Ostin sen talon vuonna 2003, samana vuonna kun Venla täytti yksitoista. Samana vuonna kun hänen isänsä päätti, että aviomiehenä ja isänä oleminen oli liian raskas taakka hänenlaiselleen kunnianhimoiselle miehelle. Hän lähti eräänä maaliskuisena torstaina, otti mukaansa auton, salaa tyhjennetyn säästötilin ja laukun täynnä vaatteita. Jälkeensä hän jätti kahden kuukauden maksamattomat sähkölaskut, tyttären joka itki joka ikinen yö vuoden ajan, ja minut.
Olin silloin 34-vuotias. Minulla oli osa-aikatyö hammaslääkäriaseman vastaanotossa, tilillä 214 euroa ja vuokra-asunto, johon minulla ei ollut enää yksin varaa. Ihmiset kysyvät aina, miten selvisin. Miten pidin Venlan syötettynä, puettuna ja koulussa.
Miten en täysin hajonnut. Rehellinen vastaus on, että en oikein itsekään tiedä. Kun lattia putoaa alta, huomaa mistä on tehty. Ottaa vastaan toisen työn toimistosiivoojana kolmena iltana viikossa.
Muuttaa vuokralta oman äitinsä luo kahdeksaksi kuukaudeksi. Kuunnella seinän läpi tyttärensä itkua ja yrittää olla itkemättä itse, koska jos sinä hajoat, kuka pitää huolta siitä joka on jo hajonnut? Apilatien talo tuli kaksi vuotta myöhemmin. Se oli pakkohuutokaupasta ostettu remonttikohde, jonka pankki oli hinnoitellut alas, koska muut näkivät vesivahingon keittiön katossa ja murenevat etuportaat.
Minä näin kodin. Raavin käsirahan kasaan 18 kuukauden aikana, laitoin jokaisen syntymäpäivärahan ja joulurahan sivuun. Opin paikkaamaan kipsilevyn YouTube-videoilta. Maalasin jokaisen huoneen itse, Venla istui vierellä vanhimmissa vaatteissaan ja me nauroimme maalille hiuksissamme.
Hiomakoneen kanssa vietin kaksi viikonloppua olohuoneen lattialla. Istutin ruusupuskat etupihalle keväällä 2006 ja muistan ajatelleeni, että olin rakentanut jotain, jota kukaan ei voisi ottaa minulta pois. Olin väärässä, mutta en vielä tiennyt sitä. Venla kasvoi siinä talossa.
Hän kasvoi yksinhuoltajan lapsena, ja se teki hänestä tietynlaisen. Hän oppi lukemaan kasvojani ennen kuin osasi lukea kirjoja. Kun olin väsynyt, hän teki paahtoleipää. Kun olin surullinen, hän istui viereeni sohvalle, nojasi päänsä olkapäähäni, eikä sanonut mitään.
Se riitti aina. Hän ei ollut helppo lapsi. Haluan olla tästä rehellinen, koska myöhemmin tapahtuva houkuttelee maalaamaan hänestä hirviön, joka ilmestyy tyhjästä. Venla oli itsepäinen ja toisinaan itsekäs.
Teini-iässä hän kertoi vihaavansa minua vähintään kahdesti viikossa. Hän halusi aina enemmän kuin pystyin antamaan. Enemmän rahaa, hienompia vaatteita, paremman puhelimen. Mutta hän myös ajoi minut päivystykseen silloin kun sain influenssan, vaikka itse oli vielä kipeämpänä.
Hän soitti minulle joka sunnuntai muutettuaan omaan asuntoonsa, eikä jättänyt koskaan soittamatta. Hän muisti että join kahvini yhdellä sokerilla ja ilman maitoa, ja hänellä oli sitä aina valmiina kun tulin käymään. Kun tulin kotiovesta sisään, hän oli minun. Mitä tahansa se tarkoittaakaan, hän oli minun.
Kun Venla oli 26-vuotias, hän osti lottokupongin. Ei hän ostanut niitä usein. Silloin tällöin, kun jättipotti kasvoi niin isoksi, että haaveilu tuntui melkein järkevältä. Hänellä oli ollut vuosi.
