin vielä yhden lusikallisen kahviin, sokeria, sekoitin pitkään.
Nimeni on Väinö Salmi. Vietin 38 vuotta koneistajana, kunnes polveni pettivät ja käskivät minut istumaan nojatuoliin. Vaimoni Helvi kuoli kuusi vuotta sitten. Nykyään on siis vain minä, liian hiljainen asunto ja jouluaterialta tyttäreni luona Ylöjärvellä 40 minuutin päässä kotoani Tampereelta.
Olen hänen isänsä, mutta viime vuosina minusta on tullut enemmänkin penkin alle jäävien sukulaisten vartija. Hanna on ainoa lapseni. Hän meni naimisiin Markus Virtasen kanssa 14 vuotta sitten. Paperilla Markus on juuri sellainen vävy, josta jokainen appiukko kehuu.
Hän pyörittää keskisuurta vakuutustoimistoa, hän valmentaa kunnan jalkapallojoukkuetta, hän käy kirkossa helvetin siististi pukeutuneena. Hän puristaa kättäni hivenen liian lujaa joka kerta, kun näemme. Mutta katsotaanpa mitä hän on tyttärelleni tehnyt. Heidän ainoa lapsensa on tuo 12-vuotias, kaikki kyynärpäitä ja hiljaisia havaintoja.
Sellainen lapsi, joka lukee ruokapöydässä, kun kukaan ei katso, ja esittää kysymyksiä, jotka saavat aikuiset tuntemaan olonsa kiusallisiksi. “Vaari, luuletko, että ihmiset voivat rakastaa toisiaan ja silti satuttaa toisiaan? ” hän kysyi kerran keväällä, kun kalastimme yhdessä. Ja minä en tiennyt vastausta silloinkaan, vaikka olisin varmasti halunnut.
Mutta viimeisen vuoden aikana jokin oli ollut toisin tuossa talossa. Huomasin sen pienistä asioista, kuin sitä että vedolta näyttää ikkunanpuitteessa ennen kuin löytää halkeaman. Hanna oli hiljentynyt puhelimessa. Ennen hän soitti joka viikko ja kertoi, miten Markus jätti pyyhkeen lattialle, miten Aino oli saanut uuden kaverin.
Nyt puheluja lyhennettiin, toivoteltiin hyvät yöt, ja kun kysyin suoraan, hän sanoi “äiti sinä soitat liian aikaisin”. Minä en soittanut aikaisin. Kysyin kerran oli jo joulu, kun Aino oli jäänyt alakynteen pöydässä. Markus oli laittanut kaksi viikkoa myöhemmin tilaisuuden, jossa ei ollut tilaa epäillä mitään.
He viettivät joka toinen joulu hänen äitinsä luona. Mutta tämä joulu erilainen, enimmäkseen siksi, että Aino oli ojentanut minulle tuon pienen lapun. Myöhemmin illalla, kun Hanna auttoi tiskaamaan ja Markus meni katsomaan jotain televisiosta, jäin Ainoon pöytäliinan siliämisen pariin. Kysyin niin hiljaa kuin vain kuvittelin, että kukaan ei kuulisi.
“Mitä sinä tarkoitat, Aino? ”
Hän ei vastannut heti. Hän pyyhki pöytää keittiöpyyhkeellä edestakaisin samaa kohtaa. Sitten hän laski pyyhkeen, katsoi minua ja sanoi: “En minä voi sanoa.
Valentin hän sanoi, että se on perheasia. ”
“Kuka on Valentin? ” sanoin. “Se mies, joka käy silloin kun sinä olet keittiössä.
”
Ainoa katsoi ovelle, josta Hanna oli juuri tulossa takaisin. “Aino, mene laittamaan yöpuku,” Hanna sanoi, mutta ei katsonut tytärtään. Ja minä jatkoin, etten ollut nähnyt tätä ilmeettä hänen kasvoillaan kuin joskus kauan sitten. Sitä Hanna joka oli 17, jäi kiinni kiipeilystä ikkunasta sisään kello kahdeltä yöllä.
