Viet vuonna 1962 täytin yhdeksäntoista. Pikkukaupungissamme tyttöä, joka oli täyttämässä kaksikymmentä ilman avioliittoa, pidettiin jo vanhana piikana. Vanhempani olivat huolissaan. Sitten tapasin Gerald Fosterin heinäkuun neljännen päivän piknikillä.
Gerald oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias ja omisti yleiskaupan, josta sai vähän kaikkea. Häntä kunnioitettiin, hänellä oli oma auto, ja kaikki äidit haaveilivat hänestä vävynä. Kun hän alkoi kosiskella minua, vanhempani olivat riemuissaan. Minäkin olin, sen myönnän.
Olin sinisilmäinen ja luulin voittaneeni päävoiton. Kosintamme kesti vain neljä kuukautta. Siihen aikaan ei seurusteltu vuosia. Häät olivat kauniit kaupungin mittapuulla.
Olin onnellinen. Uskoin löytäneeni elämäni rakkauden ja että minusta tulisi esimerkillinen vaimo ja meillä olisi siunattu perhe. Ensimmäiset vuodet olivat rauhallisia. Ensin syntyi Edward, esikoispoikamme.
Sitten Catherine. Gerald työskenteli kovasti, oli kaupassa koko päivän ja matkusti joskus ostamaan tavaraa kaupungista. Minä hoidin kodin ja lapset, niin kuin odotettiin. Elämä oli mukavaa, ei ylellistä, mutta mistään ei ollut puutetta.
Vuonna 1965, tasan kolme vuotta häistämme, olin raskaana kolmannesta lapsesta. Sinä päivänä pesin Geraldin vaatteita silittääkseni ne. Tarkistin aina taskut ensin, ettei vahingoittuisi papereita tai rahaa, jotka hän oli unohtanut. Silloin löysin nenäliinan, jossa oli huulipunantahroja, hänen takkinsa sisätaskusta.
Sydämeni alkoi jyskyttää. Se huulipuna ei ollut minun. Se oli kirkkaanpunaista, sellaista, jota kaupungin tytöt eivät uskaltaisi käyttää. Minä, kaksikymmentäkaksivuotias, käytin vain hyvin vaaleanpunaista, ja silloinkin vain juhlatilaisuuksissa.
En saanut unta sinä yönä. Gerald kuorsasi vieressäni, kun päässäni pyöri ajatuksia. Ehkä se oli vain erehdys. Ehkä nenäliina ei ollut edes hänen.
Ehkä joku asiakas oli pudottanut sen kauppaan ja hän oli poiminut sen kohteliaisuuttaan. Yritin vakuutella itselleni, mutta tapaus herätti jotakin minussa. Aloin kiinnittää enemmän huomiota hänen aikatauluihinsa, tekosyihinsä lähteä öisin ulos, erilaiseen hajuvesiin, jonka hän joskus toi vaatteissaan kotiin. Kaikki, minkä olin aiemmin sivuuttanut, pomppasi nyt silmille.
Viikkoa myöhemmin Gerald ilmoitti matkustavansa kolmeksi päiväksi ostamaan tavaraa. Se ei ollut tavallista poikkeavaa, mutta tällä kertaa jokin sanoi minulle, että tarinassa oli muutakin. Heti kun hän oli lähtenyt, tein päätöksen, joka muuttaisi elämäni lopullisesti. Päätin penkoa hänen tavaroitaan.
En ollut koskaan tehnyt sellaista. Minut kasvatettiin uskomaan, ettei vaimo saisi epäillä miestään, että se oli syntiä. Mutta se huulipunainen nenäliina ei jättänyt minua rauhaan. Lasten nukkuessa menin Geraldin työhuoneeseen, pieneen huoneeseen, jossa hän säilytti kaupan papereita ja hoiti kirjanpitoa.
Pöydässä oli kolme laatikkoa. Kahdessa ensimmäisessä oli vain kauppaan liittyviä papereita. Ei mitään epäilyttävää. Kolmas oli lukittu.
Hiusneulalla onnistuin lopulta avaamaan sen. Sisällä oli lisää papereita, mutta jotain kiinnitti huomioni. Laatikon pohja vaikutti liian korkealta. Tutkin tarkemmin ja huomasin, että siinä oli kaksoispohja.
Poistin sen ja löysin köntin kirjeitä, jotka oli sidottu punaisella nauhalla. Käteni vapisivat, kun avasin paketin. Ensimmäinen kirje oli allekirjoitettu: sinun Oliviasi ikuisesti. Päiväys oli kaksi kuukautta häidemme jälkeen.
En valehtele: luin kaikki kirjeet yksitellen. Niitä oli yli kaksikymmentä. Kaikki Olivialta Geraldille. Sain selville, että hän omisti majatalon naapurikaupungissa, kahdenkymmenen mailin päässä meistä.
Siellä Gerald majoittui, kun sanoi olevansa ostosmatkalla. Heidän suhteensa oli alkanut heti häidemme jälkeen. Ensimmäisissä kirjeissä hän kirjoitti syyllisyydestään sekaantua naimisissa olevaan mieheen. Viimeisissä hän jo puhui karkaamisesta yhdessä, uuden elämän aloittamisesta, kunhan heillä olisi tarpeeksi rahaa.
Istuin toimiston lattialla aamuun asti, kirjeet ympärilläni. Itkin, kunnes kyyneleet loppuivat. Tunsin itseni petetyksi, nöyryytetyksi, tuhotuksi. Eniten satutti tieto, että se oli jatkunut avioliittomme alusta asti.
Sillä välin kun minä olin kotona hoitamassa hänen lapsiaan ja raskaana kolmatta kertaa, hän eli intohimoa toisen naisen kanssa. Laitoin kirjeet takaisin täsmälleen samaan järjestykseen. Asetin kaksoispohjan paikalleen ja lukitsin laatikon. Pesin kasvoni ja valmistin lapsille aamiaisen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ulkoisesti olin sama Dorothy kuin ennen. Sisältä olin särkynyt. Niiden kolmen päivän aikana, kun Gerald oli poissa, tein elämäni vaikeimman päätöksen. Monet kysyvät, miksi en kohdannut häntä, miksi en pyytänyt eroa, miksi jäin.
Vastaus on yksinkertainen ja samalla monimutkainen. Olin kaksikymmentäkaksivuotias, minulla oli kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa. En ollut käynyt peruskoulua pidemmälle, minulla ei ollut ammattia ja olin täysin riippuvainen Geraldista. Vanhempani olivat kuolleet auto-onnettomuudessa edellisenä vuonna.
Minulla ei ollut minne mennä, ei keinoa elättää itseäni. Ja siihen aikaan eronnut nainen oli yhteiskunnan hylkiö. Ovet sulkeutuisivat minulta ja lapsiltani. Lisäksi ero ei ollut edes laillisesti mahdollista monissa osavaltioissa.
Se olisi erillään asumista, skandaali, joka tahrais lasteni nimet ikuisesti. Nielin siis ylpeyteni, kuivasin kyyneleet ja päätin jatkaa. Päätin pysyä avioliitossa lasteni tähden, kunnes he kasvaisivat ja pärjäisivät itse. Myöhemmin miettisin, mitä teen.
Kun Gerald palasi matkaltaan, toivotin hänet tervetulleeksi hymyillen kuin en tietäisi mitään. Hän toi minulle pienen rintasoljen, kuten aina. Nyt ymmärsin, etteivät ne olleet rakkauden lahjoja. Ne olivat syyllisyyden lahjoja.
Sinä yönä hänen vierellään maatessani vannoin hiljaa. En olisi enää sinisilmäinen ja sokea vaimo. Voisin omien ja lasteni etujen puolesta. Ja jos elämä tarjoaisi minulle onnea, vaikka pienen, ottaisin sen vastaan ilman syyllisyyttä.
Suunnilleen samoihin aikoihin James, Geraldin nuorempi veli, palasi kaupunkiimme. Hän oli opiskellut kirjanpitoa kaupungissa ja palasi töihin veljensä kauppaan. James erosi Geraldista monella tavalla. Nuorempi, koulutetumpi, huomaavaisempi.
Kun Gerald oli käytännöllinen ja vähäsanainen, James puhui mielellään, kuunteli musiikkia ja luki kirjoja. Hän huomasi pian, että jokin oli vialla. Hän näki silmäni turvonneina salaisesta itkusta, huomasi pitkät hiljaisuuteni. Eräänä päivänä hän tapasi minut yksin keittiössä ja kysyi, olinko kunnossa.
Se oli ensimmäinen kerta viikkokausiin, kun joku välitti minusta, kun joku näki minut muuna kuin vaimona ja äitinä. En kertonut hänelle heti kaikkea, tietenkään. Sanoin vain olevani yksinäinen, että Gerald työskenteli liikaa ja matkusti liikaa. James kuunteli tarkkaavaisesti tuomitsematta.
