Istuin siinä keittiönpöydän ääressä, luuri kädessä, eikä sana oikein uponnut minuun ensimmäisellä kerralla. ”Anteeksi, mitä sanoit? ”
”Isä, minä tiedän, että tämä on vaikeaa kuulla. Mutta Prestonin äiti, Linda, hän ei ole koskaan päässyt olemaan osa tällaista häitä.
Hän on ollut niin yksin sen jälkeen kun Prestonin isä jätti hänet. Enkä minä voi antaa hänelle tätä hetkeä, jos hän joutuu vain istumaan sivussa. ”
”Kayla, en minä ymmärrä. Mitä sinä oikein pyydät minulta?
”
Hän huokaisi, sellaisen huokauksen, jonka hän oli oppinut jostakin, enkä minä ollut varma, mistä. Se ei kuulostanut äidiltään. Se kuulosti kalliimmalta. ”Minä tiedän, että tämä on paljon vaadittu.
Mutta minä haluaisin, että Linda kävelee minut alttarille. Sinä et ole vihainen, ethän? Sinä olet silti siellä. Sinulla on paikka eturivissä, tietysti sinulla on.
”
”Eturivissä”, toistin, ja sana maistui vieraalta suussa. ”Isä, älä tee tästä vaikeampaa kuin se on. Sinä olet aina se, joka on ollut siellä. Mutta tämä on Lindalle niin tärkeää, ja Preston on niin huomaavainen, että hän ajatteli sitä.
Että se voisi olla hänen hetkensä. ”
Hän puhui vielä jonkin aikaa. Jotakin Prestonin perheestä, jostakin siitä, kuinka tämä oli reilua, kuinka tämä ei muuttanut mitään välillämme. Ja minä istuin siellä ja ajattelin sitä kylmää, joka laskeutui rintakehään.
Se ei ollut vihaista, kuumaa tunteita. Se oli kirkasta. Aivan kuin lasi jään läpi katsominen. Rakastin häntä.
Olin rakastanut häntä siitä hetkestä, kun hän oli syntynyt, ja olin ollut valmis tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. Olin antanut hänelle kaiken. Mutta tässä puhelussa, häivähdyksessä, jossa pyyntö sanottiin ääneen, minä ymmärsin jotakin: hän ei pyytänyt minulta ymmärrystä. Hän pyysi minua häviämään.
”Minä soitan sinulle takaisin”, sanoin ja suljin puhelimen. En sanonut ei. En sanonut kyllä. Sanoin vain, että minun täytyi ajatella, ja suljin puhelimen, koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin voinut sanoa.
Seuraavat kolme viikkoa olivat omiaan. En peruuttanut mitään. En vetäytynyt rahoituksesta. Kerroin Gordonille, lakimiehelleni, että halusin hoitaa häät loppuun asti, mutta hoidettavani olivat vain rauhoittuneet.
Ja sitten alkoi löytyä asioita. Ensimmäinen oli pieni. Lasku, joka näytti väärältä, mutta en ollut varma miksi. Sitten toinen, isompi.
Ja sitten kolmas, joka ei ollut enää epäselvä. Kutsuja kutsulta alkoi paljastua, että häiden suunnittelu ei ollut enää minun hallinnassani. Olin maksanut siitä, mitä kuvittelin avoimeksi shekiksi, mutta jossakin matkan varrella paperiton oli muuttunut sellaiseksi, mitä en ollut allekirjoittanut. Se tapahtui päivänä, jolloin päädyin Gordonin toimistoon, pinot papereita toisessa kädessä ja sen miehen nimi, jota olin kutsunut tyttärenpojaksi, tiukasti toisessa.
Löysin myönnetyn helmilainan, joka oli otettu sinä aamuna. En allekirjoittanut sitä. En ollut edes nähnyt sitä ennen kuin hän ojensi sen minulle, ja siinä luki, että olin suostunut maksamaan siitä. En ollut.
Mutta minun allekirjoitukseni oli siinä. Tietysti se oli. Gordon istui vastapäätä minua, hänen toimistonsa tuoksu, vanha paperi ja kahvi, ja hän löi sormellaan asiakirjoja vasten. ”Victor pystyi jäljittämään sen.