Se ilme, joka sanoi “puhu minulle, mutta älä yritä pelastaa minua kertomalla kaikille, mitä näit”. Minä tiedän sen paremmin kuin kukaan, koska opin sen tutkimalla omaa sisartani. Helvi-parka. Oli minullakin sisko, oma Karina.
Hänen miehensä oli hyvä mies paperilla. Mutta neljä vuotta ja murtunut käsivarsi ennen kuin kukaan sai vietyä hänet pois. Hanna oli 12-vuotias siihen aikaan hän näki mitä sotku käly oli. Se vaikutti häneen.
Se muovasi häntä. Ja nyt kun hän rakasti tuota itsevarmaa miestä, jolla oli niin puhtaat kasvot, hän ei näe mitä minä näen. Tai ehkä hän ei halua nähdä. Olin 74-vuotias, pelkuri.
Helposti koputeltu. Mutta kun Aino oli ojentanut minulle sen lapun ja katsonut minua näin, tiesin, että minun oli kohdattava se, mitä tulevan tähden. En tiennyt vielä mitä se olisi. Mutta se ei ollut enää kenenkään muun asialla katsoa pois.
Heti alkuunsa oli pieni juttu törmätä lähipäivinä. Tai pikemminkin se ei ollut mikään pieni juttu. Se oli yksi niistä asioista, jotka paljastavat koko valheen. Siksi en voi muuta kuin kutsua sitä alkuun.
Hanna kävi välillä luonani Tampereella, harvemmin nyt kohta kun Aino on “oma itsensä” ja hänellä on aina jotain menoa. Mutta tuona maanantaina, noin viikko joulun jälkeen, näin hänen autonsa huoltoasemalla, vaikka hän oli sanojensa mukaan hiihtolomalla. Seisoin kaupan jonossa ja näin, kun he ajoivat ohi Markus kuljetti autoa. Kukaan ei ollut lähdössä Salpausselältä.
Mutta keskustoimiston pihaan ei ajettu. Illalla menin heidän talolleen. Ei siksi, että olisin halunnut. Koska olin vielä hereillä ja pakotin itseni sinne, koska jos Hanna ei kertoisi ja minä en kysyisi mitään, he lukisivat sen kaikesta mitä jää.
Hanna avasi oven. Hän näytti väsyneeltä. “Isä, et sinä soittanut. ”
“Ajattelin pistäytyä,” sanoin.
“Onko kaikki kunnossa? ”
“Joo, on. Täällä on vain ollut vähän säätöä Aion kanssa. ” Hän katseli pihalle, kuin etsisi jotain, mitä ei olisi siellä.
“Saisinko lasin vettä? ” sanoin. “Kävelin tänne. ”
Se oli tyhmää, koska säästin polviani enkä kävellyt.
Mutta hän päästi minut sisään. Aioin olla kysymättä mitään siitä mitä näin. Mutta sitten kun istuimme keittiössä ja Hanna kaatoi kahvia, hän katsoi minua pitkään ja kertoi asian. “Onko sinulla jotain kerrottavaa, isä?
Koska sinä et ole koskaan kävellyt tänne saakka. ”
“Ei tässä mitään. Piti vain vähän nähdä, miten voit. ”
“Hyvin olen voinut.
Tai ollut voivinaan. ”
Ja sitten hiljaisuus. Hän katsoi kuppiinsa ja pyöritti sitä käsissään ja sanoi niin hiljaa, että minun piti pyytää häntä toistamaan. “Sinä et ole tulleet tänne näin sitten sen yön kun äiti kuoli, kun olen ajatellut sinua.
Sinä et ole tehnyt tällaista. Ei, vaikka olet varmasti ajatellut. Joten kysy suoraan. ”
Peukalo pöytää ja katsoin käsivarsiani.
“Haluan tietää, mikä tuo Valentin on talossa. ”
Hän ei teeskennellyt, ettei tietäisi. Joku yskäisi sisällä. “Aino on kutsunut häntä sillä nimityksellä.