Sen jälkeen hän alkoi käydä talossamme useammin, toi aina lapsille jotain uutta, halusi aina jutella kanssani. En tajunnut silloin, mutta se ystävyys täytti valtavan tyhjiön elämässäni. Ja huomaamattani lähenin yhä enemmän lankoani, miehen veljeä, joka oli särkenyt sydämeni palasiksi. Kesällä 1966 olin kaksikymmentäkolme ja kolmas lapseni Abigail oli syntynyt.
Kaunis tyttö, jolla oli punaiset posket ja suuret uteliaat silmät. Lapset kasvoivat terveinä huolimatta myrskystä rinnassani. Jamesistä tuli jatkuva läsnäolo kodissamme. Kun Gerald vietti yhä enemmän aikaa kaupassa tai matkoillaan, James ilmestyi lähes päivittäin, joko tuomaan tilauksen tai auttamaan talon korjauksissa.
Hänellä oli aina aikaa leikkiä lasten kanssa, hän kysyi aina, mitä minulle kuului. Muistan hyvin erään iltapäivän, kun pesin pyykkiä takapihalla. Lapset leikkivät pihalla. Gerald oli kaupassa.
James ilmestyi tuoden pussillisen tuoreita appelsiineja. Dorothy, näin nämä appelsiinit ja muistin, että lapset pitävät niistä, hän sanoi hymyillen sillä ujolla tavallaan. Kun kuivasin käsiäni esiliinaan, hän katsoi minua eri tavalla. Näytät väsyneeltä.
Painaako jotain mieltäsi? Hän kysyi. Sillä hetkellä jokin romahti sisälläni. Aloin itkeä.
Yritin piilottaa kasvoni, mutta en pystynyt pidättelemään nyyhkytystä. James vei minut penkille vaahteran alle, pois lasten silmistä. Siellä, ensimmäistä kertaa, purkauduin. En kertonut kirjeistä, en maininnut Oliviaa, mutta sanoin tietäväni Geraldin uskottomuuksista, eläväni näennäisavioliitossa, tunteneeni itseni yksinäiseksi ja petetyksi.
Sanat purkautuivat nyyhkytysten lomasta, vuosien patoutunut kipu sai vihdoin purkautua. Hän kuunteli hiljaa, vain pitäen kädestäni. Kun lopetin, hän sanoi jotain, mitä en ole unohtanut: Dorothy, sinä ansaitset paljon enemmän kuin tämän. Sinä ansaitset tulla aidosti rakastetuksi.
Ne sanat osuivat syvälle sydämeen. Kuinka kauan oli siitä, kun olin tuntenut olevani arvostettu? Kuinka kauan siitä, kun minut oli nähty naisena, ei vain äitinä tai kotirouvana? Jamesin katse sai minut tuntemaan itseni jälleen kauniiksi, halutuksi, tärkeäksi.
Sinä päivänä ei tapahtunut muuta kuin keskustelu. James kunnioitti haurauttani, auttoi hoitamaan lapsia, kun koostin itseni, ja lähti ennen kuin Gerald palasi. Mutta jotain oli muuttunut meidän välillämme. Oli syntynyt näkymätön side, hiljainen salaliitto.
Seuraavina viikkoina huomasin odottavani Jamesin käyntejä kärsimättömänä. Huolehdin kampauksestani enemmän. Valitsin mekkoni huolellisemmin. Pieniä turhamaisuuksia, jotka olin unohtanut vuosien aikana, jotka olivat muuttuneet rutiiniksi ja pettymykseksi.
Elokuun sunnuntaina kaikki muuttui. Gerald oli matkustanut ostoksille, ainakin niin hän sanoi. James ilmestyi iltapäivällä tuomaan lääkettä Edwardin flunssaan. Lapset olivat jo sängyssä.
Ilta laskeutui hiljalleen. Kutsun hänet kahville. Keittiössä, veden kiehuessa, katseemme kohtasivat. En tiedä, kumpi teki ensimmäisen liikkeen.
Ehkä liikuimme samaan aikaan. Tiedän vain, että silmänräpäyksessä olimme toistemme sylissä epätoivoisessa suudelmassa, kuin elämämme olisi siitä kiinni. Oliko se väärin? Ehkä maailman silmissä, kyllä.
Mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että ensimmäistä kertaa vuosiin en tuntenut olevani yksin. Joku halusi minua, näki minut, arvosti minua. James kuiskasi suloisia sanoja suudellessaan kaulaani. Hän sanoi rakastaneensa minua salaa jo nuoresta asti, jo ennen kuin tapasin Geraldin.
Ensimmäinen kohtaamisemme oli siinä keittiössä, talossa, jonka jaoin hänen veljensä kanssa. Nopea, intensiivinen, epätoivoinen. Sen jälkeen, istuessamme pöydän ääressä unohtuneen kahvin jäähtyessä kuppeihin, puhuimme siitä, mitä oli tapahtunut. Syyllisyys painoi molempia, mutta oli myös helpotusta, kuin olisimme vihdoin tunnustaneet tunteen, joka oli ollut olemassa jo kauan, piilossa.
Tätä ei saa tapahtua uudestaan, sanoin, vaikka koko kehoni kielsi sanani. Tiedän, hän vastasi pitäen käsiäni pöydän yli. Mutta tiedän myös, etten voi enää pysyä kaukana sinusta. Laadimme tiukat säännöt.
Ei koskaan lasten nähden, ei koskaan, kun oli pienintäkään riskiä Geraldista. Tapaamisemme olisivat harvoja, huomaamattomia, piilossa kaupungin silmiltä, jotka eivät antaisi tällaista skandaalia anteeksi. Mutta sydämellä on syynsä, joita järki ei ymmärrä. Se, mikä alkoi heikkouden hetkenä, muuttui joksikin syvemmäksi.
James ei ollut vain pakopaikka yksinäisyydestäni. Ajan myötä hänestä tuli luottamukseni, ystäväni, rakastajani. Niinä hetkinä, kun olimme kahden, hän kohteli minua kuin ennen ketään. Hän kuunteli mielipiteitäni, arvosti ajatuksiani, sai minut tuntemaan itseni älykkääksi ja halutuksi.
Loimme koodeja, tiettyjä hetkiä tapaamisiin. Jos ripustin valkoisen lakanan takapihan narulle, se merkitsi, että oli turvallista ilmestyä lasten nukahdettua. Jos hän kulki talon ohi hattu oikeassa kädessä, se oli merkki siitä, että hän löytäisi keinon tulla yöllä. Yksinkertainen järjestelmä, mutta se toimi vuosia.
James ei koskaan mennyt naimisiin. Hän kertoi kaikille omistautuneensa vain liiketoiminnalle. Totuudessa hänen elämänsä pyöri sen perheen, veljensä perheen, ympärillä. Lapset, joita hän palvoi, nainen, jota hän salaa rakasti.
Hän asui pienessä huoneessa kaupan takana, yksinäistä elämää yhteiskunnan silmissä. Aika kului, ja sen myötä kasvoi läheisyytemme, yhteisymmärryksemme. Sillä välin Gerald jatkoi matkojaan, poissaolojaan. Huomasiko hän muutoksen minussa?
Hän ei koskaan kommentoinut. Ehkä hän oli liian kiireinen oman kaksoiselämänsä kanssa huomatakseen minun. Vuonna 1968 tapahtui jotain, mikä mutkisti tilannetta entisestään. Huomasin olevani jälleen raskaana.
Ongelma oli, että viime kuukausina olin ollut sekä Geraldin että Jamesin kanssa. En ollut varma, kumpi oli kohdussani kasvavan lapsen isä. Paniikki valtasi minut. Kerroin Jamesille heti, kun varmistuin raskaudesta.
Hän kalpeni, mutta ei paennut vastuuta. Jos se on minun lapseni, haluan olla osa hänen elämäänsä, vaikka kukaan ei tietäisi totuutta, hän sanoi. Kun kerroin Geraldille raskaudesta, hän vaikutti aidosti onnelliselta. Siihen aikaan useampi lapsi merkitsi enemmän käsiä töihin tulevaisuudessa, enemmän turvaa vanhemmille vanhuudessa.
Hän ei kyseenalaistanut, ei epäillyt. Miksi olisikaan? Olin hänen uskollinen vaimonsa kaupungin silmissä, esimerkillinen äiti, täydellinen emäntä. Raskauskuukaudet olivat täynnä jatkuvaa ahdistusta.
Rukoilin, että lapsi syntyisi Geraldin näköisenä, ettei epäilyksiä syntyisi, että salaisuutemme pysyisi turvassa. James pysyi lähellä, avuliaana kuten aina, hoiti lapsia, toi erityisiä ruokia raskaana olevalle kälylleen. Kukaan ei epäillyt kaiken huomion todellista syytä. Tammikuussa 1969 syntyi neljäs tyttäreni, Leanne.
