Seison pankin tiskin edessä ja katson näyttöä, kun nuori nainen nimeltä Sini katsoo minua varovasti ja sanoo: Rouva Heikkinen, voitteko antaa minulle pienen hetken. Hän nousee ja menee taakse. Kun hän palaa esimiehensä kanssa, tiedän jo, että jotain on pahasti vialla. Tilin saldo on 47 euroa.
En voi uskoa sitä. Viimeisen yhdentoista päivän aikana on tehty sarjasiirtoja, joilla on viety yli neljätoistatuhatta euroa pois tililtäni. Kaikki, mitä minulla oli. Ja minä tiedän tarkalleen, kuka sen teki.
Nimeni on Eeva Heikkinen ja olen 68-vuotias. Elämäni oli rakennettu talon ympärille, jonka ostin mieheni Raimon kanssa vuonna 1983. Olimme raapineet käsirahan kasaan kahdeksantoista kuukauden tuplavuoroista, ja siitä talosta tuli kotimme. Raimo kuoli vuonna 2009 äkilliseen aivoinfarktiin istuessaan nojatuolissaan katsomassa pesäpalloa.
Lääkäri sanoi, ettei hän tuntenut mitään. Minä tunsin kaiken. Raimon kuoleman jälkeen minulla oli vain yksi ihminen: poikani Teemu. Olin rakentanut koko elämäni hänen ympärilleen.
Maksoin hänen autolainansa, kun hän menetti työnsä. Maksoin hänen vuokransa, kun hänen tyttöystävänsä jätti hänet. Annoin hänelle kaksitoistatuhatta euroa hätävaratililtäni, kun hän perusti pihasuunnitteluyrityksensä. Hän allekirjoitti paperin, jossa lupasi maksaa sen takaisin viiden prosentin korolla.
Hän ei koskaan maksanut senttiäkään takaisin. Enkä minä koskaan pyytänyt. Luulin, että pyytäminen vahingoittaisi jotain välillämme. Kutsuin sitä rakkaudeksi.
Se oli pelkoa puettuna rakkauden vaatteisiin. Ensimmäinen merkki tuli kaksi vuotta sitten, kun huomasin tililläni pienen nostotapahtuman, jota en tunnistanut. 312 euroa automaatilta Kajaanista. Teemu myönsi ottaneensa korttini kysymättä ja lupasi maksaa sen takaisin.
Hän siirsi rahat seuraavana päivänä, ja minä annoin itseni uskoa, että se oli siinä. Seuraavien kuukausien aikana löysin seitsemän muuta luvatonta tapahtumaa. Joka kerta Teemulla oli selitys. Joka kerta hän lupasi maksaa takaisin.
Joskus hän maksoikin pieniä summia nopeasti, juuri sen verran, etten vetänyt selvää rajaa. Ymmärsin paljon myöhemmin, että se oli tarkoituksellista. Hän piti minut rauhallisena. Viime syyskuussa Teemu poikkesi talolle sunnuntai-iltapäivänä.
Hän toi ruokaostoksia, istuimme keittiön pöydän ääressä ja puhuimme tavallisista asioista. Tuntui kuin vanhoina aikoina. Kun hän nousi lähteäkseen, hän halasi minua tavallista pidempään ja sanoi rakastavansa minua. Seisoin verkko-ovella ja katselin, kun hänen autonsa takavalot katosivat.
En tiennyt, että hän oli vielä aikaisemmin samana iltapäivänä käynyt läpi arkistokaappiani takahuoneessa, löytänyt tiliotteeni ja tilitietoni. Kolme viikkoa myöhemmin seisoin pankin tiskillä ja kuulin tilini olevan tyhjä. Tein rikosilmoituksen samana iltapäivänä. Nuori konstaapeli kuunteli, kun sanoin hänelle poikani nimen.
Hän kysyi, olinko varma, että halusin viedä tätä eteenpäin, koska jos kyseessä on perheenjäsen, se voi mennä. Tiedän, mitä se voi mennä, sanoin. Hän otti nimen ylös. Soitin Teemulle poliisiaseman parkkipaikalta.
Hän ei vastannut. Lähetin viestin, jossa sanoin asian olevan vakava. Hän luki sen, mutta ei koskaan vastannut. Seuraavassa perjantaina ajaa pihalleni auto, josta nousee kaksi miestä kansiot kädessä.
