Se oli lauantai-ilta, ja minä istuin olohuoneessani katsellen kelloa. Puhelin oli edessäni pöydällä, näyttö pimeänä. Olin soittanut Lentälle kello 23 nähdäkseni hyvää yötä, mutta puhelu oli mennyt suoraan vastaajaan. Olin lähettänyt tekstiviestin myös Kylelle.
Ei vastausta. Olin istunut siellä katsomassa, kuinka minuutit kuluivat. Puoliyö. Yksi.
Kaksi. Ei mitään. En ollut vain mustasukkainen. Olin huolissani.
He olivat ajaneet neljän tunnin päähän musiikkifestivaaleille, ja minä olin antanut suostumukseni, vaikka vastahakoisesti. Nyt en tiennyt, oliko heille sattunut onnettomuus vai oliko heillä vain hauskaa. Kello kymmenen sunnuntaiaamuna sain vihdoin tekstiviestin Lentältä. Anteeksi, puhelin kuoli ja laturi hajosi.
Syödään brunssia, sitten tullaan kotiin. Rakastan sinua. Ei selitystä sille, miksi myös Kylen puhelin oli ollut tavoittamattomissa koko yön. Ei mainintaa siitä, mitä he olivat tehneet tai miksi hän oli ollut hiljaa niin kauan.
Luin viestin useita kertoja, mutta en vastannut siihen. Anna heidän tulla takaisin. Sitten näemme, miten asiat oikeasti ovat. He saapuivat sunnuntai-iltana kuuden aikoihin.
Lena käveli sisään ja huone tuntui heti erilaiselta. Hän oli liian energinen, liian äänekäs, hysteerinen melkein. Hän leijaili keittiössä, purki laukkuaan ja puhui taukoamatta bändeistä, ruoasta, väkijoukosta. Mutta hän ei katsonut minua silmiin.
Yhtään kertaa. Ja sitten siinä hän oli, Kyle, nojaili keittiösaarekkeeseeni, söi omenaa hedelmäkulhostani. Se omena oli minun, ostamillani rahoilla. Hänellä oli tuo pieni virne kasvoillaan, sellainen, joka sanoi, että hän tietää salaisuuden jota minä en tiennyt.
Se oli ainoa selitys sille tunteelle, joka nousi rinnassani. En ollut vihainen vielä. Olin vain tarkkaileva. Yritin pitää ääneni kevyenä, kun kysyin.
Miten hotelli oli? Oliko se hyvä? Lena pysähtyi kesken laukkunsa purkamisen. Vain puolen sekunnin ajan.
Sitten hän virnisti liian leveästi. Se oli ihan hyvä. Vähän pieni, mutta ihan jees. Joo?
Sanoin ja nojasin keittiötasoon. Tiesin, että seuraava kysymykseni olisi paljastava. Oikeastaan, vanhempani tulevat ensi kuussa vierailulle, ja minun pitää varata heille paikka läheltä sitä tapahtumapaikkaa heidän vuosipäiväänsä varten. Mikä sen hotellin nimi olikaan?
Ja oliko siellä oikeasti kaksi erillistä makuuhuonetta, vai oliko se vain ulos vedettävä sohva? Isällä on huono selkä. Se oli ansa. Lempeä sellainen, mutta ansa.
Halusin nähdä logistiikan. Halusin nähdä, pystyikö hän vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen ilman, että hänen katseensa harhaili. Lena lopetti laukkunsa purkamisen ja kääntyi hitaasti. Hänen hymynsä oli jännittynyt.
Miksi sillä on väliä? Siksi, etten halua isäni nukkuvan epämukavalla sohvalla. Sanoin ja kohautin olkapäitäni. Voisitko vain lähettää minulle vahvistussähköpostin?
Haluan nähdä pohjapiirroksen. Lena ei vastannut. Katsoi vain minua, ja minä näin sen. Pieni välähdys paniikkia hänen silmissään.
Ja sitten, kuin kytkin olisi käännetty, se oli poissa. Hänen kasvonsa muuttuivat kylmiksi. Sinä yrität saada minut kiinni valheesta, koska olet vainoharhainen. Väitätkö, ettei sinulla ole sitä sähköpostia?
Kysyin rauhallisesti. Tiedät, etten säilytä sellaisia asioita. Väität siis, ettet voi näyttää minulle, missä olit viikonlopun ajan? En aio puhua tästä enää.