Vahva, terve tyttö, jolla oli tummat hiukset ja suuret silmät. Kun katsoin häntä ensimmäistä kertaa, sydämeni jyskytti. Hänellä oli Jamesin leuka, sama kasvojen muoto, mutta myös Geraldin nenä. Tai ehkä se oli Fosterien yhteinen nenä, jonka molemmat veljekset jakoivat.
Kastajaispäivänä tarkkailin molempien miesten kasvoja heidän katsoessaan pientä Leannea. Gerald, ylpeänä kuin kuka tahansa isä, piti tyttöä sylissään esitelläkseen hänet ystäville ja tuttaville. James, huomaavainen kuten aina, katseli kaukaa katseella, jossa sekoittuivat rakkaus ja suru. Sinä yönä, kun kaikki olivat menneet, James löysi hetken olla kanssamme kahden.
Hän katsoi nukkuvaa Leannea ja kuiskasi: Ei väliä, kenen tytär hän on biologisesti, minä rakastan häntä kuin rakastan Edwardia, Catherinea ja Abigailia. Olen läsnä hänen elämässään, vaikka vain setänä. Seuraavat vuodet olivat herkkää tasapainoilua. Kasvatin neljää lasta, pidin yllä normaalin avioliiton kulissia, piilotin suhdetta, joka voisi tuhota perheemme ja asemamme yhteisössä.
Jamesistä tuli lasten lempisetä, joka toi lahjoja, kertoi tarinoita, opetti kaloja joesta. Gerald, joka oli aina kiireinen laajenevan kauppansa kanssa, tuskin huomasi veljensä jatkuvaa läsnäoloa talossaan. Vuonna 1971 jotain muuttui omituisen perheemme dynamiikassa. Olivian kirjeet lakkasivat.
Siivouksen aikana toimistossa tarkistin laatikon kaksoispohjan. Vanhat kirjeet olivat yhä siellä, mutta uusia ei ollut tullut. Gerald alkoi viettää enemmän aikaa kotona, matkusti vähemmän. Loppuiko hänen suhteensa majatalon omistajaan?
En koskaan saanut varmuutta, mutta huomasin muutoksen hänen käytöksessään. Hän oli huomaavaisempi, läsnäolevampi. Tämän olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi. Sen olisi pitänyt olla mahdollisuus rakentaa avioliitto uudelleen.
Mutta oli liian myöhäistä. Sydämeni kuului toiselle miehelle, mieheni veljelle. Ja se salaisuus kävi yhä vaikeammaksi kantaa. Leanne kasvoi ja osoitti piirteitä, joskus yhdestä, joskus toisesta veljeksestä.
Joskus huomasin tutkivani hänen kasvojaan etsien merkkejä, jotka paljastaisivat hänen todellisen isänsä. James teki samoin, aina huomaamattomasti. Gerald, täysin tietämätön tilanteesta, oli vain ylpeä fiksusta tyttärestään, joka sai hyviä arvosanoja koulussa. Eräänä päivänä, kun Leanne oli lähes neljävuotias, Gerald teki satunnaisen huomautuksen päivällisellä.
Tämä tyttö on isäni näköinen, kun hän oli nuori. Katso noita silmiä, tuota hymyn tapaa. Hän on aito Foster. James ja minä vaihdoimme nopean katseen, jaetun paniikin hetken, mutta Gerald ei huomannut, kun hän oli kiireinen leikkaamassa lihaa tyttärensä lautaselle.
Se oli sekä helpotus että ironia. Sukulaisuussamankaltaisuus, joka olisi voinut paljastaa meidät, oli myös täydellinen suojamme. Loppujen lopuksi kuka kyseenalaistaisi sedän ja veljentyttären samankaltaisuuden, kun molemmat olivat samaa sukua. Tapaamiset Jamesin kanssa harvenivat ajan myötä, mutta eivät vähentyneet intensiteetiltään.
Arki, kasvavat lapset, kasvavat vastuut, kaikki salaliittoivat tekemään kahdenkeskiset hetkemme vaikeammiksi. Mutta löysimme aina keinon, vaikka vain puhua, vaihtaa luottamuksia, pitää yllä yhteyttä, josta oli tullut olennaista meille molemmille. Vuonna 1975 Gerald päätti rakentaa uuden talon, isomman, tontille kauempana keskustasta. Kauppa menestyi.
Hän oli nyt varakas mies. Uudessa talossa oli huone jokaiselle lapselle, avara olohuone, moderni keittiö. Minulle se merkitsi isompaa vankilaa, kauniimpaa, mutta silti vankilaa. Jamesille se merkitsi suurempia vaikeuksia tavata meidät, koska talo oli kaukana kaupasta, jossa hän työskenteli ja asui.
Siihen aikaan aloin miettiä, pitäisikö minun kertoa totuus lapsille, ainakin Leannelle. Hänellä oli oikeus tietää, kuka hänen oikea isänsä oli. Mutta toisiko totuus vain lisää kipua, lisää hämmennystä? Keskustelimme tästä Jamesin kanssa monta kertaa ja päädyimme aina samaan johtopäätökseen.
Hiljaisuus oli julmaa, mutta totuus voisi olla tuhoisaa. Päätimme odottaa, kunnes hän olisi aikuinen, kunnes hän ymmärtäisi paremmin ihmissuhteiden monimutkaisuuden, tekemämme virheet, valintamme. Sillä välin elin epävakaassa tasapainossa kahden maailman, kahden rakkauden, kahden elämän välillä. Päivisin olin rouva Foster, menestyvän kauppiaan vaimo, omistautunut äiti, esimerkillinen emäntä.
Harvoina varastetuina hetkinä olin vain Dorothy, nainen, joka rakasti ja oli rakastettu Jamesin toimesta, joka haaveili erilaisesta elämästä, vapaudesta rakastaa avoimesti. Seitsemänkymmentäluku toi muutoksia maahan ja pikkukaupunkiimme. Televisio saapui, toi saippuaoopperoita, uutisia, laajemman maailman. Naiset alkoivat työskennellä kodin ulkopuolella ja kyseenalaistaa perinteiset roolinsa.
Vanhin tyttäreni Catherine puhui lähtevänsä kaupunkiin opiskelemaan, jotain ennenkuulumatonta minun nuoruudessani. Tarkkailin näitä muutoksia sekoituksella ihailua ja kateutta. Millainen elämäni olisi, jos olisin syntynyt vuosikymmentä myöhemmin? Jos minulla olisi ollut samat mahdollisuudet kuin tyttärilläni nyt?
Ehkä en olisi ansassa näennäisavioliitossa, jakautuneena velvollisuuden ja halun välillä, kantaen salaisuutta, joka painoi joka vuosi enemmän. Vuonna 1979, yli vuosikymmen suhteen alkamisen jälkeen, Leanne oli jo kymmenen. Perheemme oli varallisuudeltaan vaurastunut. Geraldilla oli nyt kolme kauppaa, yksi meidän kaupungissamme ja kaksi naapurikaupungeissa.
James hoiti yhtä niistä, mikä tarkoitti, että hän vietti vähemmän aikaa kaupungissamme. Tapaamisemme olivat käyneet entistä harvinaisemmiksi, tapahtuen vain liiketapaamisten tai perhejuhlien yhteydessä. Mutta tunne pysyi vahvana. Jokainen vaihdettu katse sunnuntailounaalla, jokainen huomaamaton käden kosketus, kun kukaan ei katsonut, olivat pieniä hetkiä, jotka ruokkivat rakkautta, joka oli selvinnyt ajasta ja olosuhteista.
Sinä syksynä juhlimme Geraldin neljäkymmentäseitsemättä syntymäpäivää. Talo oli täynnä. Sukulaisia, liiketuttuja, naapureita. Olin tarjoilemassa, liikuin keittiön ja olohuoneen välillä, kun kuulin kommentin, joka jäädytti vereni.
Rouva Thompson, iäkäs nainen, joka oli toiminut kaupungin kätilönä vuosikymmeniä ja tunsi kaikki perheet, katsoi Leannea, joka leikki serkkujen kanssa pihalla. Se tyttö on Jamesin näköinen, kun hän oli pieni. Muistan kuin eilisen. Olin auttamassa hänet maailmaan.
Sama hymy, sama tapa rypistää otsaansa keskittyessään. Muut läsnäolijat nyökkäilivät vailla pahuutta. Loppujen lopuksi oli luonnollista, että veljentyttö muistutti setäänsä, varsinkin kun veljekset olivat. Mutta huomasin, että Gerald, joka oli lähellä, muuttui yhtäkkiä mietteliääksi.
Hän katsoi tytärtään, sitten veljeään, joka puhui huoneen toisella puolella. Ohikiitävän hetken näin hänen silmissään jotain. Epäilyksen kipinän ehkä. Hetki meni ohi, juhla jatkui, mutta toinen siemen oli istutettu.