Se on peräisin ’ehdollisesta’ hyväksymisestä, jonka kanssa olet työskennellyt, mutta siinä on ongelma. Ainoa ongelma on, ettet sinä koskaan allekirjoittanut tätä. Ethän sinä? ”
”Gordon, sinä tiedät, etten minä edes asu täällä.
Miksi minä allekirjoittaisin mitään? ”
”En minä tiedä. Kerro sinä minulle. ”
Ja sitten hän näytti minulle seuraavan asian.
Sähköpostin, joka oli lähetetty minun tililtäni liitteineen, jossa minä pyysin asianajajaa toimittamaan kiireellisesti asiakirjoja sulkemista varten. Tarkistin ajan ja varmistin, että olin istunut keittiössäni ja lukenut kirjaa. Gordonin silmät olivat kovat. ”Se ei ole sinun käyttämäsi sävy.
Sinä et ole koskaan kirjoittanut noin. Aina silloin tällöin työskennelläksesi yhdessä. Se tuskin kuulostaa sinulta. ”
Hän työnsi pinon puoleeni.
”Victor ja minä olemme tehneet tämän läpi useita kertoja. Tämä on suunniteltu. Joku tiesi, mistä säikeistä vetäistä. Joku, joka tuntee tilit.
Joku, joka tuntee sinut. ”
”Minä tiedän, kuka sen teki. Tai ainakin ketä he käyttävät. ”
En uskonut, että Kayla oli istunut alas laatimaan väärennettyjä allekirjoituksia ja petoksia itse.
Ei. Joku oli tullut hänen luokseen, koska hän oli se, jolle soitetaan, kun luvut eivät täsmää, ja hän tiesi, mistä kohdasta vetää. Mutta he erosivat viimeisessä vaiheessa. Viimeinen mieheni, joka oli ratkaissut, että hänellä oli parempi idea.
En löytänyt korvausvelvollisuutta. En voinut löytää sitä. Mutta se, mitä löysin, oli tarpeeksi. Ensimmäinen oli ennakkomaksu, jonka olin maksanut suunnittelijalle.
Toinen oli kutsujen tulostus. Kolmas oli se, joka viilsi syvemmälle: hameen ollessa yhä päälläni, muistin että olin maksanut valokuvaajalle ja kukka-asetelmista. Oli ollut lasku, jonka mukaan olin maksanut videokuvaajalle, jonka nimi soi häävideoiden mukaan, mutta jota en ollut koskaan tavannut. Ja sitten oli muistutus siitä, kuinka raha liikkui läpi.
Miten olin menettänyt silmistäni sen, että minulla oli niin paljon enemmän kuin koskaan tarvitsisin, ja että Kayla tiesi aina, kuinka kysyä. Kuinka pyytää ja saada. En koskaan viivyttänyt. En koskaan kysynyt.
Rakastin häntä, mutta se rakkaus, rajaton luottamus, jonka olin antanut hänelle, ei ollut koskaan tuntunut siltä, että joku istuisi ja ottaisi. En minä halunnut uskoa sitä. Jumala, minä yritin olla uskomatta sitä. Jokainen osa minua huusi, että tämä oli jonkinlainen väärinkäsitys, että siinä oli oltava jokin selitys sille, miksi minun ainoalla lapsellani oli jotakin tekemistä tämän kanssa.
En minä halunnut nähdä sitä, mitä katsoin suoraan. Mutta sitten Kayla soitti. Ja ääni hänen äänessään ei ollut se ääni, jolla hän pyysi tunnuslukua. Se oli se ääni, jolla hän kertoi minulle, että hän oli jo suunnitellut tulevaisuutta ajatellen, ja se oli se, joka rauhoitti minut sinä iltana.
Se oli se, jonka kanssa he kaikki työskentelivät. En rikkonut sitä. En syyttänyt häntä. En huutanut.
Odotin, koska tiesin, että tämä oli ammattilaisten työtä, ja että ainoa tapa päästä irti tästä puhtaasti oli antaa heidän tuntea olonsa varmaksi. Gordonilla oli idea. Tai oikeastaan Victorilla oli idea, ja Gordon suostui siihen hitaasti. ”Sanotaanpa, että sinulla ei ole lähtötilannetta.
Sinulla on vain sitoutumisesi. Mitä nyt? Mene kotiin. Odota.
Katso, kuinka piirustus avautuu. ”
Gordon näki vastalauseeni ennen kuin ehdin sanoa sitä. Hän nosti kätensä. ”Sinä annat heidän tunnustaa.
