Eräässä Saaristomerellä toteutetussa hylättyjen veneiden poisto-ohjelmassa oli hinnasto, jota tuskin kukaan kuntalainen oli lukenut. Alle kahdeksanmetrisen veneen nostosta maksettiin urakoitsijalle 620 euroa metriltä, sitä suuremmasta 1 100 euroa metriltä. Päälle tulivat kaluston siirrot ja romun asianmukainen käsittely. Kyse oli tämän hankkeen sopimushinnoista, ei mistään kaikkialla Suomessa voimassa olevasta taksasta.
Pidä ne luvut mielessä, sillä tämän kertomuksen ytimessä on mies, joka luki hinnaston tarkemmin kuin sen laatijat olivat osanneet kuvitella. Vanha vene on sen arvoinen, mitä ostaja siitä maksaa. Rantamatalikkoon jätetty hylky voi tuottaa sen summan, jonka poistamisesta vastaava hanke maksaa. Tässä saaristokunnassa jälkimmäinen luku oli kuuden vuoden ajan huomattavasti suurempi.
Veneitä työkseen nostanut mies huomasi lopulta, ettei ero ollut sattumaa. Ancorniamen Telakka oli paikallistien päässä noin neljätoista kilometriä Paraisten keskustasta. Neljä telakointipaikkaa, polttoainelaituri ja 60 tonnin venepukkinosturi. Oskari Laine oli ostanut nosturin käytettynä Kotkasta vuonna 1987 ja kunnostanut sen kahdesti omin käsin.
Peltihallissa toimistorakennuksessa oli parvi. Portilla riippui käsin maalattu hinnastotaulu, jonka numerot kohosivat puusta vuosikymmenten maalikerrosten paksuisina. Oskari oli jo kuollut. Yritys oli jäänyt hänen kahdelle lapselleen, Tuomakselle ja Maaritille.
Omistus oli kyllä siirretty asianmukaisesti, mutta arkinen työnjako ja keskinäiset sopimukset elivät pitkälti puheiden, muistamisen ja sisarusten luottamuksen varassa. Perheyrityksessä oli totuttu siihen, ettei jokaisesta avaimesta tarvinnut kirjoittaa kuittia. Tuomas Laine oli 39-vuotias. Hän osasi katsoa nostoliinoissa vinossa riippuvaa venettä ja sanoa, missä rungon sisällä oli vettä jo ennen kuin kukaan avasi luukkua.
Hänen kaltaisensa mies sai työtä, koska kaikki tiesivät osaamisen. Harva tuli kuitenkaan sanoneeksi ääneen, miten paljon pienen satamayhteisön arki hänen varassaan toimi. Maarit Korhonen, omaa sukua Laine, oli 35. Hän hoiti telakan toimistoa osan viikosta ja teki muulloin välinehuoltajan yövuoroja Turussa.
Yritys maksoi juuri ja juuri kulunsa. Vakituinen palkkatyö toi perheeseen sen tasaisuuden, jota venealan sesongit eivät tarjonneet. Maaritin mies Olli Korhonen oli 38-vuotias ylivääpeli. Hän palveli kuljetustehtävissä suomalaisessa kriisinhallintajoukossa ulkomailla.
Hänen ollessaan poissa Tuomas piti telakkaa käynnissä ja auttoi perhettä kaikessa, mitä eteen tuli. 15-vuotias Noora kävi koulun jälkeen telakalla. Eno oli opettanut hänelle pikkutytöstä saakka yhden työvaiheen erityisen tarkasti. Jokainen vedestä nostettu vene kuvattiin ensimmäiseksi perä ja rungon tunnistenumero.
Kertomuksen toinen osapuoli oli saapunut seudulle kuusi vuotta aiemmin näyttäen aluksi hyvältä uutiselta. Tuomelan meripelastus ja purku sai urakan, jolla rannoille hylättyjä veneitä kerättiin pois. Yhtiön omistaja Paavo Tuomela oli 43-vuotias hartioista raskas mies. Hän tervehti kohteliaasti, muisti vanhempien asiakkaiden nimet ja osasi puhua niin, että ihmiset kokivat hänen kuuntelevan.
Paavon veli Uolevi työskenteli kunnan lupa-asioiden palvelupisteessä. Hän otti vastaan papereita, kirjasi niitä järjestelmään ja tiesi, millä pöydällä kukin asia liikkui. Paavon sisarenpoika Leevi Viitala, 29, johti käytännön työporukkaa. Leevi oli sujuva seuramies, jonka lupaukset kuulostivat valmiilta ennen kuin työ oli edes alkanut.