Ero kolmen vuoden suhteesta, paluumuutto takaisin kotikaupunkiin, työ keskisuuren vähittäiskauppaketjun myymäläpäällikkönä. Työ jossa hän oli hyvä, mutta jota hän ei rakastanut. Hän asui 12 minuutin päässä minun asunnostani, ja minä olin oppinut nauttimaan siitä. Hän tuli syömään sunnuntaisin.
Sinä iltana, 15. päivä, olin jo sängyssä. Oli satanut koko päivän, ja raskas sää oli painanut unen silmiin, kun puhelin alkoi soida yöpöydällä. Katsoin kelloa.
23:14. Näytöllä luki Venla. Hän tiesi, että olin normaalisti nukkumassa viimeistään kymmeneltä. Olin tehnyt tämän hänen kanssaan selväksi niin monta kertaa.
Herätessäni toivoin, että kyseessä oli hätätilanne. Onnettomuus, sairaala, jotain sellaista, mikä oikeuttaisi puhelun tähän aikaan. “Äiti. ”
Hänen äänensä oli outo.
Kiihtynyt ja puristettu yhtä aikaa. “Venla? Mitä on tapahtunut? ”
“Äiti.
Äiti, minä voitin. ”
Välissä autossa tuntui kesti 10 minuuttia tai kymmenen tuntia. Kun näin hänen seisovan keittiön pöydän ääressä sohvansa vieressä, kädessään puhelin ja tärisevä lottokuponki, sanoin:
“Mikä sinulla on? ”
“Äiti.
Äiti, en tiedä mitä tehdä. ”
“Aloita siitä, että hengität. ”
“Istuin vain tässä. En edes katsonut arvontaa.
Ja sitten katsoin puhelinta ja tuli tämä viesti. Ja minä ajattelin, että se on huijaus, että kukaan ei voita noin paljon. Ja sitten minä tarkistin numerot. Minä tarkistin ne neljä kertaa jos olen.
Olenko minä heräämässä? Onko tämä oikeaa? ”
En sanonut mitä ajattelin. Katsoin häntä ja yritin ymmärtää sen numeron, jonka hän sanoi, niin että se mahtuisi päähäni.
Hän istui alas keittiön tuolille. 30 miljoonaa euroa. Mitä sanot ihmiselle, joka on juuri voittanut 30 miljoonaa euroa? Hän katsoi minua ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetken.
Aivan kuin jokin hänen sisällään olisi avautunut ja päästänyt valoon jonka olin nähnyt viimeksi kun hän oli 6-vuotias ja oppinut pyöräilemään. Ja yhtäkkiä me olimme siinä, olimme humalaisia, pyörimme hänen pienessä keittiössään, pitelimme toisistamme kiinni ja itkimme ja nauroimme. Me emme voisi oikeasti tietää, mutta myös jotain vielä suurempaa. “Me tehdään tämä oikein”, sanoin kun istuimme lattialla hengästyneinä.
“Mitä me tehdään? ”
“Sä et tee enää yhtäkään asiaa. Sä varataan lakimies. Sä varataan pankkitapaaminen.
”
“Lakimies? ”
“Venla, tämä on elämääsi suurin asia mikä tapahtuu. Antaumuksesta, ei näin suuria summia näin pienelle ihmiselle. Ymmärrätkö?
”
Hän nyökkäsi. “Asia on näin”, sanoin. “Me tehdään tämä yhdessä. Mutta sä päätät.
Kaikki päätökset tehdään sinun ehdoillasi. Minä autan sinua, jos haluat. Mutta sinä heität viimeisen äänestyslipun. Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa?
”
“Tarkoitatko taloudellista ensimmäistä kertaa koskaan? ”
“Se tarkoittaa sitä. ”
Hän tuijotti minua. Ja sitten hän sanoi jotain minkä ääni kuului, kuin hän olisi lapsi joka on juuri oivaltanut, ettei talon alla ole hirviöitä.