Sitten sinä suljet sen. Mutta sinä et paljasta kättäsi tässä vaiheessa, ei edes Kaylalle. Sinä teet mitä pyydetään. Sinä näytät joustavalta, jopa heikolta.
Ja sitten katsot, mitä muuta he yrittävät viedä. ”
Se ei tuntunut oikealta. Se tuntui siltä, kuin olisin antanut tyttäreni ryöstäjille avaimet vapaaehtoisesti. Mutta olin tehnyt tätä tarpeeksi kauan tietääkseni, että joskus paras tapa säilyttää asemasi on antaa toisen osapuolen uskoa, että heillä on valta.
Se oli ainoa tapa varmistaa, että kun he liikkuivat, he liikkuivat kohti sinua, ei pois. Joten soitin takaisin. Sanoin hänelle, että tietysti, tietysti Linda voi kävellä hänet alttarille, se oli niin harkittua ja minä toivoin vain, että hän olisi sanonut jotakin aikaisemmin. Sanoin hänelle, että olin pahoillani, jos olin saanut sen kuulostamaan siltä, että hänen on täytynyt kysyä, ja että minä ymmärsin.
Sanoin hänelle, että olin ollut hullu joka suuntaan. Ja sanoin sen tavalla, jonka hän halusi kuulla, sellaisella äänellä, jolla ei ollut enää terää, jonka hänen oli koskaan tarvinnut kysyä minulta uudestaan. Hänen helpotuksensa oli melkein konkreettinen puhelimen välityksellä, se lämmin, koko sydämen sävy, jossa hän sanoi: ”Isä, kun sinä päästät irti, sinä päästät irti. Sitä minä rakastan sinussa.
Sinä et ole koskaan kanna kaunaa. ”
”Ei koskaan”, vastasin. ”Ei koskaan. ”
Ja se oli valhe.
Ryhdyin työhön heti seuraavana aamuna. Gordon ja Victor auttoivat minua kokoamaan suunnitelman. Emme voineet todistaa vielä yhtään mitään. Mutta tiesimme riittävästi.
Tiesimme, että joku oli väärentänyt allekirjoitukseni. Tiesimme, että joku oli yrittänyt kääntää omaisuutta omaan lukuunsa. Tiesimme, että he yrittäisivät uudelleen, kun painetta saatiin pois heiltä. Se oli luonnon laki.
Kun rikollinen luulee selviytyneensä, hän tekee saman virheen toisen kerran. Joten teimme yhteistyötä. Vietin kokonaisia iltoja siirtyen raivosta päättäväisyyteen. Mietin kaikkia vuosia, joita olin työskennellyt kuin hevonen, ja kaikkia ymmärrykseni siitä, mitä olin rakentanut, ja jokainen laskelma johti samaan päätepisteeseen: olin luopunut siitä, mikä oli minun, jotta hänelle voitaisiin antaa mahdollisuus tehdä parempi valinta.
Ja tämä oli hänen ammattilaisensa. Mutta kunnes sinä iltana, jolloin olin saanut tarpeekseni. En muista, mikä sen laukaisi. Luulen, että se oli keskustelu, jossa hän tarvitsi minun vakuuttavan hänet siitä, etten suuttuisi siitä, että Linda oli mukana.
Luulen, että se oli se, miten hänen äänensä sääli tarjosi käsitellä hämmennystäni. Luulen, että se oli se, etten ollut muistanut sulkea yöksi terassin ovea ja että siksi kuulin sen, mitä minun ei ollut kuulunut kuulla. Se oli Prestonin ääni, raskas ja malttamaton, ja se ei puhunut Kaylalle. Se puhui hänen puolestaan.
”Tämä ei ole keskustelu, jonka voin käydä. Sinä sanoit, että kaikki on kunnossa. Sinun täytyy kutsua hänet tai mitä tahansa, mutta sinä annat minulle avaimen sunnuntaina. ”
Ja sitten ääni, joka kuului kuuluvasti ja rauhallisesti, joka on omani ja omani yksinään:
”Minä sanoin, että voin.
En minä unohtanut. Sinä vain toimit, ja minä toimitin. Eikö näin ole aina toiminut? ”
Minä suljin terassin oven.