He leikkivät häntä, se on siis vain markkari. Ei mikään hänen poikaystävänsä, he kävivät yhdessä jotain. ”
“Valentin. Aikuinen mies siis.
”
“Markus on hänen isäpuolensa,” Hanna sanoi ja katsoi minua. “Sinulla ei ole tytärtä enää, jonka kanssa voisit auttaa, Väinö. Joten älä tee tätä. Olemme selvinneet tästä.
En minäkään tietenkään halunnut, että se noin meni, mutta se on perheasia. ”
“Perheasia vai. Kuka hän on? ”
Hanna nousi.
“Minä vien sinut kotiin. ”
En liikkunut. “Kuuntele nyt tarkasti, Hanna. En ole tullut tänne syyttämään sinua.
Etkä sinä ole koskaan kuunnellut neuvojani, joten en aio alkaa nytkään. Mutta tuo lapsi, tuossa on sitä pelkoa, mikä hänen silmissään on. Ja sinä tiedät että se on totta. Koska sama katse kävi sinunkin silmissäsi.
”
Hän jäi seisomaan, käsi selkänojan päällä. “Tämä on nyt eri asia, isä. Älä sekoita tätä muuhun. ”
“Kerropa miltä se sitten tuntuu?
” sanoin. Hän ei sanonut mitään. Pitkään. Sitten hän istuutui.
Puhui kuivasti, selitti jotain siitä, että Markus saa stressin työasioista. Aino on tulossa murrosikään. Valehtelee, keksii asioita, kääntää asiat päälaelleen. Eikä siinä mikään.
Tytön täytyy vaan saada tukea. “Onko jotain mitä sinä hänelle teit? ”
“Ei, minä en. Miksi sinä muka kysyt minulta?
Sinä et ole enää hänen isänsä, olen. Sinä vain käännytät hänet minua vastaan kuten teit aina, kuten silloin kun minä olin 12. Äiti oli aina sinun puolellasi. ”
En sanonut mitään.
Koska jokin hänen äänessään ei ollut enää vihainen. Se oli väsynyt. Ja se oli pahempaa. “Minä en ole tulossa sinua vastaan, Hanna.
Sinä olet tyttäreni. Mutta kuuntele nyt itseäsi, kun puhut mun vieressäni. Se miten sinä luokittelet häntä. Se ei ole ok.
Se ei ole perheasia. Se on selviytymistä. ”
Hänen katseensa oli tyhjä. “Sinä et tiedä miltä se on.
”
“Tiedänpä. Helvetin hyvin tiedän. Katsoin kun oma sisareni haudattiin sisälle samalla tavalla. Joo, sinä olit liian nuori.
Mutta minä olin siellä kun hän lopulta tuli luokseni murtuneella kädellä. Ei siksi, että vihasi miestään. Vaan siksi, että pelkäsi, että lopettaisin hänen puolestaan. ”
Hänen leukansa väpätti, mutta hän ei itkenyt.
“Se on eri juttu nyt. ”
“Se on tismalleen samaa. ”
Lopulta hän pyysi minua lähtemään. Tein sen.
Laitoin takin, avasin oven. Ja pysähdyin. Istuin kynnykselle. “Kuule.
En minä ole täällä, että olisin sinulle eri mieltä. Tässä on vain yksi asia, jonka haluan sanoa. Jos tämä mitä minä kuvittelen on totta, sinä olet minun tyttäreni loppuun asti. Ja sinulla on kaksi vaihtoehtoa.
Tai voit olla siinä. Tai voit tietää, että minulla on aina paikka sinulle. Ja Ainolle. Ei kysymyksiä.
”
Ja lähdin. Kolme yötä myöhemmin sain puhelun keskellä yötä. En ollut nukkumassa, istuin keittiön pöydän ääressä ja join kahvia. Kun kuulin Hannan itkevän, tiesin jo ennen kuin hän sanoi mitään.