He sanovat olevansa kiinteistöhuollosta ja tekevänsä alkutarkastusta uutta omistajaa varten. Katselen heitä verkon läpi ja sanon hitaasti, että minä olen Eeva Heikkinen ja olen omistanut tämän kiinteistön vuodesta 1983. He näyttävät minulle paperin, jossa lukee Eeva M. Heikkinen myyjänä.
Alle allekirjoitus, joka on lähellä minun allekirjoitustani. Pelottavan lähellä. Joku oli harjoitellut sitä. Mutta se ei ole minun allekirjoitukseni.
Poikani oli väärentänyt nimeni, myynyt kotini sen alta, kun minä vielä asuin siinä, ja kävellyt kauppahinnan kanssa pois. Seuraavat kaksi viikkoa olivat soittoja. Soitin maanmittauslaitokselle, asianajajalle, pankkiin ja poliisille. Soitin Teemulle 47 kertaa.
Hän vastasi kerran yöllä ja sanoi vain: Äiti, lopeta se soittelu. Tämä on häirintää. Häirintää. Se oli se sana, jonka hän valitsi.
En itkenyt, kun kuulin sen. Olin jo ohittanut itkemisen. Tunsin jotain kylmempää ja kiinteämpää, jotain, mikä laskeutui rintaani kuin painolasti. Sanoin hänelle, että se mitä hän oli tehnyt, oli rikos ja että aion viedä sen loppuun asti.
Sitten suljin puhelimen ja istuin autossani ABC:n parkkipaikalla kello kolmeen yöllä. Minulla oli 47 euroa, matkalaukku ja kaksi jätesäkillistä tavaroita, eikä minulla ollut paikkaa, minne mennä. Ajoin turvakodille kirkkokadulle, menin sisään ja pyysin apua. Turvakoti ei ollut mitään sellaista, mitä olin kuvitellut.
Se oli puhdas ja hiljainen. Siellä tuoksui laitoskahvi ja astianpesuaine. Oli säännöt, ja ne tuntuivat oudolla tavalla helpotukselta. Vastaanotossa oli väsyneen näköinen, tehokas nainen, joka ei tarjonnut minulle sääliä.
Hän antoi minulle sängyn, pyyhkeen ja pienen pussin, jossa oli hammasharja ja saippuapala. Sitten hän sanoi: Aamiainen on seitsemältä. Nuku. Nukuin.
Heräsin seuraavana aamuna huoneessa viiden muun naisen kanssa. Me kaikki olimme yli viisikymppisiä. Meillä kaikilla oli omat rauniomme takanamme. Makasin siinä varhaisen aamun valossa ja ajattelin, että minulla ei ole mitään.
Ja sen ajatuksen alla oli toinen ajatus: sinulla on aikaa, sinulla on selkeä pää ja sinulla on 40 vuoden asiakirjat matkalaukussa. Se oli se asia, jota Teemu oli aliarvioinut. Hän oli katsonut minua ja nähnyt vanhan naisen, jonka maailma oli niin pieni, että sen tuhoaminen olisi helppoa. Hän unohti laatikon.
Laatikko oli harmaa muovinen säilytyslaatikko, joka oli elänyt makuuhuoneeni kaapin ylähyllyllä 22 vuotta. Olin napannut sen mukaani vaistolla, kun pakkasin tavaroita säkkeihin. Kolme viikkoa turvakodissa oloni jälkeen avasin sen pöydän ääressä oleskeluhuoneessa. Kävin sen läpi neljä tuntia.
Suurin osa oli vanhoja asiakirjoja: vakuutuskirjoja, Raimon armeijapapereita, kopio alkuperäisestä asuntolainastamme, vanhoja syntymäpäiväkortteja Teemulta. Ja sitten lähellä laatikon pohjaa, tavallisessa valkoisessa kirjekuoressa, oli asiakirja, josta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Heikkisen perheen peruutettavissa oleva rahasto, perustettu 12. kesäkuuta 2001.
Lukiessani sitä alkoi nousta pintaan hämärä muistikuva. Raimon setä Vihtori oli kuollut ilman testamenttia jättäen jälkeensä monimutkaisen sotkun maa-alueita. Raimo oli ollut varovainen mies, ja hän oli neuvotellut asianajaja Yrjö Alangon kanssa, joka oli perustanut rahaston suojaamaan perheen maata. Maa oli Taivalkoskella, alueella, joka oli näyttänyt arvottomalta vuonna 2001.