Paavon perheen menneisyydestä tiedettiin paikkakunnalla yksi asia, jota hänen kuultensa harvoin mainittiin. Vuonna 1998 tulvasuojeluun ja rantajärjestelyihin oli hankittu runsaat kymmenen hehtaaria matalaa maata. Tuomeloiden vanha telakkapiha oli jäänyt alueen sisään. Korvausarvio oli ollut perheen mielestä naurettavan pieni, suunnilleen omakotitalon hinnan verran koko elinkeinosta ja maa-alueesta.
Paavo oli silloin koulupoika, kun hän näki isänsä allekirjoittavan paperit. Arviota puoltaneessa työryhmässä oli ollut Oskari Laine. Se ei selitä myöhempiä rikoksia hyväksyttäviksi. Moni ihminen menettää jotakin arvokasta muuttumatta väkivaltaiseksi.
Mutta Paavo palasi rannalle miehenä, joka katsoi paikkakunnan olevan hänelle velkaa. Kun hän löysi tavan lähettää laskuja, hän ei tuntunut löytävän syytä lopettaa. Kolme viikkoa ennen kuolemansyyn tutkijan puhelua Tuomas lähetti Ollille viestin keskellä yötä. Se oli jo itsessään outoa.
Tuomas nousi varhain eikä tavallisesti valvonut kahdelta. Kuvassa oli valkoinen lasikuituperä, suolan ja veden jälkiä sekä rungon tunnistenumero. Numeron loppuosan yli kulki vihreä leväraita. Kuvan alla luki: ”Sama vene on täällä kahdesti.
”
Tuomas ei ollut ryhtynyt salapoliisiksi. Hän ei ollut epäillyt suurta rikosta ja päättänyt paljastaa sitä. Hän oli kuvannut veneitä vakuutusasioita varten, kuten hän olisi tehnyt vuosikausia. Siksi hän näki jotakin, mikä jäi muiden silmiltä piiloon.
Poisto-ohjelma oli alun perin Paavon aloite. Hän oli vienyt kuntaan kansion ja esityksen, ja se oli ollut todellinen. Suuri osa rannoille jääneistä romuveneistä oli vailla omistajaa, jota kukaan onnistui tavoittamaan. Omistussuhteet olivat katkenneet, paperit puuttuivat ja veneet rapistuivat vuodesta toiseen.
Paavo tarjosi järjestelyä, jossa veneestä saattoi luopua urakoitsijan pihalla ilman monimutkaista selvittelyä. Hankkeen rahoista maksettaisiin sen vastaanotto ja poistaminen. Sopimukseen otettiin myös valvontaa varten ehtoja. Paavo oli itse vaatinut kahta niistä erityisen pontevasti.
Ennen kuin julkiselta vesialueelta löytynyttä venettä siirrettiin, urakoitsijan piti tehdä löytöilmoitus. Siihen kirjattiin tunnistenumero, valokuva, viimeinen tiedossa oleva omistaja ja tarkka sijainti. Allekirjoittaja vahvisti tiedot oikeiksi. Paavo sanoi ehdon estävän sen, että samasta veneestä laskutettaisiin kahdesti.
Toinen ehto koski urakoitsijan omalle alueelle jätettyjä veneitä. Paavo pelkäsi kilpailijoiden tuovan hänelle romunsa ja kävelevän pois. Sopimuksen mukaan yli 30 päivää hänen hallinnassaan olevalla vastaanottoalueella seisseiden hankkeen piiriin hyväksyttyjen veneiden poistokustannukset jäisivät tietyin edellytyksin hänen vastuulleen. Vastuu ja mahdollinen omistuksen siirtyminen piti käsitellä sovitun menettelyn kautta.
Hinnaston mukaiset kulut olisivat silti hänen maksettavanaan. Julkisuudessa ohjelma toimi kuusi vuotta juuri niin kuin oli luvattu. Veneitä poistui rannoilta. Kuvat toimitettiin kansioihin.
Ruovikot siistiytyivät. Rahoittaja maksoi laskut. Sen alla Paavo oli kuitenkin rakentanut toisenlaisen järjestelmän, ja juuri sen tavallisuus auttoi sitä pysymään piilossa. Hän ei pääasiassa varastanut veneitä.
Hän osti niitä halvalla. Myrskyssä vaurioituneita runkoja rannikon muista satamista, vakuutusyhtiöiden lunastamia aluksia, pohjapalkin haljenneen työveneen. Joskus hinta oli 2 000 euroa, joskus riitti, että vene vietiin pois. Kelvolliset hän paikkasi vähin äänin ja myi toiselle paikkakunnalle.