“Se on nyt kadonnut. ”
“Ketkä? ”
“Aino. Väinö.
Se on kadonnut. ”
Hengitin ulos. “Milloin? ”
“Tunti sitten.
Minä menin katsomaan, että hän nukkuu, mutta se ikkuna on auki ja mies on tullut sisään. Se on vienyt sen. ” Hän itki jo. “Minä en tiedä minne se on mennyt.
”
Olin jo pukemassa kenkiä. “Kutsuitko sitten jo jonkun? ”
“En minä soittanut. Kytät tulee tänne.
Ne vie kaiken, Väinö. Ne vie kaiken. ”
“Oletko sinä varma, että haluat suojella sellaista? ”
Hän ei vastannut.
Ja kun olin matkalla kohti ovea, kuulin automoottorin ja valot ikkunassa. Koputin oveen ja näin Hanan vihdoin. Hän oli avannut oven ja nyt hän roikkui käytävän kaiteeseen. “Istuin kuitenkin kodissani.
Ja nyt se on tehnyt tätä. ” Sitten hän nyyhkäisi ja sanoi jotain josta en pitänyt sanasta: “Mutta minä en ole ikinä sanonut mitään, enkä minä kerro. Koska jos kerron, hän vie tyttäreni kokonaan. Enkä minä kestä sitä.
”
“Kuuntele nyt, Hanna, ja kuuntele tarkkaan. Kukaan ei aio viedä Ainoa sinulta. Mutta **sinä** viet, jos et anna yhdenkään aikuisen tietää, mitä sinä olet nähnyt. Oletko sinä ymmärtänyt?
Jos sinä olet tiennyt siitä jotain, sinä et ole syyllinen. Sinä olet uhri. Mutta jos nyt vaikenet, kun joku tuo sinun ihmisesi rauhoittaa sinua, minä en keksi mitään mikä oikeuttaisi tuon. Sinä et halua elää sen kanssa, että olet jättänyt lapsesi yksin miehen kanssa, jota sinä vain pelkäät.
”
Hän nyökkäsi. “Mutta kytät ei ole tänä yönä tulleet tänne. Sinä opetat heille. ”
“Hyvä.
”
Sitten minä soitin kunnan sosiaalipäivystykseen. Hänen kätensä puristuivat tiukemmin kyynärvarteeni. “Mitä jos en osaakaan. Mitä sitten?
”
“Sinä pystyt kyllä. Ja mä olen siinä vieressäsi. Keitä tahansa. ”
Seuraavana aamuna Aino löytyi.
Kaupungin keskustasta, pysäköintitalon sivusta, kassillinen tavaraa pyllylihasa kädessä. Kukaan ei ollut tehnyt sille mitään muuta kuin säikyttänyt sen. Se halusi vain kadota. Ja se tuli kotiin.
Koska se toivoi sitä. Sitten se, mitä tapahtui tunteina ja päivinä sen jälkeen, ei ole tarkasti ottaen kaunista. Mutta se on totta. Ja se paljastui vähitellen kuin mustelman tuijotus.
Hanna puhui. Ihan kuin impulssi jäisi kattamaan loput. Se oli ollut jonkin aikaa salaisuus. Ei julkista väkivaltaa.
Ei sellaista, josta olisi voinut kertoa. Fine. Se tekee sen tavallaan. “Me olimme kerran tuolla, kahdeksan kuukautta sitten, kun menin autotalliin.
Aino ei tiennyt. Minä olin pudottanut avaimen. Ja se huusi. Se, mitä en itse ollut kuullut, koska hän aina huolehti, ettei jäänyt jälkiä.
Mutta kun avasin oven, se vain seisoi heidän yläkerrassa, ja Aino kuuli meidän tulevan. Ja sitten se, mitä tapahtui, johti siihen, että minä olin se, joka meni sen miehen, sen joka on K20, vastaan. Mutta lupaa minulle, ettet sano sille virkamiehelle, että se oli tahallista. Kehtaa sanoa minulle, että mä tarkoitan “Menemme nyt ja kerromme rikoksista pohjaan asti, mutta sinä olet kolmenkymmenen askeleen päässä, tai mä olen kukaan.