Pieni kivi oli alkanut vierimään alamäkeen. Siitä päivästä lähtien huomasin Geraldin tarkkailevan Leannea aiempaa tarkemmin, tutkivan hänen eleitään, ilmeitään. Muutama viikko juhlien jälkeen Gerald järjesteli vanhoja valokuva-albumeja. Se oli epätavallista.
Hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut muistoista. Löysin hänet myöhään illalla olohuoneesta, valokuvat levitettynä pöydälle. Kuvia hänestä ja Jamesista, heidän vanhemmistaan, sekä viimeaikaisia kuvia lapsista. Mitä teet, Gerald?
Kysyin yrittäen kuulostaa rennolta, vaikka sydämeni hakkasi. Ei mitään tärkeää, hän vastasi keräten kuvia kiireesti, vain järjestelen muistoja. Mutta huomasin hänen erottaneen joitakin kuvia, yhden Jamesista teini-ikäisenä ja äskettäisen kuvan Leannesta. Hän laittoi ne työpöydän laatikkoon ja lukitsi sen.
Se ele jätti minut levottomaksi päiviksi. Keskustelin huolistani Jamesin kanssa harvoin kahden kesken. Lauantai-iltapäivänä, kun Gerald oli matkustanut Edwardin kanssa hoitamaan kauppa-asioita ja tytöt olivat tädin luona, James ilmestyi tuoden papereita, joita hänen veljensä oli pyytänyt. Luulen, että hän aavistaa jotain, kerroin hänelle hiljaa, vaikka olimme yksin talossa.
Siitä syntymäpäivästä lähtien, kun rouva Thompson huomautti samankaltaisuudesta sinun ja Leannen välillä, hän on käyttäytynyt eri tavalla. James rypisti kulmiaan huolestuneena. Mitä hän tarkalleen ottaen on tehnyt? Hän katsoo tyttöä koko ajan.
Toissapäivänä hän vertaili vanhoja kuvia sinusta kuvin hänestä, ja hän on kysellyt outoja kysymyksiä siitä, milloin Leanne syntyi, siitä ajanjaksosta. James veti kättään hiuksiinsa, eleen, jonka hän teki aina hermostuessaan. Meidän täytyy olla erityisen varovaisia, Dorothy. Jos hän saa selville, en voi edes kuvitella, mitä tapahtuu.
Molemmat tiesimme, mitä oli vaakalaudalla. Se ei ollut vain kielletty suhteemme. Se oli koko perheen vakaus, maineemme, lasten hyvinvointi. Ehkä meidän pitäisi pitää välietäisyyttä jonkin aikaa, James ehdotti, vaikka hänen silmänsä sanoivat päinvastoin, kunnes hänen epäilyksensä rauhoittuvat.
Suostuin raskaalla sydämellä. Se oli järkevää, vaikka ajatus siitä, etten voisi luottaa niihin lyhyisiin onnenhetkiin, oli tuskallista. Sanoimme hyvästit pidättyväisessä halauksessa, tietämättä, koska seuraava mahdollisuus olisi kahden kesken. Seuraavat viikot olivat kireitä.
Gerald näytti olevan aina lähellä, tarkkailemassa, kuuntelemassa. James ilmestyi harvoin, ja kun hän ilmestyi, hän piti välietäisyyttä. Lapset huomasivat muutoksen kodin ilmapiirissä. Äiti, onko isä vihainen jostain?
Catherine kysyi eräänä iltana auttaessaan minua tiskaamaan. Ei, kultaseni. Hän on vain huolissaan töistä, vastasin pakottaen hymyn, joka ei vakuuttanut edes itseäni. Talvi 1979 oli erityisen kylmä, ei vain sään vaan myös kodin tunnelman takia.
Joulu lähestyi, perinteisesti aika, jolloin koko perhe kokoontui, mukaan lukien James, joka vietti aina lomat kanssamme, koska hänellä ei ollut omaa perhettä. Jouluaattona, kun valmistelin juhla-ateriaa, Gerald ilmestyi keittiöön kirjekuori kädessään. Dorothy, minun täytyy puhua kanssasi, hän sanoi vakavuudella, joka pelotti minua. Kuivasin käsiäni esiliinaan yrittäen hallita vapinaa, joka alkoi vallata kehoani.
Mikä on, Gerald? Hän laski kirjekuoren pöydälle. Eilen kävin keskustan kaupassa hakemassa papereita. Jamesin työpöydän laatikko oli auki.
Löysin tämän. Vapisevin sormin avasin kirjekuoren. Sisällä oli valokuva minusta, otettu vuosia sitten perhepiknikillä. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu Jamesin erehtymättömällä käsialalla: Rakkaalle Dorothylle, rakkaudelle, jonka kohtalo minulta kielsi, ikuisesti sinun, Jay.
Maailma näytti romahtavan ympärilläni. Se kuva, se omistuskirjoitus. Kuinka James saattoi olla niin huolimaton? Kuinka hän saattoi säilyttää jotain niin vaarantavaa?
Katsoin Geraldia odottaen näkeväni raivoa hänen silmissään. Sen sijaan näin jotain pahempaa. Kipua, pettymystä, epäuskoa. Se on siis totta?
Hän kysyi matalalla, pidättyvällä äänellä. Sinä ja veljeni? En pystynyt vastaamaan. Kurkkuuni nousi kyhmy, joka esti sanoja tulemasta.
Hiljaiset kyyneleet alkoivat valua kasvoilleni. Kuinka kauan, Dorothy? Kuinka kauan olet pettänyt minua oman veljeni kanssa? Lopulta löysin äänen.
Gerald, minä voin selittää. Selittää mitä? Että makaat veljeni kanssa selkäni takana? Että olet tehnyt minut naurunalaiseksi koko kaupungin edessä?
Sinä pettit ensimmäisenä, sanoin, sanat purkautuivat ennen kuin pystyin pidättelemään niitä. Sen Olivia-majatalon naisen kanssa heti avioliittomme alusta lähtien. Hän kalpeni. Mitä sinä puhut?
Kirjeet, Gerald. Kirjeet, joita pidät työpöydän laatikon kaksoispohjassa. Löysin ne vuosia sitten. Tiedän kaiken sinusta ja Oliviasta.
Hän oli vuorostaan sanaton. Pitkän hetken seisoskelimme siinä keittiössä, joka tuoksui jouluaterialta, kaksi muukalaista, jotka olivat jakaneet elämän lähes kaksikymmentä vuotta ja kohtasivat vihdoin valheet, jotka olivat pitäneet liittoa pystyssä. Siksikö? Hän sanoi vihdoin katkeralla äänellä.
Onko se kosto? Makasit veljeni kanssa rangaistaksesi minua? Pudistin päätäni. En, Gerald.
Aluksi ehkä. Olin loukkaantunut, tunsin itseni petetyksi, mutta sitten, sitten siitä tuli enemmän. Raskas hiljaisuus laskeutui välillemme. Ulkoa kuuluivat lasten äänet, kun he palasivat tädin luota, innoissaan lähestyvästä joulusta.
Maailma jatkoi pyörimistään, välinpitämättömänä perhettämme ravistelevasta maanjäristyksestä. Leanne, Gerald sanoi yhtäkkiä, kuin viimeinen palapelin pala olisi loksahtanut paikalleen. Hän ei ole minun tyttäreni, vai onko? Halusin valehdella.
Halusin suojella viimeistä muuria, salaisuutta, joka voisi murentaa sen, mikä oli jäljellä. Mutta olin väsynyt valheisiin. Väsynyt elämään varjoissa. En tiedä, vastasin rehellisesti.
Hän voi olla sinun. Hän voi olla hänen. Emme ole koskaan olleet varmoja. Gerald sulki silmänsä kuin imeäkseen iskun.
Kun hän avasi ne uudelleen, näin hänen katseessaan päättäväisyyttä. Haluan hänet pois talostani, pois liiketoimistani, pois elämästämme tänään. Gerald, ole kiltti. On jouluaatto.
Lapset huomaavat. He kysyvät kysymyksiä. En välitä, hän keskeytti. En aio viettää joulua miehen kanssa, joka makasi vaimoni kanssa ja joka ehkä on saanut minut kasvattamaan lastaan omanani.
Hänellä on tunti aikaa pakata tavaransa ja lähteä kaupasta. Jos hän ei lähde vapaaehtoisesti, hän lähtee väkisin. Entä lapset? Mitä kerromme heille?
Toistaiseksi ei mitään. Sanomme, että Jamesilla oli hätätilanne, että hänen täytyi matkustaa. Myöhemmin päätämme, mitä teemme. Lapset tulivat sisään sillä hetkellä tuoden nuoruuden hälinää siihen jännitteiseen keittiöön.