Korjauskelvottomia hän ei vienyt suoraan romutukseen. Hän sijoitti ne. Leevi hoiti sen työvaiheen. Kun tuuli painoi vettä sopivasti saariston mataliin lahtiin ja pimeä suojasi liikkeitä, miehet hinasivat rungon ruovikon taakse.
Umpeutuva sivulahti, vanhan ruoppauspenkereen suoja, mutapohjainen poukama, johon vene näytti voineen ajautua myrskyssä. Sinne se jätettiin matalaan veteen. Sitten odotettiin. Ruoko kasvoi ympärille, levä tarttui kylkiin ja vene alkoi näyttää unohtuneelta.
Seuraavaksi Paavo löysi sen. Hän teki moitteettoman näköisen löytöilmoituksen. Valokuva, sijainti, tunnistenumero ja omistajan kohdalle vanhoista papereista poimittu oikea nimi. Usein omistajaksi merkittiin vuosia sitten kuollut henkilö, jonka perikunta oli hajallaan.
Paavo kirjoitti nimensä, ja Uolevi kirjasi ilmoituksen vastaanotetuksi. Sitten Tuomelan meripelastus ja purku nosti veneen huolellisesti pois juuri siitä paikasta, johon oli sen itse vienyt. Työ tehtiin oikeasti. Väärä oli peruste, jolla julkisista rahoista laskutettiin.
Hyvänä vuonna veneitä oli 17. 15-metrisen rungon peruskorvaus nousi jo yli 16 000 euroon. Kaluston siirrot, työveet ja vaikean kohteen lisäkulut tulivat päälle. Yksittäinen lasku saattoi näyttää aivan uskottavalta.
Kukaan ei ollut katsomassa kokonaisuutta samasta kulmasta kuin mies, joka muisti veneen kyljen vauriot. Maaliskuussa asiakas toi Tuomakselle noin 13-metrisen lasikuituisen työveneen, jonka perärakenne oli pehmennyt. Tuomas nosti sen kolmospaikalle, tuki pukeille ja kuvasi tunnisteet. Huhtikuussa asiakkaan rahat loppuivat.
Hän lakkasi vastaamasta puhelimeen. Vene jäi pihalle. Kesäkuussa Tuomas kävi kunnan palvelupisteessä uusimassa telakan toimintaan liittyviä papereita. Jonottaessaan hän selasi julkisten löytöilmoitusten kansiota lähinnä ajankuluksi.
Siellä oli sama vene, sama numero, sama rakkulamainen jälki pohjan ja kyljen taitteessa – sellainen, jonka telakkamies huomaa, mutta toimistossa paperia käsittelevä ei. Ilmoituksen mukaan vene oli nostettu upoksista Mustalahden ruovikosta. Kokonaislasku oli 38 000 euroa. Samaan aikaan vene seisoi pukeilla Tuomaksen toimiston vieressä.
Tuomas teki tavallisimman mahdollisen asian. Hän kääntyi tiskin takana istuvan Uolevin puoleen kahden muun asiakkaan kuullen ja sanoi ystävällisesti, että papereihin oli varmasti tullut sekaannus. Hänellähän oli tämä vene omalla pihallaan. Uolevi hymyili ja lupasi selvittää.
Yhdeksän päivää myöhemmin telakan vastuuvakuutukseen tuli yllättäviä ongelmia, ja vakuutusyhtiö ilmoitti sopimuksen päättämisestä tavalla, johon sisarukset eivät saaneet kunnollista selitystä. Kahden viikon kuluttua polttoainetoimittaja, joka oli ajanut laituriin 20 vuotta, lakkasi vastaamasta heidän soittoihinsa. Elokuussa nosturiin liittyen esitettiin 6 000 euron velkavaatimus yritykseltä, jonka kanssa kukaan telakalla ei muistanut asioineensa. Suma oli juuri sopivan kokoinen – sen riitauttaminen saattaisi maksaa enemmän kuin maksaminen.
Yksittäin asiat saattoi selittää huonolla onnella. Yhdessä ne alkoivat sulkea telakkaa joka suunnasta. Maarit halusi soittaa Ollille. Tuomas kielsi.
Mitä sanoit? Ollin paikassa, jossa hän voi tämän tiedon kanssa vain valvoa. Ei anneta sille sitä. Niin Tuomas yritti selvitä yksin.
