Olin matkalla äitini vanhasta talosta takaisin kaupunkiin, kun puhelimeni soi. Soittaja tuntui vieraalta, mutta vastasin silti, sillä olin oppinut, ettei elämä anna sinun valita, milloin tärkeimmät puhelut tulevat. “Onko hän siellä? Voinko puhua hänelle?
”
Tunsin äänen. Se oli nuorempi, terävämpi kuin muistin, mutta siinä oli sama sävy kuin aina ennenkin: jotain vaativaa, jotain, mikä odotti minun toimivan. “Ellen? Travis?
”
“Kyllä. Anna se hänelle. ”
Katsoin ulos auton ikkunasta. Sade rummutti kattoa.
Kolme vuotta olin vältellyt tätä numeroa. Kolme vuotta olin kantanut vihaa, joka söi minua sisältäpäin, mutta nyt kuulin hänen äänensä ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli hylännyt äitini. “Et soita hänelle”, sanoin. “Ikinä enää.
”
Hiljaisuus. Sitten hän nauroi, mutta se ei ollut hauskaa naurua. Se oli täynnä jotain, mikä saattoi olla joko vihaa tai pelkoa. “Sinä et ymmärrä, mitä olet jättänyt väliin.
Sinä lähdit. Sinä et nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui. ”
Hengitin syvään. Tiesin, etten saisi antaa hänen päästä ihooni.
Olin oppinut vuosien varrella yhden asian paremmin kuin kukaan muu: raha ja valta eivät ole koskaan oikeutta. “Kerron sinulle mitä tapahtuu”, sanoin. “Olet velkaa äidilleni 500 000 dollaria. Ja sinä maksat sen takaisin.
Jokaisen sentin. ”
Tämä ei ollut alku, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun kävelin kohti tätä yhteenottoa suoraan. Nyt kun katson taaksepäin, se tapahtui kauan ennen ensimmäistäkään sanaa Travisin kanssa. Se alkoi siitä hetkestä, kun näin äitini asunnon.
Se oli talvella 2023. Äitini, Ellen, oli aina ollut vahva nainen. Mutta silloin kun näin hänet viimeksi, hän oli kuollut. Ei kirjaimellisesti, mutta jollain tavalla pahempaa: henki oli yhä sisällä, mutta se, mikä teki hänestä hänet, oli kadonnut.
Hän oli laihtunut. Silmät, jotka olivat aina olleet täynnä valoa, olivat nyt himmeät, kuin katselisivat jotakin, mitä en voinut nähdä. Asunto oli pieni, yksiö itäisessä Portlandissa, jossa oli likaiset ikkunat ja patteri, joka napsahti äänekkäästi yöllä. Olin pyytänyt häntä muuttamaan luokseni, olin tarjonnut hänelle paikkaa, jossa hän voisi hengähtää, mutta hän oli kieltäytynyt.
Sanoin hänelle, ettei hänen tarvinnut jäädä tuohon paikkaan, mutta hän oli vain pudistanut päätään ja sanonut: “En jaksa aloittaa alusta. ”
Mutta vaikka en halunnut uskoa sitä, minun oli pakko. Jotain oli vialla. Ja kun vihdoin sain häneltä selville, mikä oli vialla, toivoin, ettei olisi saanut tietää.
Se oli Travis. Hänen poikaystävänsä, mies, jonka kanssa hän oli seurustellut viisi vuotta. Travis, joka oli aina vaikuttanut minusta hieman liian hyvältä ollakseen totta, liian hyvältä. Hän oli liikemies.
Privilegioitu mies, joka oli puheenjohtaja tapaamisissa, jolla oli täydellinen puku ja täydellinen hymy, mutta jonka kulisseissa, niin kuin myöhemmin sain tietää, hän oli aivan eri mies. Hän oli kavaltanut äitini. Kaikki. Hänen säästönsä, hänen äitinsä hänelle jättämän perinnön, eläketulot, joita hän oli säästänyt vuosikymmeniä.
Hän oli saanut hänet allekirjoittamaan papereita, joissa hän myi asunnon prosentilla sen arvosta, ja sitten hän oli ottanut rahat ja kadonnut. Ei välittämättä jäähyväisistä, ei selitystä. Ellen ei ollut koskaan soittanut poliisille. Häpeä kietoutui hänen ympärilleen kuin myrkkytuuli.