”
Hän vapisi, mutta hän nyökkäsi. Ja niin me teimme. Menimme alas ja kerroimme kaiken. Kaiken.
Kaikki mitä hän oli kätkenyt kaikki vuodet. Ja kun hän puhui, katselin, kun hänestä tuli vähän kevyempi jokaisella lauseella. Seuraavina viikkoina tapahtui paljon asioita lakimiehiä, sosiaalityöntekijöitä, poliisin tutkintoja, jotka eivät olleet enää “perheasioita”. Markus pidätettiin juhannuksena.
Koska joku oli nähnyt hänet ostamassa suuria määriä rauhoittavia lääkkeitä. Ei. Se oli tehnyt sen itse, se huume. Aino oli oikeastaan nähnyt kuinka se otti jotain talteen, kortin, jonka alle hän oli usuttanut jotain tai jotain muuta.
Eikä kukaan ollut koskaan uskaltanut avata sitä pussia. Ei. En aio kertoa, että se olisi tapahtunut koska minä olin niin urhea. En minä ollut.
Minä olin vain siellä. Ja tänä keväänä Aino tuli käymään. Hän ei ollut enää hontelo hiirenpoikanen. Oli vain vähän isompi.
Vaitonaisempi. Mutta hän tuli luokseni kun olin laittamassa ruokaa ja seisoi keinussa minun toisella polvellani vastapäätä tuolia, jossa Helvi tapasi istua, ja sanoi: “Tiedätkö, vaari, kun minä isona, minä haluan olla tuollainen kuin sinä. ”
Pyörin jotain pataa liedellä. “Ai sellainen vanha äreä?
”
“Ei. Sellainen joka on aina paikalla vaikka muut on sanonut, ettei se ole sinun asiasi. ”
Katsoin häntä. Ja ajattelin, että joskus rakkaus ei ole ollenkaan sitä, että pelastaa jonkun.
Välillä se on vaan sitä, että jää paikalle. Kömmähdät, voit ajaa sen pois, tai pysyä loppuun asti, niin että toinen voi pitää sinua vielä hetken. Vedin hänet syliini ja pidin. Ja se oli enemmän kuin tarpeeksi.
Seuraavana jouluna joulupöytään tuli uusia tuoleja – ei niin kuin vanhat voisivat korvata tai mikään. Mutta se tuntui hiljaisuudelta, joka oli erilainen. Sallitumpi. Hanna istui siinä, Markus ei ollut koskaan niin pitkällä kuin nyt, pöydän toisella laidalla.
Me katsoimme toisiamme; hän nyökkäsi. Aino nykäisi minua hihasta ja sanoi “Kokeile nyt tätä kinkkua, vaari. Tämä oli meidän juttu. Se valmistuu yön yli.
”
Kun nostin haarukallista, hän näytti minusta, kuin se olisi ollut aina. Ja kun katsoin häneen, hän virnisti varovasti. Ja sitten Hanna kaatoi minulle vielä yhden kupin kahvia. Ja minä istuin siinä pöydän ääressä, kunnes en enää voinut nähdä kenestäkään mitään.
Ja kuulin sisältä kuin jonkun nauravan, ja ulkona oli lunta, ja maailma jatkoi kulkuaan. Mutta tämä tarina ei lopu salaisuuteen eikä autoon. Tärkeintä siinä ei ollut päättää kenen vika. Se oli sitä, mitä kylpyhuoneen kaapissa on.
Jotkut asiat eivät tarvitse sovitusta tullakseen selviksi. Ne vain tarvitsevat yhden ihmisen, joka seisoo oven toisella puolella, päättäväisenä estämään kaikkea katoamasta toiselta. Minä olin sitä varten. Ja lopulta olimme siellä helpommin.
Ja joka ikinen päivä.