Gerald pakotti hymyn, silitti Leannen päätä, kun tämä juoksi halaamaan häntä, toimien kuin hän ei olisi juuri saanut selville, että tyttö ei ehkä ollut hänen. Myöhemmin hän lähti sanoen lapsille, että hänen täytyi hoitaa kiireellinen asia. Tiesin, että hän meni kohtaamaan Jamesin ajaakseen hänet pois elämästä, jonka tämä oli rakentanut kaupunkiimme. Jäin kotiin valmistamaan juhla-ateriaa automaattisin liikkein yrittäen säilyttää normaaliksi lapsille, vaikka sisälläni olin särkynyt.
Kun Gerald palasi tunteja myöhemmin, hänen kasvonsa olivat sulkeutuneet, silmät punaiset joko vihasta tai itkusta, en osannut sanoa. Se on tehty, hän sanoi matalalla äänellä vain minun kuultavakseni. Hän on poissa. Se oli elämäni surullisin jouluateria.
Lapset huomasivat rakkaan setänsä poissaolon ja kyselivät. Gerald kertoi tarinan, josta olimme sopineet, hätätilanteen, odottamattoman matkan. Mutta tunnelma oli raskas, joulun ilo täysin poissa kodistamme. Kun kaikki nukkuivat, Gerald tuli keittiöön, jossa viimeistelin jouluruokien säilytystä.
En halua enää jakaa makuuhuonetta kanssasi, hän sanoi suoraan. Nukun tästä lähtien toimistossa. Nyökkäsin hiljaa. Se oli odotettavissa.
Itse asiassa minua yllätti, että hän halusi yhä pitää yllä kulisseja, jatkaa asumista saman katon alla. Miksi pysymme yhdessä sitten? Kysyin vihdoin. Lasten takia, hän vastasi epäröimättä.
He eivät ansaitse kasvaa skandaalin keskellä. Sitten kun nuorin on tarpeeksi vanha, menemme kumpikin omiin suuntiimme. Entä Leanne? Uskalsin kysyä.
Mitä teemme hänelle? Gerald kovetti katseensa. Hän on minun tyttäreni. Minä kasvatin hänet.
Minä elätin hänet. Rakastin häntä kymmenen vuotta. Ei ole väliä, kenen verta hänen suonissaan virtaa. Hän on Foster, minun tyttäreni, ja tulee olemaan.
Älä koskaan ota tätä asiaa uudelleen puheeksi. Sen lopullisen julistuksen jälkeen hän lähti keittiöstä jättäen minut yksin ajatusteni, katumusteni ja epävarman tulevaisuuteni kanssa. Joulu 1979 merkitsi yhden aikakauden loppua perheessämme ja toisen alkua. Sellaisen, joka ei enää perustunut salaisuuksiin ja valheisiin, vaan tuskalliseen totuuteen, jota kukaan ei ollut täysin valmis kohtaamaan.
Tammikuu 1980 saapui kylmänä, eikä kylmyys johtunut vain säästä. Kotimme, joka oli kerran täynnä ääniä ja liikettä, muuttui raskaiden hiljaisuuksien ja kohteliaiden pintapuolisten keskustelujen paikaksi. Gerald ja minä olimme kaksi muukalaista saman katon alla teeskennellen normaaliutta, jota ei enää ollut olemassa. Lapset tietenkin huomasivat muutoksen.
Varsinkin vanhimmat, Edward ja Catherine, teini-ikäisinä, huomasivat, että jotain oli vialla. He kyselivät sedän olinpaikasta, siitä, miksi isä nukkui nyt toimistossa, siitä, miksi ei enää ollut sunnuntailounaita koko perheen kanssa. Setäsi joutui muuttamaan hoitaakseen uutta kauppaa, selitimme. Isällä on selkäkipu, ja lääkäri suositteli kovempaa sänkyä, keksin.
Olemme liian kiireisiä perhejuhliin nyt, Gerald väisti. Tekosyitä, puolitotuuksia, pieniä valheita, jotka lisääntyivät suurten joukkoon. Suojelimme lapsia vai itseämme? Joskus en osannut sanoa.
Gerald uppoutui työhön kuin koskaan ennen. Hän lähti aikaisin, palasi myöhään, vietti viikonloput kiertäen kauppojaan. Minä omistauduin täysin lapsille ja kotiin etsien rutiinista ankkuria, jotta en eksyisi katumuksen ja syyllisyyden mereen, joka minua ahdisti. Jamesistä tuntui kadonneen maan päältä.
Gerald ei koskaan maininnut hänen nimeään ja oli kieltänyt kaiken kontaktin. Sain myöhemmin tietää, että hän oli muuttanut rannikkokaupunkiin satojen mailien päähän. Sain tietää sen kirjeestä, joka saapui kuusi kuukautta hänen lähdön jälkeen. Sateisena talvipäivänä postimies ojensi kirjeen suoraan käsiini.
Yksinkertainen kuori, ei lähettäjän osoitetta. Tunnistin heti käsialan. Piilotin sen esiliinan taskuun, sydämeni hakaten. Pystyin lukemaan sen vasta tunteja myöhemmin, lukittuna kylpyhuoneeseen, ainoaan talon huoneeseen, jossa minulla oli yksityisyyttä.
James kirjoitti voivansa hyvin, avanneensa pienen liikkeen rannikkokaupungissa, ajattelevansa meitä päivittäin. Hän kysyi Leannesta, miten hän kasvoi, oliko hänellä vielä kykyjä tai mieltymyksiä. Hän sanoi olevansa pahoillaan tapahtuneesta, kivusta, jonka aiheutimme niin monille, mutta ettei katuisi vuosia, jotka vietimme yhdessä. Ne olivat hänen elämänsä valo.
Itkin hiljaa lukiessani sanoja tuntien kaipuun ja helpotuksen sekoitusta tietäessäni hänen pärjäävän. Kirjeen lopussa hän jätti osoitteen, jos halusin vastata, mutta pyysi olemaan varovainen, olla laittamatta lähettäjän osoitetta, käyttämään eri nimeä. Vastasin kirjeeseen. Se oli tietenkin vaarallista, riskialtista, mutta tarvitsin sitä kontaktia, sitä yhteyttä johonkin, joka todella tunsi minut, joka tiesi, kuka olin täydellisyyden naamion alla, jota yhä käytin yhteiskunnan edessä.
Näin aloitimme salaisen kirjeenvaihdon, joka kesti vuosia. Piilotetut kirjeet, luettuna salassa, tuhottuina sen jälkeen. Se oli riskialtista, mutta myös ainoa lohtuni siinä näennäiselämässä, jota elin. Sillä välin lapset kasvoivat.
Elämä jatkui. Edward, kahdeksantoistavuotiaana, päätti seurata isänsä jalanjälkiä liiketoiminnassa. Catherine päätti lukion ja lähti opiskelemaan kasvatustiedettä kaupunkiin, ensimmäisenä perheestä korkeakoulutukseen. Abigail, aina hiljainen ja tarkkaavainen, auttoi minua kotitöissä ja haaveili sairaanhoitajaksi.
Ja Leanne. Voi, Leanne oli oma lukunsa. Älykäs, kyseenalaistava, vahva persoonallisuus, joka joskus muistutti minua Jamesistä hänen intensiivisimmillä hetkillään. Kaksitoistavuotiaana hän osoitti jo erityistä lahjakkuutta piirtämiseen ja maalaamiseen, jotain, mitä minulla tai Geraldilla ei ollut, mutta mitä Jamesillä oli yllin kyllin.
Gerald tarkkaili tätä kehitystä jakautunein katsein. Toisaalta hän oli ylpeä tytön lahjakkuudesta, kannusti ostamalla maalaustarvikkeita, ripusti hänen piirroksiaan kauppaan. Toisaalta jokainen samankaltaisuus Jamesiin oli kuin veitsen kierto haavassa. Vuonna 1982 uutinen jälleen ravisteli perhettämme.
Olivia, nainen, jonka kanssa Geraldilla oli ollut avioliiton ulkopuolinen suhde avioliittomme alussa, kuoli auto-onnettomuudessa. Uutinen tavoitti meidät aluelehden kautta, jossa hänen kuolinilmoituksensa julkaistiin. Siinä ei mainittu Geraldia, tietenkään, mutta surijoiden joukossa oli poika, Arnold. Arnold, nimi, jota en ollut koskaan kuullut, mutta jonka merkityksen ymmärsin heti.
Geraldilla oli poika Olivian kanssa, poika, joka oli nyt äiditön. Kohtasin hänet lehti kädessä lasten mentyä nukkumaan. Hän ei kieltänyt. Kyllä, Arnold on minun poikani, hän myönsi rauhallisesti, mikä yllätti minut.
Hän on nyt yhdeksäntoista. Yhdeksäntoista. Siis hän syntyi heti häidemme jälkeen. Kyllä, Olivia oli jo raskaana, kun menimme naimisiin.