“Me ei olla enää koskaan rikki. ”
Aamulla todellisuus alkoi. Lottovoitot aiheuttavat yllättävän monta käytännön asiaa, ja kun rahasumma on 30 miljoonaa euroa, käytännön asiat tarkoittavat paperisotaa, joka muistuttaa erittäin hyväpalkkaista päättötodistusta. Onneksi Venlalla oli setä, jonka tunsimme pankista.
Jr: Tapasin pari muutakin heidän tuttuaan, joilla oli suuri kokemus suurista omaisuuksista. Kymmenen miljoonan miehen. Sitten 25. Miljoonan miehen.
He palkkasivat juridisen tiimin. Soitimme vakuutusyhtiöön ja puhuimme kolme puhelua, jotka kestivät yhteensä 2,5 tuntia. Ja sitten teimme listan. Ehdottomasti kiellettyjä asioita.
Ei kalliita autoja ensimmäisenä, eikä kalliita asuntoja ensimmäisenä. Ja ennen kaikkea, ei kerrota kenellekään. “Ei yhdellekään ihmiselle? ” kysyin.
“En sano kenellekään seuraavaan vuoteen”, hän sanoi. “Jos joku kysyy, sä olet lottovoittaja, jonka kanssa ollaan hetken kateellisia ja sitten siirretään katse pois pidemmän aikaa. Se on kerran elämässä -tilaisuus. Jos annat ihmisten päästä väliin, se on vain se, miksi he tapaavat sinut.
”
“Etkö halua kertoa isällesi? ”
Hän tuijotti minua silmät kapenematta. Venlalla ei ollut mitään muistikuvaa isästään. Ei mitään.
Hän oli vain poissa eräänä päivänä, ja me elimme hänen kanssaan niin kuin hän olisi kuollut. Mutta oli eri asia tietää se, kuin elää sen kanssa. “Ei. ”
Se riitti.
En painanut asiaa. Mutta osasin elää yön yli. Ensin halusin hänen ostavan asunnon. “Mitä varten minä tarvitsen asunnon?
” hän kysyi. “Mitä tarkoitat? ” sanoin. “Istuin tässä ja ajattelin”, hän sanoi.
“Minä en halua asuntoa. Haluan maapohjan. Haluan joukon maata. Riittävän lähellä kaupunkia että on järkevää, riittävän kaukana, että saa rauhaa.
Ja haluan rakentaa talon. Ei liian isoa. Ei mikään kartano. Mutta sellainen paikka, johon mahtuu oikea keittiö ja tilaa vaikka joskus perheelle.
”
Katsoin häntä. Tämä ei ollut mikään lottovoittaja tuhlaamassa rahojaan. Tämä oli Venla, joka oli aina ollut. “Mitä?
” hän sanoi. “Tiedätkö, luulin, että joudun kieltämään sinut vastaan. Mökkejä ja Ferraria. ”
“Ferrari ei sovi huonolle tielle.
Ja mä en halua työmatkaa. ”
Katselin hänen tutkivan karttaa puhelimellaan, ja ajattelin, että tämä oli hyvä merkki. Oikeasti ensimmäinen hyvä. Ja kun hän katsoi minua ja hymyili, minä ajattelin että lapsesi voi vielä yllättää sinut.
Vaikka luulet tuntevasi heidät, vaikka luulet tienneesi keitä he ovat, he löytävät silti tilan yllättää sinut. Tontti hän oli valinnut. Kartanon rauniot kahdenkymmenen minuutin päässä kaupungin keskustasta, mäen rinteellä, kuusi hehtaaria vanhaa metsää. Kesäkuu oli laiha.
Hän halusi kävellä sillä joka ikinen päivä sinä ensimmäisenä viikonloppuna. “Me tehdään tämä oikein”, hän sanoi kun katselimme auringonlaskua. “Me tehdään se niin että se ei rakenneta mitään. ” – Paikka jossa ei tunnu niin yksinäiseltä olla rikki.
Olen ylpeä hänestä, sanoin. “Hän katsoi minua. “Äiti? kiitos.