Mutta rahastolla oli edunsaaja, ja tuo edunsaaja oli Teemu Heikkinen. Käänsin sivulle yhdeksän ja löysin etsimäni. Muutos, päivätty maaliskuulle 2019, poisti Teemun edunsaajana. Käteni tärisivät, kun luin sen.
Olin tehnyt sen muutoksen, vaikka minulla ei ollut siitä selvää muistikuvaa. Se oli pimeää aikaa, jolloin olin haudannut todisteet syvälle. Teemu oli yrittänyt päästä käsiksi rahaston tileihin vuonna 2018 väärennetyllä valtakirjalla. Yrjö Alanko oli huomannut sen ja ilmoittanut minulle, ja minä olin välittömästi tehnyt muutoksen.
Ja sitten olin unohtanut koko asian olemassaolon. Tyrmistykseni kasvoi, kun luin loput sivuista. Taivalkosken maa, joka oli näyttänyt arvottomalta, sijaitsi alueen vieressä, joka oli liitetty kaavaan ja kehitetty viimeisen vuosikymmenen aikana. Maa oli noussut arvossa tavalla, jota en ollut uskoa.
Istuin siinä pöydän ääressä pitkään. Kaisa, nainen turvakodilta, joka myöhemmin sanoisi minulle, ettei Teemusta koskaan pitänyt tulla sellaista kuin tarvitsin, istui minua vastapäätä ja kysyi: Hyviä uutisia vai huonoja uutisia? Ajattelin Teemun ääntä puhelimessa, väärennettyä luovutuskirjaa, niitä ruokaostoksia ja halausta, joka kesti liian pitkään. Molempia, sanoin.
Kaisa nyökkäsi hitaasti. Niinhän se yleensä menee. Soitin asianajaja Lauri Eskolalle seuraavana aamuna. Hän oli ainoa asianajaja, jonka tunsin, koska hän oli tehnyt Raimon testamentin vuonna 2008.
Kun selitin, mitä olin löytänyt, hän sanoi harkitusti: Rouva Heikkinen, haluaisin teidän tulevan käymään. Pääsettekö tällä viikolla? Pääsen tänään, sanoin. Hän istui minua vastapäätä toimistossaan ja luki kaiken läpi keltainen lehtiö edessään, tehden muistiinpanoja pienellä tarkalla käsialallaan.
Kun hän lopulta katsoi ylös ja otti lukulasit pois, hän sanoi: Luulen, että teidän täytyy nähdä jotain. Hän käänsi näyttöään niin, että näin Taivalkosken palstojen nykyisen arvon. Se oli erilaista kuin paperilla. Se teki siitä totta.
Onko tuo nykyinen arvo? Kysyin. Viimeisimmän arviointikierroksen mukaan, kyllä. Istuin sen kanssa hetken.
Eikä Teemu tiedä, sanoin. Rahasto ei ollut koskaan hänen nimellään vuoden 2019 jälkeen. Hänellä ei ole siitä tietoa. Joten hän varasti säästöni, sanoin hitaasti.
Ja hän väärensi allekirjoitukseni ja myi omaisuuteni, ja hän luulee voittaneensa. Lauri risti kätensä pöydälle. Se näyttäisi olevan hänen nykyinen oletuksensa. Kyllä.
Mitä teemme ensin? Kysyin. Ensin varmistamme, että kaikki on dokumentoitu ja turvattu. Toiseksi hoidamme rikosasiat, pankkipetoksen ja väärennetyn luovutuskirjan.
Ja sitten me odotamme, koska ennemmin tai myöhemmin poikanne tulee kuulemaan tästä maasta. Kului viikkoja. Asuin turvakodilla, tein työhakemuksia, kävin pitkillä kävelyillä. Lauri soitti kahdesti viikossa kertoakseen kuulumisia.
Väärennöstutkinta eteni nopeammin kuin hän oli odottanut. Asiakirjatutkija vahvisti allekirjoituksen poikkeavaksi. Pankin petosyksikkö jäljitti kirjautumistunnukset laitteeseen, joka oli Teemun nimissä. Ja marraskuussa Lauri kertoi minulle, että Teemu oli saanut tietää rahastosta.