Menin toimistolleni. Löysin kopion luottotiedottomasta puhelustani ja istuin puhelun keston kanssa. Se oli 29 minuuttia. Se oli naurettavaa.
Minä en ollut koskaan käynyt 29 minuutin mittaista puhelua kenenkään kanssa. Mutta siellä se oli, jonkun poiminut. Jonkun, joka oli istunut siellä ja ajatellut puhua hymyillen, jotta saisin hetken, jota en ollut koskaan antanut. Avasin asiakirjan.
Gordon oli sanonut minulle, että se oli siellä. Olin odottanut sitä. Mutta se, mitä minä en ollut odottanut, oli se, miten se tapahtui. Se oli nimittäin ote minun pankkianiasta.
Turvatililtä, jonka olin uskonut hänelle. Luottokortista, jota hänen ei olisi pitänyt pystyä käyttämään. Allekirjoitukseni, jonka hän oli oppinut nuorena tyttönä, koska olin ylpeä siitä, että hän halusi tietää, miltä se näytti. Ja siellä, alareunassa, sarakkeessa, jota ei olisi pitänyt olla olemassa, oli rivi, jonka merkitsin ’Maksut ulkopuolisille’ ja summa, joka ei ollut minun.
En itkenyt. Tunsin tuskaa, kyllä, mutta en siihen kiinnittänyt huomiota. Minä tunsin sen. Ajattelin enemmän kuin paniikkia, enemmän kuin raivoa: varmuutta.
Se istui jossakin syvällä minussa, todisteena siitä, että olin aina tiennyt, kuka hän oli. että nimesin hänet rakkauden mukaan ja että se merkitsi väkisinottoa. Sanoin tuolloin ja sanon nyt, että tämä tyttö oikeuttaa nimen jollakin tasolla, jota en osannut arvata etukäteen, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö olisi olleet helppoja ja sen että meitä pidettiin huijareina. En halunnut uskoa sitä.
Mutta ainoa asia, joka estää sinua rakastamasta jotakuta, on se, että lopetat peittelemisen ja jota kutsut rakkaudeksi, koska sen täytyy olla. Se on sen nimi, jonka annat sille häpeillesi. Se johtuu siitä, että jokin osa sinua ei halua lopettaa rakastamista, joten annat sille eri nimen ja kutsut sitä toivoksi. Mutta jokainen pelastus on rikottu lupaus.
Jokainen kerjäävä silmäily on jonkin sortin myönnytys, jota ei voi saada takaisin. Ja kun mikään ei ole jäljellä, kun kurkotat siihen mikä on ollut, löydät käsiysi kevyemmän taakan: sen, joka jäi jäljelle. Ne lakaavat pois. Sinä toimit.
Gordon tapasi minut aamulla laillisessa mielessä. Hän asetti pinon asiakirjoja eteeni, jotka hän oli rakentanut edellisenä iltana. Trusti. En koskaan voinut purkaa sitä.
Mutta en myöskään aikonut antaa hänen saada tätä, hallita häntä. Joten en tehnytkään niin. Asetimme uusien välikirjojen kokoonpanon eteeni pinottuna, jokainen sellainen, jonka allekirjoittaminen vaati erilaisia säätöjä, joita hänen täytyi soveltaa. Ensimmäinen oli asiakirja, joka tunnusti vastaanotetun ilmoituksen, jonka mukaan häät peruttiin ja määrättiin pidettäväksi 90 päivän kuluessa, laki salli kutsun.
Sitten tuli valtuutus, jolla peruttiin osittain liitteen A määritelmä kokonaisuudessaan. Viimeiseksi tuli suostumuslomake siitä, että Kayla järkyttyi, salasi lähteitä ja että Gordon ja Victor hoitavat kaiken uudelleenohjauksen. Se oli niin yksinkertaista, etten voinut olla purskahtamatta nauramaan häijyä naurua. Sinä yö.
Olinko minä todella ollut niin teatterillisesti harmistunut? Minä ajattelin, että jotakin olisi jäänyt kuulumaan. Mietin, oliko linja pitkä. Mutta kun hän avasi oven ja näki minut seisomassa siellä, hänen kasvonsa eivät menneet yllätyksestä tunnistamiseen, vaan laskelmoituna.
Ja sitten hänen nauhansa murtui. ”Isä. Sinä tulit itse. Minä en odottanut… Onko kaikki kunnossa?