”
“Mitä minä tein? ”
“Siitä ettet edelleenkään sanonut mitään siitä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta. Eikä sitä, että neljä ensimmäistä kertaa olimme onnekkaita. ”
Seuraavina kuukausina tapahtui, mistä minulla oli ollut toivoa.
Hän palkkasi asianajajan, joka oli erikoistunut maaomaisuuteen ja rakennuslupiin. Hän palkkasi arkkitehdin. Hän ei koskaan puhunut pankista ilman että olisi ollut joku ja toinen katsomassa. En tiennyt tuosta miehestä mitään, mutta tiesin ainakin mikä oli se tunne, että tiesin olevani hyvä siinä, mitä kutsutaan rakennusprojektikseen.
Näin asiat olivat: Minä aloin odottaa, että saisin olla tuon henkilön elämässä. Ei varjona, ei neuvonantajana, vaan turvaverkkona. Marraskuu oli alkupuolella kun Venla tuli luokseni illalliselle ja sanoi “äiti. Mä tapasin jonkun.
”
“Kuka? ”
“Hänen nimensä on Joonas. Luulen että sä pidät hänestä. ”
“Missä tapasit hänet?
”
“Ravintolassa. Kuukausi sitten. Olemme seuranneet toisiamme siitä asti. ”
Hän oli hyvin nuori, kun hän sanoi tämän.
Kasvot, jotka olivat päättäneet rakastaa. “Kesäkuu”, hän sanoi. “Me ajateltiin ensi kesäkuuta. Pieni toimitus.
”
“Haluatko sinä tämän? ”
“Luulen että minä haluan. ”
“Kun hän puhuu, kuunteletko sinä. ”
“Joo”, sanoin.
“No joo. ”
Tärkeä asia ei ollut se, että hän itki. Venla ei itkenyt paljon. Ehkei koskaan, ei paljon.
Kun minulla oli ollut Venla, minulla oli ollut ongelma joka ei ollut koskaan päässyt meidän välillemme. Yritin vain iloita niin paljon kuin osasin. Huhtikuussa alkoivat häätulvat. Ja sitten tuli se puhelu.
10. 6. Kello 23:17. Hän istui sängyllään.
Venla aloitti. “Äiti. ”
“No niin, kulta. Onko kaikki valmis?
”
“Niin. Tavallaan. Lopullinen tapahtumaikka on varmistettu. ”
“Sano se.
”
“Nipen talo mäen rinteellä. Se kuulemma pidetään hänen äitinsä pihalla. Ei meidän pihalla. Ja se on hyvä juttu, äiti, meillä on vieraiden majoitus jo valmiina.
”
“Mitä tarkoitat? Kuka on se henkilö jonka kanssa minä ryhdyin tekemään asioita! ” Sanoin. Hengitys jäi hänen kurkkuunsa.
Ja kun hän sanoi seuraavan virkkeen, hänen äänensä oli hiljainen kuin jokin joka on mennyt rikki ja joka ei sittenkään pysty enää palaamaan. “Mä en tiedä. ”
“Mitä tarkoitat kun et tiedä? ”
“Se on hänen sukunsa tapahtuma.
Se on hänen perheensä. Sä et ilmaannu paikalle 14-vuotiaan ja hänen äitinsä kanssa ja ota hänen sukuaan pois tapahtumasta, johon heillä on usko. ”
Minun piti hengittää vielä yhden kerran. “Sä et ole enää 14-vuotias.
”
Hiljaisuus. “Ja vaikka olisitkin”, sanoin, “vaikka olisit,
olet silti minun 14-vuotiaani. Sinun ei tarvitse olla ainoa asia mikä lapsillasi on. Mutta jos sinä aiot saada lapsia, haluan nähdä ne ihmisinä.
En pelkää äitien puolesta. Mutta en myöskään pelkää sitä, kuka minä olen. ”
En ollut varma mistä sanoin tulivat. Ehkä synnyin sillä hetkellä.