Hän oli ilmestynyt Yrjö Alangon entisen kollegan toimistolle ja väittänyt olevansa edunsaaja. Hän ei tiennyt muutoksesta. Sitten hänen asianajajansa jätti virallisen vaatimuksen rahaston varoista. Ja Lauri jätti vastauksen, joka sisälsi täyden dokumentaation vuoden 2019 muutoksesta, kirjaustiedot ja Yrjö Alangon valaehtoisen lausunnon.
Se sisälsi myös jotain, mitä Teemun asianajaja ei ollut osannut odottaa: vuoden 2018 tapausraportin, kun Teemu oli yrittänyt päästä käsiksi rahaston tileihin väärennetyllä valtakirjalla. Yrjö Alanko oli dokumentoinut sen virallisesti ja säilyttänyt kopiot väärennetystä asiakirjasta. Yksi väärennös voitiin selittää pois. Kaksi väärennöstä kuuden vuoden erolla samaa uhria vastaan muodostivat kaavan.
Ja kaavat ovat niitä, joista tuomarit pitävät. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä puhelimeni soi ja näytöllä oli Teemun numero. Vastasin. Hänen äänensä oli erilainen, hiljaisempi.
Hän halusi tavata, puhua ilman lakimiehiä. Ei, sanoin. Sana tuli ulos puhtaampana ja vakaampana kuin odotin. Ei epäröintiä, ei pehmentämistä.
Teemu perusteli perheellä, sanoi, ettei tämän pitäisi olla oikeussalissa. Sinä teit tästä oikeussalin, kun väärensit nimeni, sanoin. Hän väitti, että kiinteistöjuttu oli virhe, huono päätös, että hän oli paniikissa. Sinä harjoittelit allekirjoitustani, sanoin.
Ihminen ei harjoittele allekirjoitusta paniikissa. Sitä harjoitellaan etukäteen. Kun mainitsin vuoden 2018 valtakirjan, linja hiljeni. Miten sinä tiedät vuodesta 2018?
Hän kysyi. Koska Yrjö Alanko dokumentoi kaiken, sanoin. Koska tein muutoksen vuonna 2019 ja olen istunut turvakodin sängyssä kuukausia käyden läpi jokaista asiakirjaa, joka minulla on. Sitten hänen äänensä muuttui.
Sen rahaston pitäisi olla minun, hän sanoi. Se maa on perheen maata. Isä olisi halunnut. Älä sotke isäsi nimeä tähän, sanoin.
Isäsi teki työtä jokaisena aikuiselämänsä päivänä. Hän ei koskaan ottanut sitä, mikä ei ollut hänen. Lopetin puhelun. Istuin sängyllä pitkään käteni täristen.
Pidin rajan, jota olin ollut kykenemätön pitämään vuosikymmeniin. Se rakkaus, jota käytetään sorkkarautana, ei ole rakkautta. Oikeudenkäynti oli sovittu helmikuun toiselle viikolle. Kolme päivää ennen kuulemista Lauri soitti ja kertoi, että syyttäjänvirasto oli löytänyt jotain.
Teemun pihasuunnitteluyrityksen tilejä tutkiessa oli tullut esiin kolme entistä liikekumppania omien valitustensa kanssa. Yksi heistä väitti Teemun järjestelmällisesti kuppaneen varoja yhteisiltä tileiltä. Se ei ollut vain minä, sanoin. Ei, Lauri sanoi hiljaa.
Se ei ollut vain te. Olin viettänyt kuukausia kantaen kysymystä: Mitä tein väärin? Ja vastaus oli: ei mitään. Teemu oli tehnyt tämän myös liikekumppaneilleen, ihmisille, joille hän ei ollut mitään velkaa.
Se ei ollut koskaan liittynyt minuun. Se oli kylmä ja selventävä totuus. Kuulemisen aamuna heräsin ennen viittä. Makasin pimeässä ja ajattelin Raimoa.
Ajattelin, mitä hän olisi sanonut. Hän oli kerran sanonut minulle, vuosia ennen kuolemaansa: Kun me olemme poissa, sen pojan täytyy kohdata itsensä, enkä usko, että hän tulee pitämään siitä, mitä näkee. Olin sanonut hänelle, että hän oli liian kova. Makasin siellä pimeässä ja ajattelin: Raimo, olit oikeassa.