Sain tietää sen vasta sen jälkeen. Paljastus iski kuin salama. Kun kärsin hänen petoksestaan kuvitellen sen vain suhteeksi, seikkailuksi, siellä oli poika, rinnakkainen perhe. Oletko pitänyt heihin yhteyttä koko tämän ajan?
Kysyin yrittäen hallita ääntäni. Kyllä, hän vastasi suoraan. Vierailin heidän luonaan, kun sanoin olevani työmatkalla. Autoin taloudellisesti.
Arnold tietää, että olen hänen isänsä. Ja nyt, mitä hänelle tapahtuu? Gerald huokaisi ja veti kättään hiuksiinsa, joihin oli jo ilmestynyt harmaita suortuvia. Hän muuttaa asumaan luokseni taloon, jonka ostin naapurikaupungista, jossa hoidin toista kauppaa.
Siis niin. Talo, jonka hän oli ostanut kaksi vuotta sitten ja jossa hän vietti yhä enemmän aikaa, ei ollutkaan vain lähellä työtä, kuten hän oli sanonut. Se oli rakentamassa toista elämää kaukana minusta, kaukana valheista, jotka olimme luoneet yhdessä. Ymmärrän, sanoin vain.
Ja todella ymmärsin. Kaiken sen jälkeen, mitä olimme toisillemme tehneet, keitä me olimme tuomitsemaan? Paljastus Arnoldista toi oudon aselevon Geraldin ja minun välille. Valheet olivat nyt pöydällä, salaisuudet paljastettuina.
Olimme molemmat syyllisiä, molemmat valintojemme uhreja. Aloimme puhua enemmän, ei avioparina, vaan kumppaneina vaikeassa yrityksessä, kasvattaa lapsemme hyvin kaikesta huolimatta. Päätimme pitää kulisseja yllä, kunnes nuorin täyttää kahdeksantoista. Sitten voisimme mennä omille teillemme ilman skandaaleja, ilman traumoja heille.
Aika kului, kuten aina, välinpitämättömänä ihmisen draamalle. Leanne kasvoi lahjakkaaksi ja levottomaksi teini-ikäiseksi. Neljäntoistavuotiaana, vuonna 1983, hän alkoi kysyä tarkempia kysymyksiä Jamesistä. Missä oli setä, jota hän oli lapsena palvonut?
Miksi tämä ei ollut koskaan käynyt heidän luonaan enää? Miksi kukaan ei puhunut hänestä? Väistelimme, annoimme epämääräisiä vastauksia, mutta Leanne ei ollut helppo huijata. Mitä enemmän vältimme aihetta, sitä kiinnostuneemmaksi hän tuli.
Eräänä päivänä löysin hänet Geraldin toimistosta penkomasta laatikoita. Mitä sinä täällä teet? Kysyin pelästyneenä. Etsin vastauksia, hän sanoi hämmentävällä suoruudella.
Et kerro totuutta, joten minun on itse selvitettävä se. Mitä totuutta, kultaseni? En tiedä, mistä puhut. Hän tuijotti minua niillä läpitunkevilla silmillään, niin samankaltaisilla Jamesin kanssa.
Tiedän, että isän ja sedän välillä tapahtui jotain vakavaa. Tiedän, että siksi hän lähti. Ja tiedän, että sillä on jotain tekemistä minun kanssani. Jäädyin.
Kuinka hän saattoi tietää? Kuka oli sanonut jotain? Miksi luulet, että sillä on tekemistä sinun kanssasi? Koska isä katsoo minua eri tavalla.
Olen huomannut, miten hän tarkkailee piirroksiani omituisella ilmeellä, kuin hän näkisi jonkun muun. Ja koska löysin tämän. Hän otti taskustaan vanhan valokuvan. Se oli James viisitoistavuotiaana, vieressä äskettäinen kuva hänestä itsestään.
Samankaltaisuus oli kiistaton, varsinkin hymyssä, silmien muodossa. Mistä löysit tämän? Kysyin ääni väristen. Lukitusta laatikosta.
Opin avaamaan lukkoja. Se ei ole vaikeaa, hän selitti välinpitämättömästi, mikä oli ristiriidassa hetken vakavuuden kanssa. Äiti, hän on minun isäni, eikö niin? Setä James on minun biologinen isäni.
Sillä hetkellä kaikki valheiden vuodet, kaikki salaisuudet romahtivat. Katsoin tytärtäni, meidän tytärtämme, minun ja Jamesin, ja näin, etten voinut enää piilottaa totuutta. Hän ansaitsi tietää, ansaitsi ymmärtää, miksi hän oli kasvanut talossa, joka oli täynnä hiljaisuuksia ja varastettuja katseita. Puhutaan, sanoin vieden hänet huoneeseeni, jossa meillä olisi yksityisyyttä.
On paljon, mikä sinun täytyy tietää. Sinä iltapäivänä kerroin Leannelle pehmennetyn version tarinastamme. Puhuin siitä, kuinka Gerald ja minä olimme ajautuneet erilleen, kuinka James oli tullut läheisemmäksi, kuinka rakastuimme. Selitin, että kun huomasin raskauden, en ollut varma isyydestä, ja että rakkaudesta häntä kohtaan päätimme pitää salaisuuden suojellaksemme häntä.
Siis et ole varma? Voin olla kummankin tytär, hän kysyi käsitellen tietoa. Aivan. Ja Geraldille sillä ei ole väliä.
Hän kasvatti sinut, rakasti sinua. Hän on isäsi kaikessa, millä on merkitystä. Mutta setä James, tietääkö hän tästä mahdollisuudesta? Kyllä, hän tietää.
Ja hän rakastaa sinua myös hyvin paljon. Aina on rakastanut. Missä hän on nyt? Haluan tavata hänet.
Tarkoitan, tavata hänet oikeasti, nyt kun tiedän, mitä tiedän. Epäröin. Gerald raivostuisi, jos tietäisi tästä keskustelusta. Vielä enemmän, jos helpottaisin tapaamista Leannen ja Jamesin välillä.
Mutta katsoessani tyttäreni päättäväisiä kasvoja tiesin, etten voinut kieltää häneltä tätä. Hän asuu rannikkokaupungissa. Minulla on osoite, myönsin, paljastaen samalla pitäneeni yhteyttä Jamesiin kaikki nämä vuodet. Leannen silmät loistivat.
Haluan kirjoittaa hänelle, ja haluan vierailla hänen luonaan, kun se on mahdollista. Isäsi, Gerald, ei saa tietää, varoitin. Hän kärsii vieläkin paljon tästä kaikesta. Ymmärrän, hän sanoi yllättävän kypsästi neljäntoistavuotiaaksi.
Se on toistaiseksi meidän salaisuutemme. Näin alkoi jälleen uusi vaihe monimutkaisessa perhehistoriassamme. Leanne alkoi vaihtaa kirjeitä Jamesin kanssa, kertoen elämästään, unelmistaan, taiteellisista kyvyistään. Hän vastasi samalla innolla, jakaen tarinoita omasta nuoruudestaan, antaen neuvoja, ruokkien hänen intohimoaan taiteeseen.
Vuonna 1985, kun Leanne täytti kuusitoista, järjestimme hänen ensimmäisen tapaamisensa Jamesin kanssa. Keksimme koulumatkan kaupungin museoon, ja sieltä hän otti bussin rannikkokaupunkiin. Olin päiviä ahdistunut peläten, että Gerald saisi selville, että jotain menisi pieleen, että Leanne pettyisi. Kun hän palasi kolmen päivän kuluttua, hänen silmänsä loistivat tavalla, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan.
Hän on uskomaton, äiti, hän kertoi innoissaan. Meillä on samat maut, samat maneerit. Hän näytti minulle maalauksia, joita hän tekee. Ne ovat kauniita.
Hän lupasi opettaa minulle uusia tekniikoita. Tapaaminen oli niin onnistunut, että niistä tuli säännöllisiä. Puolen vuoden välein keksimme tekosyyn Leannen matkalle Jamesin luo. Taidekursseja, museovierailuja, näyttelyitä.
Gerald, uppoutuneena omiin ongelmiinsa ja uuden elämän rakentamiseen äskettäin löydetyn poikansa kanssa, ei kyseenalaistanut paljoa. Eräällä näistä käynneistä, kun Leanne oli seitsemäntoista, James ehdotti jotain, mikä jälleen muuttaisi perheemme historian kulkua. Nyt on olemassa testejä, Leanne kertoi palattuaan. Testejä, joilla voidaan varmuudella määrittää, kuka on minun biologinen isäni.
Setä James, tai ehkä isäni, sanoo, että voimme tehdä ne, jos haluan tietää lopullisen totuuden. Isyystestit alkoivat olla yhä helpommin saatavilla Amerikassa, vaikka ne olivat vielä kalliita ja tehtiin vain suurissa keskuksissa. Leanne halusi tehdä testin. Hän halusi olla varma.