Osittain siksi, että jos huoneessa oli sääntö, se oli seuraava: En koskaan painostaisi, olisin hänen omansa, saisin tehdä omat päätöksensä. Ja nyt hän teki päätöksensä, ja minä sanoin sen, mitä minun piti sanoa. “Venla, tämä ei ole iso juttu. ” – Vähän juhlitaan.
“Äiti. ”
“Mikä? ”
Hengitys syveni. “Sä et voi antaa minulle rahaa.
”
“Mitä? Mitä sinä puhut, tietenkin voin, se on minun. ”
“Ei. En tarkoita lahjaa.
Tarkoitan sitä että et voi lahjoittaa mitään sellaista mikä saisi sinut tuntemaan, että sinulla on sananvaltaa niissä asioissa joissa minä en halua sinulla olevan sananvaltaa. ”
Katselin häntä, toivoen hänen laskevan leikkiä. “Venla. ”
“Sanotaanko et sinä olet osa tätä loppujen lopuksi?
Että se on 30 miljoonaa euroa, mutta sinä päätät miten ne käytetään. ”
“Ei kukaan puhunut rahoista. ”
“Ei, koska sinä hallitset sitä mitä sanotaan. Mutta se on siinä silti.
Jokaista kutsua tapaat. ”
Hiljaisuus. Ja sitten, kun en sanonut mitään, hän sanoi jotain mitä en ollut koskaan kuullut:
“Etkö sinä ymmärrä? Sinä teit tästä minun juttuni.
Minä ostin kupongin. Mutta sinä ohjasit. Sinä autoit minua palkkaamaan lakimiehen, sinä autoit ostamaan maan, sinä hyväksyit talon suunnitelmat. Sinä olit kuin rakennuttaja jolla on varaa olla onnellinen.
Ja sitten sinä tulit häihin. ”
“Minä en tullut. ”
“Anna minun lopettaa. Ainoa asia mistä me koskaan riitelimme, ei ollut raha.
Se oli sinun tarpeesi hallita asioita joihin sinä et kuulu. ”
“Venla. ”
“Me ei koskaan riidelty rahasta ennen. Se ei ollut koskaan ongelma ennen sinua.
”
En sanonut sanaakaan, koska tiesin, että jos sanoisin jotain, se särkisi kokonaisen lampun, ja me olimme nähneet tarpeeksi särkyneitä asioita. “Selvä”, sanoin, ja nousin seisomaan. “Mikä, mikä on selvää? ”
“Selvä että halusit minut sinne.
Selvä että ilmoitat kun saat selville haluatko sinä minut sinne. Koska jos haluat minut sinne, ainoa asia mistä välitän on sinun onnellisuutesi. ”
“Ja se on se ongelma. Sinulla on aina joku hihassa.
”
Se ei mennyt niin kuin olin halunnut sen menevän. Mutta se oli se hetki, jolloin aloin katsella meitä ja tajuta että parin viime kuukauden aikana puhelimeni ei ollut soinut. Ei hälytyksiä. Ei ollut valokuvaa, joka olisi sinulle oikeastaan osoitettu.
Kun astuin sisään ovesta, katsoit puhelintasi. Kun jäät pois syrjään, oletko yllättynyt kuka sitä kutsuu? Ehkä häänauha, jos toinen miettii että häviätkö sinä, Venla. Olin sinun kanssasi kun ostit sen kupongin.
Mutta sinä et ollut siinä huoneessa kun herätit minut soittaaksesi. Hän istui hiljaa pitkään. Sitten hän nousi, sillä hän oli taas terve. Ja sitten hän teki jotain mitä en ollut koskaan nähnyt hänen tekevän.
Hän käveli pöydän yli, otti laukkunsa, veti siitä valokuvan joka oli ollut siellä koko ajan, ja laski sen eteeni. Se oli me, minä ja hän, edellisenä keväänä. Hänen päivänsä kun hän osti maansa. Katsoimme kummankin katsovan jotain jonka halusimme, itsemme toisesta kuvakulmasta.
Se oli aivan uskomatonta. “Mitä tämä on? ”
“Se on muistutus. Kuvia on jo kasapäin, mutta tämä on asia, jota ei koskaan halunnut.