”
”Voimmeko puhua? ”, kysyin. Ääneni oli tasainen ja hallittu. ”Tietenkin.
Istu alas. Voidaanko sinulle hakea kahvia? Voit odottaa, sinä et koskaan…”
”Painan. ”
”Mikä hätänä?
Et näytä ollenkaan niin… Se onnistui, eikö niin? Sulkeutuminen sujuu kuin…”, ja sitten hän vihdoin huomasi, etten ollut astunut ovesta sisään. ”Kayla, onko sinulla jotakin minulle? ”
”Onko minulla… Odota, sinä tulet tänne, koska minä… Ai.
Ai, niin. Tietysti. Odota. ”
Ja hän katosi, huoneen päähän, jota hän ei ollut koskaan pitänyt.
Kuulin laatikon avautuvan. Eräs toinen. Sitten hetken kuluttua hän palasi. ”Tarkoitat tietysti sitä paperityötä.
Asiaa koskevat tiedot. Tarkistin vain, ettei sinulla ollut mitään allekirjoitettavaa samaan aikaan, koska he sanoivat…” Hän hymyili epävarmasti. ”Homma hoituu, jos allekirjoitat tämän vain voidaksesi jatkaa. Kuten me puhuimme.
”
Hän ojensi minulle kynän. En ottanut sitä. ”Kayla, minä en ole täällä allekirjoittamassa mitään. ”
Hänen kätensä pysähtyi.
”Ei, sinä olet kertonut minulle, että tämä on valmistumisprosessi. Että minun on vain otettava sinun allekirjoituksesi ja he hoitavat loppuosan. Sinä sanoit, että kaikki on järjestetty. ”
”Ja sinä sanoit, ettet ikinä ota yhteyttä Prestoniin koskien rahoitusasioita.
Ja sinä olet. Joka ikinen kerta kaikilla näillä kauppakirjoilla eri yritysten välillä, jotta mieheni ei näkisi nimiä. ”
Hetken ajan toivoin, että hän olisi kiistänyt sen. Olisin antanut hänelle monelle tasolle anteeksi, jos hän vain olisi sanonut: ”En tiedä, mistä puhut” tai ”Hänellä on se sekaisin”.
Ammattilaisena hän olisi osannut pyytää, että katsoo minulta kysymyksen. Sen sijaan hän sanoi sen hiljaa istuessaan alas. ”Kuinka kauan olet tiennyt? ”
”Tarpeeksi kauan.
”
”Isä, se ei ole niin kuin sinä luulet. ”
”Se on minun pankkitilini, Kayla. En minä ole kertonut kellekään, että se pääsi munasoluistani. Mutta sinä otit sen.
”
”Voit kaivaa. Ethän sinä välitä… jostakin minä olin peloissani. Sinä lopetat niin suurella osalla. Ja Preston hän on rakentanut tätä yritystä niin kauan.
Ja kun hän sai selville kuinka paljon tarvitsemme, hän luuli, että sinä … Että sinä pakotat meidät odottamaan. ”
”Sinä kerroit miehellesi, että hän voisi ottaa minun rahani, koska luulit, että minä en suuttuisi sinulle? ”
”En minä. En…”, ja sitten kävi selväksi, ettei se ollut totta.
”Tiedätkö mitä? Sinä et luule minusta siltä. Mutta tiedä tämä, Kayla. Minä olen työskennellyt koko ikäni, jotta minun ei tarvitsisi tehdä tätä.
Että sinulle jäisi jotakin, mitä sinun ei tarvitsisi koskea. Joten sinun oli pakko päästä käsiksi siihen asiakirjaan, jota minä en olisi koskaan edes ajatellut. ”
”Minä en ole mikään… se ei ollut tarkoitus…”
”Sinä väärensit minun nimeni sinun hääpäiväasetuksissasi. Kolme päivää sitten.
Ja koska tiesit, että katsoisin, panit minut jonoon soittamaan sinulle takaisin, jotta se olisi totta. ”
Hän oli täysin hiljaa. ”Äitisi antoi sinulle tuon nimen, koska se tarkoitti niin paljon hänelle. Ja minä suojelin sinua niin kauan.
Minä vannoin. Mutta tämä. Sinä et halunnut vain rahaa. Sinä halusit minut olemaan olematta olemassa.