Katselin, kuinka hän käänsi selkänsä. Kyle oli lopettanut omenansa syömisen ja nojasi nyt käsivartensa päällä tasoon, katseli minua huvittuneena. Hän nautti tästä. Nautti siitä, että oli täällä, minun kodissani, minun tyttöystäväni kanssa, katsomassa, kuinka minä hajoitin asioita.
Okei, sanoin. Olen menossa. Minne sinä olet menossa? Lena kysyi.
Hänen äänensä oli terävä. En aio istua täällä katsomassa, kuinka sinä valehtelet minulle, ja sinä siinä, sanoin ja nyökkäsin Kyleä kohti. En aio leikkiä tätä leikkiä. Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, kävelin ohi ja menin makuuhuoneeseen.
Otin pussin ja aloin heittää siihen tavaroitani. Vaatteita, hygieniatarvikkeita, puhelimen laturin. En edes tiennyt minne olin menossa, tiesin vain, etten voinut olla täällä. En minäkään ollut enää varma, mikä oli totta.
Mutta tiesin, että tämä ei ollut enää minun taloni. Se oli ollut hänen ja Kylen temmellyskenttänsä, ja minä olin vain maksanut laskut. Lena seurasi minua makuuhuoneen ovelle ja nojasi ovenkarmiin. Vauva, älä tee tätä.
Älä mene nukkumaan sohvalle, kun voimme puhua tästä. Minä en mene nukkumaan sohvalle, sanoin ja sulloin paidan pussiin. Muutan väliaikaisesti hotelliin. Kun olet selvillä siitä, mitä haluat, voit soittaa minulle.
Selvä. Hänen äänensä oli kylmä. Mene sitten. Mutta älä odota minun odottavan sinua, kun päätät palata.
En aikonut palata. En aikonut olla se, joka murtuu. Hän oli se, joka oli valehdellut, tai ainakin salaillut asioita. Hän oli se, joka oli valinnut Kylen.
Ja minä olin se, joka seisoi nyt siinä pussi kädessä ja tunsi oloni keveämmäksi kuin moneen viikkoon. Ajoin motellille kaupungin toiselle puolelle, sellaiselle, jossa oli riittävän kirkkaat kyltit ja riittävän epäilyttävät lakanat. Maksoin yöstä käteisellä ja heittäydyin sängylle tuijottaen kattoon. Seinien läpi kuului naurua ja televisio.
Olin lukinnut puhelimeni hiljaiseksi, mutta en voinut olla katsomatta sitä. Ei yhtään viestiä, ei yhtään puhelua. Ihan kuin minua ei olisi ollut olemassa. Huoneessa oli halpaa ilmaa, mutta en välittänyt.
Otin puhelimen esiin ja aloin kirjoittaa viestiä Lentälle. Minä en soittanut Kylelle enkä aio soittaa. Koska valitsit muuttavasi viime yönä ja ehdollistit paluusi anteeksipyynnöllä, jota en aio antaa, hyväksyn, että olemme nyt eronneet. Lähetin viestin ja laitoin puhelimen yöpöydälle.
Sitten vedin peiton ylleni ja yritin nukkua. Aamulla heräsin kuudelta ja soitin lukkosepän. Kello kahdeksalta hän oli jo töissä, poraamassa vanhaa kuolleen lukon tilalle uutta. Seisoin pihalla kahvimuki kädessä, kun hän vaihtoi sylinterejä.
Kello 11. 45 hän ojensi minulle kaksi kiiltävää uutta messinkiavainta. Maksoin hänelle, annoin hänelle hyvän juomarahankin ja lukitsin oven sisältä käsin. Sitten istahdin sohvalle ja katselin kelloa.
Ei minun tarvinnut odottaa kauan. Teksti tuli klo 12. 03. Se oli Lentästä.
Sinä erotat minut, koska puolustin itseäni? Vakavastiko? En vastannut. Luin vain viestin ja avasin sen uudelleen, kuin se olisi voinut muuttua.
Sitten kuulin auton ajavan pihaan. Nousin ja katsoin ikkunasta. Siinä hän oli, valkoinen Civic pysäköitynä kadulle. Hän hyppäsi ulos, käveli ovelle ja yritti työntää avainta lukkoon.
Se ei liikkunut. Hän yritti uudelleen. Sitten hän tömäytti kämmenellä ovea vasten. Avaa ovi, hän huusi.