Olit oikeassa kaikessa. Oikeussali oli pienempi kuin olin kuvitellut. Puupaneelit, loisteputket, laitoskohtainen tuoksu. Lauri oli jo siellä keltaisen lehtiönsä kanssa.
Huoneen toisella puolella istui Teemu asianajajansa Kiviniemen vieressä. Hän ei katsonut minua, kun istuin alas. Katsoin häntä hetken. Tätä miestä, jonka olin tuonut maailmaan, jonka takia olin työntänyt itseni köyhyyteen, joka oli väärentänyt nimeni ja kutsunut minua häiritsijäksi.
En tuntenut riemua, enkä surua. Tunsin jotain hiljaisempaa ja raskaampaa, jolla ei ole puhdasta nimeä. Tuomari saapui, ja Lauri alkoi asettaa muutosta pöytäkirjaan selvästi ja metodisesti. Kiviniemi esitti argumenttinsa, mutta ne kaatuivat yksi toisensa jälkeen.
Sopimaton vaikuttaminen hylättiin minuuteissa. Henkisen toimintakyvyn väite ei menestynyt. Sitten tuomari katsoi Kiviniemeä ja sanoi: Asianajaja, päämiehenne nimi näkyy väärennetyssä valtakirjassa vuodelta 2018 saman rahaston yhteydessä ja väärennetyssä luovutuskirjassa viime vuodelta saman uhrin yhteydessä. Ymmärrättekö vaikeuteni tämän argumentin kanssa?
Katsoin Teemua. Hän katsoi minua, ja hänen silmissään näin sen tarkan hetken, jolloin hän ymmärsi, että se oli ohi. Se tuntui menetykseltä. Erityinen, peruuttamaton, välttämätön menetys.
Tuomari antoi ratkaisunsa suoraan istunnossa. Muutos oli pätevä. Teemulla ei ollut asemaa edunsaajana. Vaatimus hylättiin.
Teemu nousi ja käveli ovea kohti ohittaen minut kolmen metrin päästä katsomatta minuun. Se oli viimeinen kerta, kun olin samassa huoneessa poikani kanssa. Sen jälkeen rikosprosessit liikkuivat eteenpäin. Syytteet yhdistettiin, ja Teemu suostui lopulta sopimukseen: tunnusti syyllisyytensä pankkipetokseen, väärennettyyn luovutuskirjaan ja kahteen talouspetokseen.
Tuomio oli kahdeksantoista kuukautta valvottua koeaikaa ja vahingonkorvauksia kaikille nimetyille uhreille. En osallistunut tuomionlukuun. Lauri soitti minulle oikeustalon parkkipaikalta. Tuomari luki uhrilausuntoni kokonaisuudessaan ja viittasi siihen tuomion perusteluissaan.
Hän sanoi, että kyseessä oli jatkuva tahallinen luottamuksen hyväksikäyttö. Painoin huuleni yhteen ja katsoin tietokoneeni näyttöä. Hän luki sen, sanoin. Hän luki jokaisen sanan.
Kiinteistö palautettiin minulle huhtikuussa. Muutin takaisin taloon kuun lopussa. Kaisa ajoi minut sinne, ja kun kurvasimme soratielle ja näin talon istuvan siellä loppupäivän valossa, minun täytyi istua apukuskin paikalla minuutti ennen kuin pystyin nousemaan ulos. Toinen kuistin porras narisi samalla tavalla kuin se oli aina narissut.
Se oli tutuin ääni, jonka olin kuullut kuuteen kuukauteen. Avasin oven ja menin sisään. Seinät oli maalattu uudelleen, mutta lattia oli sama, keittiön ikkuna oli sama. Avasin ikkunan.
Varhainen kevätilma tuli sisään tuoksuen mullalta ja uudelta ruoholta. Seisoin siellä ja tunsin ensimmäistä kertaa pidempään aikaan kuin osasin sanoa olevani oikeassa paikassa. Uhrilausunto oli vaikein asia, jonka kirjoitin koko tässä. Kirjoitin seitsemän luonnosta.
Ensimmäiset olivat liian vihaisia, neljäs liian varovainen. Seitsemännen kirjoitin keittiön pöydän ääressä sunnuntaiaamuna ikkuna auki ja puutarha näkyvissä. Luin sen takaisin, ja se kuulosti minulta. Vain minä.