”
En tiennyt mitä sanoa. “Se tarkoittaa myös sitä, että pääsin eroon siitä mitä minä toivoin että lopettaisin tekemästä. En siksi, etteikö sinä tiennyt. Vaan siksi etten ikinä halunnut että sinä tietäisit.
”
“Mitä sinä sitten halusit oikeasti? ”
Hän sulki puhelimen, laittoi sen taskuunsa, nappasi avaimensa. “Mä tulen takaisin. ”
Venla nousi ja meni sisään.
En muista, että olisin nähnyt hänet ennen kuin hän palasi takaisin. Mutta kun hän tuli takaisin, hän näytti erilaiselta, ikään kuin jokin olisi siirtynyt paikoilleen. Jokin johon olin alkanut jo tottua. Hän laski jotain pöydälle.
Se oli valokuvakehys. “Mitä tämä on? ”
Se oli maalaus. Pieni piirros apilatiestä.
Minun taloni, hänen kasvihuoneeni. Mutta ei sellaisena kuin se nyt oli vaan sellaisena kuin se oli ollut sinä ensimmäisenä talvena, kun olimme olleet lähellä romahtamista. Se tuntui mahdottomalta. Paitsi että keskellä kuvaa ovella seisoi pieni hahmo, jolla oli siniset saappaat.
Se oli hän. En tiennyt, että he ovat olleet olemassa. “Muistatko sinä, kun sinä sanoit minulle että taloja ei rakenneta, ne kerrotaan. ” Me seisomme pöydän ääressä, ja nyt hän on vihdoin maksanut takaisin.
”
“Mitä sinä sanoit? ” kysyin. “Minä sanoin että sinulla on päättäväinen leuka. Ja sitten katselin sinun opettavan minua paikkaamaan kipsilevyä.
Ja minä ajattelin, että se on minun äitini, tiedäthän, minä olen se onnekas. ”
Hengitykseni salpautui. “Mutta sinä et tiennyt, että meistä tulisi tällaisia. Että minä olisin tällainen.
Se ei ole vika, äiti. Se on vaan että sinä olit ollut niin hyvä, että minä pian unohdin että sinä olit siellä. ”
Seisot pöydän ääressä, ja hänen kätensä pitää sinun kättäsi, ja sinä tunnet jonkin avautuvan rinnassasi. “Mä tulen häihin.
”
Hän katsoi minua, ja hymyili. Ihan oikeasti. Ja näin jälkikäteen, kun muistan tämän illan, minä ajattelen, että tässä ei ole kyse rahasta eikä ole koskaan ollutkaan. Vaan siitä, että lapsesi tietävät ääneen sen, minkä sinä toivoit.
Että he näkevät. Että he muistavat. Ja sitten he menevät jälleen kerran, ja sinä olet se, jäitkö sinä odottamaan puhelua. Mutta he palaavat.
He palaavat. Ensi kesäkuussa Venla menee naimisiin. Pieni tilaisuus, hänen kuistillaan, niiden puiden katveessa joita hän rakastaa. Ja minä seison siellä vieressä pitäen hänen kättään.
Hänellä on kaunis mekko ja hän sanoo sen minulle, katsomatta muualle: “Et sinä rakasta minua rahasta. Sinä olet minun perheeni. Kiitos, etten koskaan antanut minulle syytä epäillä sitä. ”
Ja minä sanon “tiedän”, koska se ei tarvinnut koko loppuelämää täydellisyyttä.
Hänet hyväksytään. Sitä minä olen aina hänelle toivonut, että hän ymmärtäisi että vaikka hän ei olisi täydellinen, hänellä olisi turva. Ja kun muut juoksevat katsomaan rakennettua taloa, minä katson lastani. Ja se on enemmän kuin osasin koskaan uneksia.
Uskon että siinä oli se tarina. Kuppi teetä, tarpeeksi aikaa, ja yksi kurkku kerrallaan. Venla ja minä- meillä on vielä löysät langat. Mutta me solmimme ne toisiimme.
Hiljaa ja säännöllisesti. 15.