Ja kun olin löytänyt hänet, kun olin nähnyt, mitä hänestä oli tullut, mitä Travis oli hänelle tehnyt, olin vannonut, etten lepäisi ennen kuin olen saanut oikeuden. Olin aloittanut etsinnän samana iltana. Ensimmäinen askeleeni oli yksinkertainen kysymys: Mistä aloitan? Vastaus tuli helpommin kuin olin odottanut: käräjäoikeusrekisterit.
Kaikki julkinen tieto oli siellä. Travis oli listattu liiketoiminnan edustajaksi eri yrityksille ympäri osavaltiota. Nopealla katseella huomasin, että suurin osa näistä yrityksistä oli tyhjiä: niillä oli osoiterekkisteri, tyhjä toimisto jossakin, mutta ei mitään muuta. He olivat tyypillisiä kirjekuoriyrityksiä, joita käytetään piilottamaan omaisuutta.
Mitä enemmän kaivoin, sitä enemmän minulle selvisi, miten syvällä tämä jäniksenpesä oli. Travisilla oli vaimo. Itse asiassa Travis oli naimisissa Ellenin kanssa koko ajan, mutta hän oli myös naimisissa toisen naisen kanssa, naisen, josta en ollut koskaan kuullutkaan, naisen, jonka kanssa hänellä oli yhteinen tili ja asunto Portugalissa. Ja nyt, kun hän oli paennut ulkomaille, tämä nainen saattoi olla ainoa syy, miksi hänellä oli katto päänsä päällä, kun taas äitini istui yksiössä ilman rahaa.
Soitin asianajajalleni. Hänen nimensä oli Corey Blake. Olin tuntenut hänet vuosia, hän oli vanhan ystäväni poika, ja hän oli asianajaja, joka oli erikoistunut petoksiin. Annoin hänelle kaiken mitä olin löytänyt.
Hän kuunteli rauhallisesti, ja kun olin lopettanut, hän sanoi:
“Sinä et voi pelotella ihmisiä pois. Sinun on otettava hänet kiinni. Jos et saa häntä kiinni, hän tekee sen uudelleen. ”
Hän oli oikeassa.
Mutta en tiennyt vielä, miten pysäyttäisin hänet. Minun piti ajatella. Muutaman viikon kuluttua matkustin Portugaliin. Se oli vaarallista, mutta minun oli pakko tehdä se.
Minun piti nähdä se paikka, jossa Travis nyt asui, paikka, jossa hän oli paennut. Se oli pieni asunto lähellä Lissabonia, ikkunat merelle. Se oli kaunis. Se oli kaikki, mitä Ellen olisi voinut toivoa, jos hänellä olisi ollut mahdollisuus aloittaa alusta, mutta se oli jotakin, jonka hänelle oli varastettu.
Otin valokuvia. Tein muistiinpanoja. Ja kun palasin kotiin, soitin Corey’lle. “Minulla on sinulle jotain”, sanoin.
“Mutta tämä ei riitä. Tarvitsen lisää. ”
Corey kysyi: “Mitä sinä tarvitset? ”
Tarvitsin asiantuntijan.
Tarvitsin jonkun, joka pystyisi todistamaan, että allekirjoitus, jonka allekirjoitus Travis oli väärentänyt Travisin allekirjoitukseksi Travisin allekirjoitukseksi, oli väärennös. Tarvitsin jonkun, joka pystyisi paljastamaan, että hänen allekirjoituksensa äidin asunnon myyntiä varten oli väärennetty, mutta sen lisäksi tarvitsin jonkun, joka pystyisi analysoimaan talousasiakirjat, joita olin kerännyt. Jotkut asiat olivat helppoja. Olin nähnyt tilin, jolle Travis oli tallettanut rahat äitini asunnon myynnistä.
Se oli pankkitili Travisin nimissä. Se ei ollut kirjekuoriyhtiöiden nimissä. Se oli Travisin. Ja tälle tilille Travis oli siirtänyt rahat, jotka hän oli ottanut äidiltäni.
Seuraava askel oli selvittää kuukausien yksityiskohtien selvittäminen. Vietin viikkoja seuraamalla paperijälkeä. Maksoin yksityisetsivälle auton, jonka rekisteröinti oli Travisin nimi ja joka oli pysäköity Lissabonin asunnon ulkopuolelle, mutta se ei kuulunut hänelle. Se oli vuokrattu auto.