Entä jos tulos osoittaa, että Gerald on biologinen isäsi? Kysyin huolissani siitä, miten hän reagoisi. Se ei muuta mitään, hän vastasi vakuuttavasti. James jatkaa tärkeänä osana elämääni.
Ja jos hän on biologinen isäni, no, se on vain vahvistus sille, minkä jo tunnen sydämessäni. Päätös oli tehty. Jäljellä oli kohdata Gerald, kertoa hänelle Leannen yhteydenpidosta Jamesiin kaikki nämä vuodet ja hänen halustaan tehdä testi. Se olisi vaikea, mahdollisesti räjähtävä keskustelu, mutta välttämätön.
Tyttäremme ansaitsi tietää totuuden niin monen vuoden jälkeen, kun hän oli elänyt epävarmuuden ja puolitotuuksien sumussa. Oli heinäkuu 1986. Leanne oli juuri täyttänyt seitsemäntoista. Isyystesti oli sovittu seuraavalle kuulle kaupungin laboratorioon.
Ennen sitä meillä oli kuitenkin este ylitettävänä. Kertoa totuus Geraldille, saada hänestä näyte testiin ja valmistaa hänet mahdollisuuteen, että hän ei ollutkaan tyttärensä biologinen isä, jota hän oli kasvattanut niin paljon rakkaudella. Vietin viikkoja harjoitellen sitä keskustelua mielessäni. Kuinka kertoa miehelle, että hänen tyttärensä oli pitänyt salaa yhteyttä hänen veljeensä, samaan mieheen, joka oli pettänyt häntä vaimonsa kanssa.
Kuinka pyytää häntä osallistumaan testiin, joka voisi vahvistaa hänen suurimman kipunsa. Leanne otti aloitteen. Eräänä iltana, kun söimme päivällistä vain me kolme, muut lapset olivat jo lähteneet omille teilleen, hän laski aterimensa lautaselle ja sanoi sillä lujalla äänellä, jonka hän oli perinyt jommaltakummalta veljeksistä: Isä, meidän täytyy puhua setä Jamesista. Näin Geraldin kalpenevan.
Hänen veljensä nimeä ei ollut lausuttu talossamme vuosiin. Se oli kuin kutsuisi henkeä, tuskallista läsnäoloa, jonka olemassaoloa teeskentelimme ettei ollut. Hänestä ei ole mitään puhuttavaa, Gerald vastasi kuivasti. On kyllä, Leanne vaati.
Tiedän kaiken, isä. Tiedän sinusta, äidistä, hänestä. Tiedän, että saatan olla hänen biologinen tyttärensä, en sinun. Sitä seurannut hiljaisuus oli tihein, jonka olin koskaan kokenut.
Gerald katsoi minua, syytös silmissään. Kerroitko sinä hänelle? Se ei ollut kysymys, mutta vastasin silti. Hän sai sen selville itse, Gerald.
Hän on älykäs ja tarkkaavainen tyttö. Hän näki valokuvat, huomasi samankaltaisuudet. Olen pitänyt yhteyttä setä Jamesiin kolme vuotta, Leanne jatkoi ottaen vastuun. Se oli minun päätökseni.
Älä syytä äitiä. Minulla oli oikeus tutustua häneen, tietää, kuka hän on. Gerald nousi äkkiä pöydästä, hänen kasvonsa vääristyneinä vihasta ja kivusta. Luulin, että hän huutaisi, menettäisi malttinsa, kuten sinä jouluyönä vuosia sitten.
Sen sijaan hän teki jotain, mitä en ollut koskaan kuullut hänen tekevän koko avioliittomme aikana. Hän itki. Syvät nyyhkäykset ravistelivat hänen hartioitaan, kun hän seisoi selkä meihin päin nojaten ruokasalin seinään. Leanne ja minä vaihdoimme yllättyneitä huolestuneita katseita.
Isä, hän aloitti noustessaan ja lähestyen häntä varovasti. Sinä olet minun tyttäreni, hän sanoi nyyhkytysten lomasta. Minun. Minä vaihdoin sinun vaippasi, opetin sinut kävelemään, pidin sinua kädestä ensimmäisenä koulupäivänäsi.
Kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois. Kukaan. Leanne halasi häntä takaapäin, laski päänsä hänen olalleen. Kukaan ei ota sitä pois, isä.
Sinä olet aina isäni, mitä verikoe sanoo tahansa. Mutta minun täytyy tietää totuus. Tarvitsen sen varmuuden päästäkseni eteenpäin. Hitaasti Gerald rauhoittui.
Palasimme pöydän ääreen, me kolme, päivällinen unohdettuna. Kerroimme hänelle kaiken. Kuinka Leanne oli paljastanut salaisuuden, kuinka hän oli alkanut vaihtaa kirjeitä Jamesin kanssa, salaiset vierailut, päätöksen tehdä testi. Yllättävää kyllä, alkuräjähdyksen jälkeen Gerald kuunteli kaiken rauhallisesti, mikä hämmenti minua.
Kun Leanne lopetti, hän pysyi hiljaa pitkiä hetkiä, kuin sulattaen jokaista sanaa. Annoitko sinä hänelle anteeksi? Hän kysyi vihdoin katsoen minua. Annoitko sinä Jamesille anteeksi sen, mitä hän teki?
Mitä te kaksi teitte? Kysymys yllätti minut. Anteeksi? En ollut koskaan ajatellut sitä noin.
En tiedä, onko se anteeksiannosta kiinni, Gerald. Me kaikki teimme virheitä tässä tarinassa. Sinä, minä, James. Me satutimme toisiamme.
Entä sinä? Hän kysyi Leannelta. Annatko sinä minulle anteeksi, että pidin sinut erossa hänestä kaikki nämä vuodet? Että valehtelin sinulle?
Leanne hymyili suloisesti. Ei ole mitään anteeksiannettavaa, isä. Teit, minkä tuolloin ajattelit oikeaksi. Sinä olit loukkaantunut, haavoittunut.
Kuka tahansa olisi reagoinut samoin. Gerald nyökkäsi mietteliäänä. Tämä testi, milloin se on? Ensi kuussa kaupungissa.
Ja jos kieltäydyn osallistumasta? Sitten teemme sen vain Jamesin kanssa, vastasin. Tulos ei ole lopullinen, mutta antaa jonkinlaisen viitteen. Hän huokaisi syvään.
Ei. Jos teemme tämän, teemme sen kunnolla. Haluan olla paikalla. Haluan katsoa veljeäni silmiin näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Haluan ymmärtää, miten tämä kaikki tapahtui. Näin ollen kuumana elokuun aamuna vuonna 1986 me neljä tapasimme laboratorion odotushuoneessa New Yorkissa. Se oli ensimmäinen kerta lähes seitsemään vuoteen, kun Gerald ja James näkivät toisensa. Ensitapaaminen oli jännitteinen, muodollinen, jäykät kädenpuristukset, varovaiset katseet.
James oli vanhentunut, harmaita hiuksia ohimoilla, syvempiä juonteita silmien ympärillä. Gerald ei myöskään ollut enää entinen, viime vuoden sappileikkaus oli jättänyt hänet laihemmaksi ja hauraammaksi. Rinnakkain seisoen veljesten samankaltaisuus oli kuitenkin yhä nähtävissä, sama vahva leuka, sama kasvojen muoto. Ja Leanne seisomassa heidän välissään näytti olevan sen verisiteen ruumiillistuma, piirteitä toisesta, eleitä toisesta, elävä silta kahden miehen välillä, jotka olivat kerran olleet niin läheisiä.
Toimenpide oli nopea. Verinäytteet, papereiden allekirjoitus. Tulos tulisi muutamassa viikossa. Lähdimme laboratoriosta kiusallisessa hiljaisuudessa, kukaan ei tiennyt tarkalleen, miten edetä.
Leanne rikkoi jään. Minulla on nälkä. Voimmeko mennä lounaalle yhdessä? Tiedän hyvän ravintolan lähellä.
Gerald ja James vaihtoivat yllättyneitä katseita. Molemmat näyttivät olevan kieltäytymässä. Mutta jokin Leannen toiveikkaissa kasvoissa, sen tytön, jota molemmat rakastivat, kumpikin omalla tavallaan, sai heidät taipumaan. Lounas alkoi hankalasti, pinnallisilla keskusteluilla säästä, ruoasta, matkasta.
Vähitellen jännitys kuitenkin laukesi. Leanne kertoi suunnitelmistaan opiskella taidetta yliopistossa. James mainitsi pienen gallerian, jonka hän oli avannut rannikkokaupunkiin. Gerald kertoi, kuinka Edward otti enemmän vastuuta kaupoista.
Eräässä vaiheessa huomasin tarkkailevani kohtausta oudolla tunteella. Siinä me olimme, neljä päähenkilöä petoksen ja salaisuuksien tarinassa, puhumassa melkein kuin tavallinen perhe. Ilmassa oli hauras aselepo, hiljainen sivistyneisyyssopimus Leannen nimissä. Hyvästellessämme James kutsui Geraldin vierailemaan galleriassaan joskus.