En vastannut. Seisoin vain sisällä, juuri ja juuri hänen näköpiirissään ikkunan läpi. Hän etsi laukustaan puhelimen ja soitti minulle. Tiesin, että hän soittaisi, joten en vastannut.
Mutta hän jätti viestin. Kuulen sen äänipostissa. Mark, tämä ei ole hauskaa. Avaa helvetin ovi.
Hänen äänensä oli terävä ja vihainen. En vastannut. Katselin vain, kuinka hän nuoli tummuneita hiuksiaan kasvoiltaan ja pani kätensä lanteilleen. Sinä asetit ehdot, sanoin sitten ääneen itsekseni, vaikka hän ei voinut kuulla.
Sinä sanoit: Jos et soita Kylelle anteeksi, älä odota minun tulevan takaisin. En soittanut. Ja sinä tulit takaisin. Hän nojasi oveen, otsa vasten puuta.
Hänen olkapäänsä vapisi, mutta en voinut olla varma, itkikö hän vai oliko vain raivoissaan. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, kaivoi puhelimen esiin ja alkoi naputella. Sekunnin kuluttua puhelimeeni kilahti viesti. En voi jäädä tänne.
En voi mennä vanhempieni luo, he kysyisivät liikaa kysymyksiä. Voinko nukkua sohvallasi, vain yhdeksi yöksi? Katselin viestiä pitkään. Minun piti valita.
Voisin avata oven, päästää hänet sisään, antaa hänen juosta ympäriinsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja teeskennellä, ettei mikään ollut muuttunut. Tai voisin pitää kiinni siitä, mitä minulla oli. Miksi et mene Kylen luo? Kirjoitin takaisin.
Pitkä, raskas hiljaisuus. Sitten kolme pistettä ilmestyivät. Jokainen kirjain oli painava. Hän sanoi, ettei hän etsi kämppäkaveria juuri nyt.
Hänellä on tyttö tulossa tänä iltana. Tunsin hymyn nousevan huulilleni, mutta se ei ollut onnellinen hymy. Se oli karvas. Joten sanot, ettei hän majoita sinua, koska hänellä on treffit?
Kyse on siitäkö tämä? Se ei ole sitä, hän kirjoitti. Sitten toinen. Ole kiltti.
Ei. Mitä tarkoitat, ei? En avaa ovea. Kuten sanoin, hyväksyn eron.
Ja sinun täytyy lähteä. Sinulla on viisitoista minuuttia. Hän seisoi siinä autotallin luona. Kun nousin seisomaan, näin hänen kasvonsa.
Ensimmäistä kertaa koko illan aikana hän ei näyttänyt vihaiselta, vaan haavoittuneelta. Kuin hän ei olisi koskaan odottanut, että katselisin häntä toisin. Hänen äänensä oli hiljainen. Mark, tämä ei ole reilua.
En tehnyt mitään. Tiedän. Siksi tämä on niin surullista. Avasin oven ja astuin ulos.
En katsonut taakseni. Kävelin autolle, avasin oven ja istuin sisälle. Kun käynnistin moottorin, näin peruutuspeilistä, kuinka hän seisoi ovella, kädet sivuilla. En odottanut.
Painoin kaasun pohjaan ja ajoin pois sieltä. Ajoin tunnin verran ilman suuntaa. En tiennyt minne olin menossa, en tiennyt mitä tein. Mutta kun pääkaupunkiseudun valot tulivat näkyviin, soitin vanhemmilleni.
He vastasivat toisella soittokerralla. Hei, poika, kaikki hyvin? Isä kysyi. Joo, sanoin ja yskäisin.
Voisinko tulla yöksi? Asiat ovat vähän sekaisin. Tule vain, hän sanoi. Äitisi on juuri laittanut päivällistä.
Ja kun ajoin heidän talonsa pihaan, tunsin oloni keveämmäksi kuin moneen kuukauteen. Ei siksi, että olisin voittanut mitään. En voittanut. Menetin tyttöystävän.
Menetin talon, jonka olin rakentanut. Menetin illuusion siitä, että minulla olisi ollut jotain, mikä oli ollut totta. Mutta kun istuin äitini keittiössä, hänen käsiinsä kiedottuina, ja imin hänen tekemänsä keiton höyryä, tuntui kuin olisin hengittänyt ensimmäistä kertaa viikkoihin. Koska en tiennyt mitä toisin seuraavaksi, mutta tiesin, että se oli minun valintani.
Ja se oli enemmän kuin olin koskaan voinut sanoa hänen kanssaan.