Se rekisteröitiin toiselle kirjekuoriyhtiölle, jonka Travis oli perustanut kaksi vuotta aiemmin. Ja sieltä kaikki alkoi avautua kuin pirun Asmodeus, jonka olin vihdoin onnistunut kutsumaan esiin. Coreyn kautta tapasin asiakirja-asiantuntijan, jonka nimi oli tohtori Helen Chen. Hän oli ollut mukana yli sadassa korkean profiilin tapauksessa, ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, hänen toimistonsa oli täynnä asiakirjoja ja kirjoja allekirjoituksista.
Hän oli tiiviisti niin paljon tietoa, joka oli hänelle tarjottu. Hän katsoi minua silmiin ja kysyi suoraan: “Mitä tarkalleen ottaen tarvitset? ”
Kysymys oli niin suora, että se sai minut hymyilemään. Pidin Helenistä.
Hän ei turhia vääntänyt. En turhia vääntänyt. “Tarvitsen sinut todistamaan, että tämä allekirjoitus on väärennös”, sanoin ja työnsin paperin pöydän toiselle puolelle. Hän otti sen, piti sitä hetken kädessään, ja katsoi sitä.
“Ja milloin tämä on tehty? ” hän kysyi. “Tammikuussa 2023. ”
Hän nyökytti.
Katsoi paperia uudelleen ja laittoi sen sitten alas. “Voinko pitää tämän? ” hän kysyi. “Kyllä.
Se on kopio. ”
Hän nyökkäsi hitaasti, mutta en tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki. Sitten hän puhui. “Onko sinulla käsialanäytteitä Ellenistä?
Aikaisempia asiakirjoja, jotka hän on kirjoittanut tai allekirjoittanut? ”
“Minulla on laatikko täynnä. ”
“Hyvä. Anna ne minulle.
Alan työskennellä tämän parin. ”
Olin alkanut iltana, jolloin näin äitini asunnon, iltana, jolloin näin hänet. En tiennyt silloin, että tämä oli alku sille, mitä kutsun nyt “nyt se yksinkertainen totuus”, mutta joka tapauksessa ostin lipun. Seuraavat viikot menivät päivä- ja yötyöhön, kun työstin tapausta.
Tapasin lakimiehen, kysyin häneltä, mitä mahdollisuuksia minulla oli, ja sain selville, että oli olemassa mahdollisuus saada takavarikointi ja omaisuuden jäädytysmääräys. Sain selville, että Travisilla oli noin 278 000 dollaria omistusasunnossa Lissabonissa, viimeinen suuri omaisuuserä, joka hänellä oli jäljellä, ja että hänellä oli myös noin 35 000 dollaria pankkitilillä Yhdysvalloissa, tili, jolle hän ei ollut koskenut kuukausiin. Mutta en tiennyt, riittääkö se. Jos Travis onnistui nostamaan rahat pois ennen kuin saimme takavarikon, meillä olisi ongelma.
Mutta jos saisimme väliaikaisen määräyksen, joka jäädyttää hänen varansa, voisimme pitää rahat siinä. Ja jäädytysmääräys vaati vahvaa todisteita. Sitten toukokuun 10. päivä koitti, päivä, jolloin jäädytysmääräys tulisi tutkittavaksi, ja sinä päivänä istuimme oikeussalin ovien ulkopuolella, odotimme, ja kello 9:00 kutsuttiin istunto.
Oikeussali haisi puhtaalle, sekoitus puupaneleita ja vaniljaa. Oikeussali oli lähes tyhjä paitsi minä, äitini, asianajajani, tuomari, joka oli tohtori Chen. Tuomari istui alas. “Seuraava asia”, hän ilmoitti.
Asianajajani nousi seisomaan. “Tuomari, tämä on väliaikaista määräystä koskeva kuuleminen kiinteistön jäädyttämiseksi. ”
Tuomari nyökkäsi ja sanoi sitten: “Tohtori Chen. Aloita.