”
Se ei ollut kysymys. Hän itki, toisenlaista itkua, sellaista, joka purskahtaa pohjattomasta syyllisyydestä, jota ei pyydetä. ”Voisimme vielä saada sen toimimaan”, ja hänen kätensä vapisi. ”Voimme sopia jotakin.
Sinä voit mitätöidä myöhästymismaksut. Voit tehdä vaikka niin, että me aloitamme puhdistuksen. ”
”En. ”
”Isä….
”
”En ole koskaan sanonut sinulle tätä, mutta minun täytyy selvittää. Gordon ja Victor laativat täsmälleen tämän skenaarion. Puhuimme siitä. ”
”En minä puhu tällaisessa.
”
”Sinäkö et puhu? Voi, kulta, kyllä sinä puhut. Se oli niin selvää, että se oli paperilla. Minä olen esikoislapseni, en tasa-arvoinen.
Sinä olet ainoa asia, jonka minä koskaan tein, joka ei ole kirjattu. En halunnut lopettaa sitä. Mutta sinä panit minut valintaan, jossa minä lakkaan olemasta isäsi tai sitten en ole. Joten sinä voit vastata nyt.
”
Hänelle tuli hiljaista. Hän ei istunut hämmästyneenä, enkä minä odottanut ”anna anteeksi”. Loppuosa toivosta, jonka minä olin juuri tappanut, tippui maahan. Sitten hän kysyi kysymyksen, jonka johdosta olin odottanut hänen esittävän ja jonka en tiennyt kuuluvan hänelle asti.
”Kuka sinä olet? ”
”Minä olen mies, joka rakastaa sinua. Se ei ole koskaan ollut vitsi. Mutta se mies kävelisi pois, jos häntä pyydettäisiin, ja hän on viime aikoina halunnut analysoida tämän loppuun.
Joten tässä mitä tapahtuu seuraavaksi. ”
Kerroin hänelle. Selitin Gordonin laatimat asiakirjat, selitin järjestelyt ja selvitin, kuinka minä olen aina pitänyt valtuudet ja kuinka jokainen punainen nauha ja määräys, joka löytyi, tulisi nyt olemaan ilman hänelle ennalta ilmoitettua suojaa. Kerroin hänelle asiakirjoista, jotka saisin hänen kanssaan riitelemään.
Ja nyt meidän on levitettävä se. ”En voi pakottaa sinua”, hän vaati. ”Miksi ei? Se oli sinun väitteesi.
”
Hän vaikeni pitkäksi aikaa. Sitten hän kysyi asian, jota olin odottanut. ”Entä äiti? Entä jos hän näkisi meidät nyt?
”
”Hän ei näkisi meitä. Hän näkisi minun seisovan täällä. Sinä seisot siinä. Ja kaksi ihmistä, jotka eivät tiedä, kuinka puhua toisilleen enää.
”
Kun hän katsoi minuun, se katse sanoi kaiken ja ei lainkaan. Kyse ei ollut ”Sinä et ole enää isäni”, vaan ”Sinä et ole koskaan ollutkaan”. Se ei ollut mitään sellaista. Se oli yksinkertaisempi, pahempi asia.
Se oli ilmaus, joka sanoi: sinä et ole ymmärtänyt tätä, ja minä en aio koskaan pystyä selvittämään sitä nyt niin, ettet sinä saa siitä kiinni ja sekoittaisi sitä sinun laihoilla teoillasi. Kukaan ei koskaan sano sitä. Mutta minä näin sen. Ja kun hän lopulta pyysi anteeksi, se oli halpa, paperilta luettu hyödytön.
Voit olla varma, ettemme ole puhuneet siitä lähtien. En minä tiedä, onko olemassa lohtua, jota voisin antaa sen puolesta. Lähetin kutsut. Gordon ja Victor hoitivat osuutensa.
Loput rahat menivät hänen tililleen ja minä pidän kiinni sen vahingosta. Hän ei halunnut sitä sillä tavalla, mutta hän otti sen silti vastaan. Ja kun viimeinen lasku maksettiin, peittelin loput. Katkaisin sen ja annoin heille rahat taloon.
En puolestani mitään, muusta kuin että jätät minut yksin. Joskus katsot omaa vertaasi, joka on jo olemassa ja silti katsoo läpi. Se ei ole lohtu. Mutta se on ainoa totuus, johon minulla on enää varaa.
Se on isäni.