68-vuotias istumassa keittiössä, jonka olin melkein menettänyt. Ja sitten kerroin Laurille, mitä halusin tehdä rahastolla. Halusin perustaa pienen asumisrahaston yli kuusikymppisille naisille taloudellisessa kriisissä, naisille, jotka olivat rakastaneet ihmisiä, jotka käyttivät rakkautta hyväkseen, ja jotka olivat jääneet ilman varoja, joiden rakentamiseen he olivat viettäneet elämänsä. Se vei kahdeksan kuukautta paperitöitä, byrokratiaa ja virheitä.
Kaisa sanoi minulle yhdellä vaikealla viikolla: Et tee tätä siksi, että se on helppoa. Teet sitä siksi, että se täytyy tehdä. Ne ovat eri syitä. Jatkoin liikkumista.
Seuraavan vuoden helmikuussa ensimmäiset kaksi asuntoa olivat valmiina. Pieniä, puhtaita, vaatimattomia. Kaksi naista muutti sisään ensimmäisen viikon aikana. Vierailin asunnoilla päivää ennen kuin ensimmäiset asukkaat saapuivat.
Seisoin pienemmässä kaksiossa ja katsoin puhtaita seiniä, uusia lukkoja ja ikkunaa, joka katsoi ulos parkkipaikalle, joka ei ollut kaunis, mutta oli kiinteä ja todellinen. Ajattelin sitä yötä, jolloin olin ajanut turvakodille kahden jätesäkin kanssa. Ajattelin, miten vapaa pudotus tuntuu siltä, että sinut otetaan kiinni. Halusin tämän olevan sitä.
Ei loisteliasta, ei täydellistä, vain kiinniottavaa. Asumisohjelmalla on nyt neljä asuntoa. Meillä on oma jonotuslistamme, mikä ei ole sitä, mitä halusin, mutta on tarpeen. Talo on ollut kotiani yli vuoden.
Se ei ole sama kuin ennen, ja olen oppinut hyväksymään sen. Toinen kuistin porras narisee yhä. Keittiön ikkuna katsoo yhä ulos puutarhaan. Raimon nojatuoli on poissa, mutta olen laittanut sen paikalle toisen tuolin, tavallisen puisen, jonka ostin käytettynä ja kunnostin itse.
Ensimmäisellä kerralla huonosti, toisella paremmin. Se ei ole se nojatuoli, mutta se on minun, ja minä valitsin sen. Minulla on nyt neljä ihmistä, joita pidän aitoina ystävinä. Kaisa, Katariina, joka auttaa minua asumisohjelman kanssa, ja Kalle Ranta, Teemun entinen liikekumppani, ja hänen vaimonsa Pirjo.
Istun heidän keittiönpöytänsä ääressä puhuen asioista, joilla ei ole seurauksia, ja tunnen sen illan pituuden verran olevani normaali ihminen elämässä normaalia elämää. En ota sitä itsestäänselvyytenä. Olen oppinut 69-vuotiaana, että tavalliset illat ovat se juttu. Elämä on tavallisia iltoja pöytien ympärillä ihmisten kanssa, jotka ovat iloisia, että olet siellä.
Se vaati minulta kaiken menettämisen ymmärtääkseni sen. Istutin pensaspavut aikaisin tänä vuonna maaliskuussa, mikä on luultavasti liian aikaista tälle osalle maata. Tiesin sen tehdessäni sitä, mutta tein sen silti, koska halusin, koska se oli minun puutarhani ja minun ajoitukseni ja minun valintani. Ja jos ne eivät nouse, istutan ne uudelleen.
Toinen kuistin porras narisi tänä aamuna, kun menin ulos tarkistamaan niitä. Se narisee samalla tavalla kuin se on narissut kolmekymmentä vuotta, ja huomaan rakastavani sitä narinaa sellaisella täsmällisyydellä ja kiitollisuudella, jota en olisi osannut pukea sanoiksi ennen kaikkea tätä. Pensaspavut ovat nousemassa ylös. Rahasto on ehjä.
Olen 69-vuotias, ja olen yhä täällä, yhä rakentamassa, yhä valitsemassa, mitä teen ajalla, mitä minulla on. Se on kaikki. Se on se koko juttu.
Se riittää.