”
Olin lukenut Chenin raportin viime yönä, mutta se ei ollut sama asia kuin kuulla hänen sanovan sen ääneen. “Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan”, hän aloitti, “kohtuullisella tieteellisellä varmuudella, joka vallitsee tämän alan asiantuntijoiden keskuudessa, tämä allekirjoitus ei ole aito. Se ei vastaa lokakuussa 2022 otettuja Ellen Crawfordin käsialan kontrollinäytteitä. Itse asiassa todistusaineisto viittaa vahvasti siihen, että tämä on väärennös, joka on tehty käyttämällä kirjekuorta ja valoa.
Tähän viittaavat allekirjoituksen tärinän epäsäännöllisyys, kirjaimen ‘e’ käännöksen vertailu, mikä ei ole ollut hänen allekirjoituksessaan, kynän painauma, ja se, että tämä on kopio. ”
Kesti kaksi tuntia, koska Travisin asianajaja kysyi asiantuntijalta kysymyksiä, mutta tuomari ei keskeyttänyt. Kun kaikki oli ohi, tuomari nojasi taaksepäin tuolissaan ja katsoi suoraan Travisin asianajajaa kohti. “Hra Travers, oletteko te kuullut todistajanne?
” tuomari kysyi. “En, tuomari”, vastasi asianajaja veltosti. “Sitten istunto jatkuu toukokuun 15. päivään asti”, tuomari sanoi.
Tuomarin sana “jatkuu” tarkoitti väliaikaista jäädytysmääräystä, joka otettaisiin käyttöön omaisuudelle, jota olimme hakeneet. Tarkoitti sitä, että Travisin tilit olivat jäädytetyt ja hänen kykynsä siirtää rahaa kielletty. Iso voitto mutta vielä ei lopullinen. Kun olimme poistumassa oikeustalosta toukokuun auringonpaisteeseen, Ellen kääntyi minuun.
Näin, että hänen silmänsä olivat kosteat. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. “Tämä oli ensimmäinen askel”, sanoin. Emme voineet juhlia, ei vielä, koska kuuleminen oli vasta alku, mutta olimme ansainneet sen, että pystyimme hengittämään.
Nyt minun oli mentävä eteenpäin. Minun oli mentävä pidemmälle pitääkseni paineen. Minun oli mentävä Ellenin asunnolle. Se oli pieni huoneisto itäisessä Portlandissa, mutta se oli alku.
Yhdessä asioiden kanssa, jotka olimme alkaneet, se oli ensimmäinen kerta, kun hän saattoi hengittää vapaasti. Mutta kun katsoin häntä, kun hän hengitti kevyemmin, näin, että hänen hartiansa laskivat hieman, ja hän hymyili, se aito hymy, joka säteili hänestä valoa, ja minä ajattelin: tämä on mitä varten taistelemme. Tämä nainen, jolta oli otettu kaikki ja joka oli alkanut toipua. Menimme hänen kanssaan joelle.
Seisoskelimme sillalla ja katsoimme virtaavaa vettä. Se oli yksi niistä ajoista, jolloin emme puhuneet paljoa, mutta se oli hyvä, koska se oli todellista edistystä. Seuraavien viikkojen aikana tapasin tohtori Chenin uudelleen, ja huomasimme, että Travis oli siirtänyt rahat. Yli 180 000 dollaria siirrettiin bruttotulojen osalta, ja se oli myös ongelma.
Joten kokosimme asiat. Toukokuun 15. päivän kuuleminen. Istuimme oikeussalissa, sama tuomioistuin.
Tällä kertaa Travisin asianajaja väitti, että Travis oli maksanut äidilleni käteisellä asunnosta huolimatta siitä, että asunnon kauppakirjassa väitettiin yhdeksääsataa tuhatta dollaria. Kerry esitti todisteet, että käteisestä ei ole ollut mitään kirjaa eikä sitä ole ilmoitettu. Hän esitti asiakirjat ja lomakkeet, jotka paljastivat, että Travis oli väärentänyt allekirjoituksen. Hän esitti tohtori Chenin, joka selitti allekirjoituksesta luonnollisen kirjoituksen vastaisia väärennyksen merkkejä.
Ja kun Travisin asianajaja vetosi siihen, että jos Travis olisi väärentänyt allekirjoituksen, hän olisi pitänyt kiinni oikeudesta, vastasimme, että. Ei. Hän kirjoitti allekirjoituksen asunnon myynnistä ja kirjoitti sen lopullisen allekirjoituksen puolestasi. Sitten hän toi sinulle kaupankäynnin ja sinä myönsit.