Gerald ei hyväksynyt heti, mutta ei myöskään kieltäytynyt. Ehkä joskus, hän sanoi yksinkertaisesti. Se oli enemmän kuin kukaan meistä oli odottanut. Seuraavat viikot olivat tuskallista odotusta.
Leanne vaihteli innostuksen hetkistä, jolloin hän vihdoin saisi tietää totuuden, ja hermostuneisuuden kausiin siitä, miten se vaikuttaisi hänen suhteeseensa kahteen mieheen, joita hän piti isinään. Gerald oli oudon rauhallinen. Eräänä iltana löysin hänet toimistosta selailemasta vanhoja valokuva-albumeja. Tiedätkö, hän sanoi katsomatta ylös.
Olen ajatellut paljon näinä päivinä Leannea, sinua ja Jamesia, kaikkea, mitä tapahtui. Istuin hänen viereensä epävarmana, mitä sanoa. Luulen, että tiesin aina jossain syvällä, hän jatkoi. Siitä asti, kun hän syntyi.
Hänessä oli jotain, tapa, jolla hän katsoi, hymyili, mikä muistutti minua Jamesistä, kun olimme lapsia. Yritin sivuuttaa sen, vakuuttaa itselleni, että se oli vain sukulaissamankaltaisuutta. Gerald, anna minun lopettaa, hän keskeytti lempeästi. Mitä haluan sanoa, on se, että ehkä testi vain vahvistaa sen, minkä sydämeni jo tietää.
Ja alan hyväksyä sen. Kuinka voit sen jälkeen, mitä tapahtui? Hän hymyili surullisesti. Minulla on omat salaisuuteni, Dorothy.
Omat katumukseni. Arnold, poikani Olivian kanssa, on nyt kaksikymmentäneljä. Aikuinen mies, joka kasvoi ilman läsnäolevaa isää, vain satunnaisten vierailujen varassa. Kun Olivia kuoli ja hän muutti luokseni, jouduin kohtaamaan valintojeni seuraukset.
Entä hän? Kysyin huomatessani, että puhuimme melkein koskaan Geraldin toisesta pojasta. No, hän on hyvä poika, älykäs, hoitaa nyt naapurikaupungin kauppaa. Hän haluaa tavata sisaruksensa joskus, varsinkin Leannen.
He ovat melkein samanikäisiä. Maininta sisaruksista toi pintaan todellisuuden, jota yritin olla ajattelematta. Perheemme oli paljon monimutkaisempi ja pirstaloituneempi kuin kukaan ulkopuolinen saattoi kuvitella. Testin tulos saapui sateisena tiistaina syyskuussa.
Leanne oli koulussa. Gerald ja minä avasimme kirjekuoren yhdessä ruokasalin hiljaisuudessa, jossa olimme jakaneet niin monia jännittyneitä aterioita. Asiakirja oli täynnä teknisiä termejä, numeroita, prosentteja, mutta johtopäätös oli selvä. Leanne oli Jamesin biologinen tytär 99,9 prosentin todennäköisyydellä.
Gerald luki paperin uudelleen ja uudelleen kuin odottaen sanojen taianomaisesti muuttuvan. Lopulta hän taitti sen huolellisesti ja laittoi takaisin kirjekuoreen. No, hän sanoi ääni yllättävän lujana. Nyt tiedämme.
Miltä sinusta tuntuu? Kysyin huolissani hänen reaktiostaan. Oudon rauhalliselta, hän vastasi tauon jälkeen. Kuten sanoin aiemmin, luulen tienneeni sen jo.
Ja nämä viime päivät ovat saaneet minut ajattelemaan paljon perheestä, isyydestä, siitä, mitä isänä oleminen todella tarkoittaa. Sinä iltana, kun Leanne tuli koulusta kotiin, kerroimme hänelle tuloksen. Hän kuunteli hiljaa, katse siirtyen minusta Geraldiin, yrittäen arvioida, miten hän otti uutisen. Muuttaako tämä mitään meidän välillämme, isä?
Hän kysyi vihdoin, ääni pienenä, melkein lapsekkaana. Gerald lähestyi häntä ja otti hänen kätensä omiinsa. Sinä olet minun tyttäreni, Leanne. Olet aina ollut.
Tulet aina olemaan. Paperinpala ei voi muuttaa sitä. Hän halasi häntä itkien hiljaa. Leannen olan yli Gerald katsoi minua ja nyökkäsi kevyesti.
Hiljainen ymmärrys kulki välillämme. Oli aika jättää menneisyys taakse, siirtyä eteenpäin Leannen, itsemme takia. Seuraavina viikkoina perheessämme alkoi hienovarainen muutos. Gerald soitti Jamesille ja kertoi testin tuloksen.
Hän kutsui tämän käymään kaupungissamme sunnuntailounaalle, ensimmäistä kertaa lähes seitsemään vuoteen. James hyväksyi epäröiden. Kun hän saapui, hän toi lahjoja kaikille, myös Geraldille, sarjan vanhoja siveltimiä, jotka hän oli löytänyt antiikkikaupasta, tietäen veljensä viimeaikaisesta kiinnostuksesta maalaamiseen, harrastuksesta, johon Leanne oli rohkaissut häntä. Lounas oli vähemmän jännittynyt kuin odotettu.
Edward ja Catherine oli kutsuttu puolisoineen. Abigail tuli kihlattunsa kanssa. Jopa Arnold oli läsnä, tavaten vihdoin sisaruksensa. Se oli outo perhejuhla, epätavanomainen, merkitty monimutkaisilla tarinoilla, jotka kaikki tiesivät mutta joita kukaan ei suoraan maininnut.
Mutta siellä oli myös naurua, keskustelua, tunne, että kaikesta huolimatta me olimme perhe, erilainen, rikkinäinen ja monesta kohdasta paikattu, mutta silti perhe. Seuraavina vuosina vakiintui uusi normaalius. Gerald ja minä pysyimme laillisesti naimisissa, vaikka elimme erillisiä elämiä. Hän vietti enemmän aikaa toisessa kaupungissa Arnoldin kanssa.
Minä jäin alkuperäiseen taloon, jossa Leanne asui, kunnes hän lähti yliopistoon. James jatkoi asumista rannikolla, mutta hän vieraili säännöllisesti. Hän ja Gerald eivät koskaan täysin palauttaneet aiempaa läheisyyttään, mutta he onnistuivat luomaan sivistyneen, joskus jopa ystävällisen suhteen, jota yhdisti rakkaus Leannea kohtaan. Vuonna 1990, kun Leanne valmistui taiteesta, me kolme olimme paikalla, minä, Gerald ja James, istuen vierekkäin auditoriossa ja taputtaen ylpeinä, kun hän sai diplominsa.
Valokuva siitä päivästä, me neljä yhdessä hymyillen kameralle, on kehystettynä olohuoneessani vielä tänäkin päivänä. Se on pitkän ja vaikean matkamme symboli. Tänään, niin monta vuotta myöhemmin, katson taaksepäin ja näen, kuinka poikkeuksellinen tarinamme oli. Täynnä virheitä, kipua, kyseenalaisia valintoja, mutta myös rakkautta, anteeksiantoa, kasvua.
Gerald kuoli vuonna 2005 sydänkohtaukseen. Ennen pois menoa hän oli tehnyt rauhan paitsi Jamesin, myös itsensä kanssa. James on yhä elossa, kahdeksankymmentäneljävuotias, asuen pienessä talossa, jonka Leanne rakennutti hänelle tontilleen. Ja mitä minuun tulee, no, seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaana minulla on etuoikeus olla lasten, lastenlasten ja jopa yhden lastenlastenlapsen ympäröimänä.
Kun katson heitä, näen piirteitä Geraldista, Jamesista, omia piirteitäni, kaikki sekoittuneina uusiin yhdistelmiin, uusiin elämiin, jotka jatkavat tarinaamme. Jos tästä koko matkasta on oppinut jotain, se on sen, että totuus, olipa se kuinka tuskallinen tahansa, on aina tie vapautumiseen. Elämme vuosia valheisiin, salaisuuksiin, hiljaisuuksiin vangittuina, jotka söivät meitä sisältäpäin. Vasta kun kaikki tuli pintaan, kun kohtasimme totuuden suoraan, löysimme vihdoin jonkinlaisen rauhan.
Ja siksi päätin jakaa tarinani. En oikeuttaakseni itseäni, en etsiäkseni synninpäästöä virheilleni, vaan osoittaakseni, että jopa monimutkaisimmissa ja tuskallisimmissa tilanteissa on aina tie sovintoon toisten ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Eivät virheemme määritä meitä, vaan se, miten valitsemme käsitellä ne, miten valitsemme kasvaa niistä.