Mutta miksi tekisit sinä, mies, joka omistaa yrityksiä ja sinulla on tili Sveitsissä, myisit asunnon yhdeksälläsadalla tuhannella, kun markkina-arvo on lähes viisitoista sataa tuhatta? Miksi tekisit sinä, miehenä, joka on tarpeeksi varakas kävelläkseen pois sadoista tuhansista, myydä asunnon, joka on perheesi ainoa suojavarallisuus, ja jolla on kaikki syyt maksimoida se, myydä se miinus sata tuhatta? Miksi tekisit niin? Kesti viisitoista minuuttia tuomarin harkita.
Jäykkä puoli tuntia ilman mitään tärkeää, ja sitten hän palasi. “Hra Travis on määrätty maksamaan rouva Crawfordille 500 000 dollaria, mukaan lukien hyvitys, korko ja oikeudenkäyntikulut. Myös omaisuus jäädytetään pysyvästi, ja rahastot pysyvät hänen hallussaan. Kaikki asiaan liittyvät kiinteistökaupat on peruttava.
Ja lopuksi minä määrään pidätysmääräyksen hänen tililleen, jotta tilille saapuvat kolmannen osapuolen maksut voidaan kattaa. ”
Istuimme koko raukean loppukesän läpi, katselimme, kuinka aurinko paistoi Portlandin kaduille, ja muistin, kun perheemme selvisi selviytymisestä. Vaikka hän kehui minua oikeustieteen opiskelijaksi, kesä kului siihen, että seurasin Travisin taisteluita. Lokakuuhun mennessä Travisilla ei ollut enää vaihtoehtoja.
Verottaja oli tehnyt hänen elämästään niin kurjaa kuin vielä pystyvät: panttioikeudet, takavarikoinnit, korkoja vastaan liikkuvat jäännökset, ne tiesivät, miten se tehdään. Lissabonin asunto myytiin 135 000 eurolla, noin 160 000 dollarilla. Kun olimme maksaneet Ellenin velan ja laskut, Travisilla oli jäljellä noin 18 000 dollaria, ja 18 000 dollarilla ei selviä pitkään. Sitten seuraava asia, jonka kuulimme, oli, että Travis oli ottanut lainan Blakea vastaan paetakseen.
Tarkoitan, kuka tekee niin? Luonnollisesti Jeff Blake otti lainan koko asunnon arvosta pois. Se jätti Travisin paljaaksi. Vaikka hänellä oli jäljellä jotakin, mikä oli hänelle tärkeää, asunnon myynti ja mahdollisesti pakeneminen olivat hänen viimeinen keinonsa.
Mutta se ei pelastanut häntä. Mikään ei pelastanut häntä siitä, että hän oli tehnyt jotain rikollista. Hän pystyi piiloutumaan sinne, missä asiat olivat halvempia, mutta hän ei pystynyt piiloutumaan velalta, jokainen sentti velkaa, jonka olimme todistaneet, ja ennen kuin vuosi oli ohi, hänen oma velkansa alkoi kadota. Kiitos kirjeestä, joka tuli kuukausia myöhemmin ja jossa kerrottiin, että Travisin Yhdysvaltain kansalaisuus oli peruutettu,
En tuntenut mitään.
Ei tyytyväisyyttä, ei voittoa, ei mielihyvää toisen kärsimyksestä, vain jonkinlaista oikeutettua seurausta, joka saapui sinne, minne se kuului. Mutta siinä oli vielä yksi asia, joka oli minun ratkaistava. Se tapahtui eräänä iltana, kun istuin Ellenin asunnossa ja join teetä. Hän oli tuonut esiin asunnon laatikoita, joissa oli hänen vanhoja valokuviaan.
Kun hän oli poissa, avasin laatikon, joka oli ollut väärin jätetty, enkä löytänyt mitään, mikä olisi voinut valmistaa minua siihen, mitä löysin. Valokuvia. Paljon valokuvia, mutta nämä eivät olleet tavallisia valokuvia. Ne olivat valokuvia, jotka Travis oli ottanut vuosia sitten.
Kuvia minusta ja Ellenistä. Kuvia sinusta, jotka oli otettu salaa. Olin ostanut sinulle asunnon. Olin maksanut laskusi.
Olin maksanut sinulle palkkaa yritykseltäni. Olin sinulle velkaa 500 000 dollaria. Ja kun luin tämän, koko maailmani pysähtyi. Tämä ei ollut onnettomuus.
Tämä ei ollut väärinkäsitys. Tämä ei ollut kirjanpitoero. Tämä oli suunniteltua. Travis oli varastanut minulta.
Travis oli varastanut minulta. Ja minä olin ollut niin sokea, etten ollut nähnyt sitä. Seuraavana aamuna soitin Corey’lle ja sanoin: “Minulla on ongelma. ” Hän kysyi, mikä se oli.
Kerroin hänelle löytämistäni valokuvista. Kerroin hänelle, että hän oli varastanut minulta, ja kuulin hänen vetävän henkeä. “Voi luoja”, hän sanoi. “Hän on varastanut henkilöllisyytesi.
”
Kesti hetken, ennen kuin pystyin puhumaan. “Se on toisin sanoen tehty. ”
Hän oli kiinni. Travis oli perustanut yrityksiä minun nimissäni, avannut erityisellä tavalla, jota hän tiesi tuhoavansa.
Hän oli siirtänyt rahaa ympäriinsä. Ja se tarkoitti, että osa velasta, jonka olimme ajatelleet olevan Travisin velkaa, oli itse asiassa rahaa, jonka Travis oli velkaa minulle. Jos hän olisi velkaa minulle, jos omaisuus olisi minun, olimme itse asiassa vahvemmilla, ei heikommilla, mutta se ei ollut pääasia. Pääasia oli, että hän oli varastanut minulta.
Travis oli varastanut minulta koko ajan. Ja olin ollut liian kiireinen taistellakseni häntä vastaan lakimaisista, jotka olivat sokeita sille, mitä hän oli tehnyt. Mutta tällä kertaa minulla oli todisteet. Ja minä aioin varmistaa, ettei hän koskaan unohtaisi sitä.
Seuraavana aamuna soitin Corey’lle, joka vastasi puhelimeen toisella soitolla. “Siitä tapahtuneesta”, sanoin olevani valmis menemään oikeuteen. Joten teimme. Joukossa, jossa oli asianajajia ja asiakirjoja, selvitimme lopulta, että Travis oli joutunut oman ahneutensa ansaan.
Hän oli niin keskittynyt piilottamaan rahat äidiltäni, ettei ollut edes ajatellut, että minä tulen perässä valmiina minulle. Ja nyt oli jäljellä vain kaikkein henkilökohtaisin kysymys: Anne. Rakastiko hän minua lainkaan? Koska minä en enää.
En kysynyt sitä. En halunnut tietää. Ja jotkut vastaukset ovat parempia, kun ne jätetään tutkimatta. Lopputalvella tapasin äitini uudelleen lounaalla.
Hänellä oli väriä poskissaan, ja hän sanoi: “Tiedätkö, että tämä on ensimmäinen kerta, kun tunnen oloni turvalliseksi. Olen tehnyt niin kauan, ja nyt toivon vain, että pystyn elämään. ”
Näinä hetkinä kaikki, mikä oli tuntunut mahdottomalta, tulee selväksi. Olimme matkustaneet helvetin monta kierrosta, mutta olimme päässeet läpi toiselle puolelle.
Lopulta heitimme juhlat siitä, että selvisimme hengissä. Siinä ei ollut paljon väkeä, vain ystäviä ja perhettä, ja juhlat olivat pienet, mutta ne olivat täynnä naurua. Kun seisoin ympäriinsä katsomassa äitiäni, joka nauroi jonkin jutun äärellä, tajusin, että tämä oli se, mistä olimme taistelleet. Se ei ollut kuittaus.
Se ei ollut raha. Se oli tämä. Se oli nähdä hänet elossa. Se oli nähdä hänet kokonaisena.
Ja se oli enemmän kuin mikään, mitä olisin koskaan voinut toivoa. Istuessani siinä en voinut olla ajattelematta, että joillakin tarinoilla ei ole loppua. Niillä on vain jatkoa, kunnes lopulta ne saavuttavat paikan, jossa ne voivat levätä.
Ja siitä tässä oli kyse: mahdollisuus aloittaa alusta.