Syyskuisena yönä hän lähti lainatulla pienveneellä Mustalahden takaosiin. Mukana oli käsipaikannin. Hän kirjasi kahdeksan rungon tunnistenumerot ja niiden sijainnit. Hän ei ollut ainoa ihminen, joka valvoi vesillä sinä yönä.
Lahden suulla oli pieni syötti- ja polttoainelaituri, jota valaisi yksi kellertävä lamppu. Sen omisti 61-vuotias Aune Saarinen. Hän oli seurannut sitä vettä jo ennen Tuomaksen syntymää. Hän näki lainaveneen menevän ylös lahteen ja palaavan myöhemmin takaisin.
Äänestä hän tiesi, kenen vene oli kyseessä. Aune muisti ihmetelleensä asiaa. Hän oli kuuden vuoden ajan nähnyt veneitä hinattavan pimeällä ruovikon taakse. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun siellä liikkui joku muu kuin Tuomelan väki.
Puhelu tavoitti Ollin iltapäivällä ulkomaisen tukikohdan yhteysteltassa. Suomessa oli silloin aamu. Soittaja ei ollut Maarit, vaan lääkäri Antero Freeman, joka oli mukana kuolemansyyn selvittämisessä. Telakan toimiston ilmoitustaululla oli hätätilanteita varten yksi yhteyshenkilö ja numero.
Se johti kriisinhallintajoukon yhteyskanavaan. Virallinen viesti oli varmistettu, ja lääkäri halusi kertoa vaikeimman osan itse. Teidän lankonne on kuollut. Hänet on pahoinpidelty ja ammuttu.
Olli sanoi ymmärtävänsä. Hän ei muista sanoneensa sitä. Hän muistaa vain teltan ulkopuolella käyneen generaattorin tasaisen äänen. Hän sanoo pystyvänsä palauttamaan sen mieleensä yhä milloin tahansa.
Sitten tuli toinen tieto. Vaimonne oli paikalla. Häntä hoidetaan sairaalassa. Ja tyttärenne – häntä ei ole nähty eilisaamun jälkeen.
Siinä kohdassa Ollin polvet pettivät hetkeksi. Seuraavista 20 minuutista voisi kirjoittaa kohtauksen, jossa mies hajoaa kokonaan. Olli ei hajonnut, mutta ei siksi, että olisi ollut muita lujempaa ainetta. Hänellä oli edessään yksi selvä ongelma.
Hän oli tuhansien kilometrien päässä, ja hänen oli päästävä kotiin. Kun tehtävä oli riittävän konkreettinen, hän pystyi tarttumaan siihen. Everstiluutnantti Elina Broberg luki hätäviestin ja teki ratkaisunsa alle minuutissa. Kuljetus lähtee.
Saat 48 tuntia. Mene perheesi luo ja palaa sitten. Se oli enemmän kuin tavallinen myötätunnon ele. Ulkomailta kotiin lähtö vaati järjestelyjä, jotka eivät yleensä valmistuneet yhden keskustelun aikana.
Broberg käytti sen toimivallan, joka hänellä oli. Hän kirjoitti väliaikaisen luvan, antoi yhteysnumeron ja käski kuljetuksista vastaavaa järjestämään jatkoyhteydet matkan aikana. Kahden vuorokauden lupa oli se, minkä hän pystyi heti antamaan. Hän tiesi, ettei se todennäköisesti riittäisi koko asian hoitamiseen.
Olli päätti jo matkalla, ettei valehtelisi poliisille. Hän päätti myös, että hänen oli mentävä telakalle. Hän oli pitänyt Tuomasta ainoana ihmisenä, joka voisi vahingoittaa heitä. Sen arvion paikkansapitävyys oli nyt syytä tarkistaa.
Hän laskeutui Helsinki-Vantaalle myöhään illalla yhdeksän tuntia luvan alkamisesta. Vuokra-autolla hän jatkoi kohti Turkua ja saaristoa. Telakan kohdalla hän hidasti. Alue oli eristetty, mutta hän ei pysähtynyt.
Hän on sanonut, ettei ole koskaan joutunut tekemään ruumiillisesti vaikeampaa pientä liikettä kuin pitämään jalkansa kaasulla sen portin kohdalla. Valossa näkyi kolmospaikka. 13-metrinen työvene oli edelleen pukeilla. Toimiston ovi seisoi auki, ja takaseinän ilmoitustaulu näkyi oven kautta.
Maarit oli sairaalan kolmannessa kerroksessa. Huoneen ulkopuolella istui poliisi, jonka silmät painuivat väsymyksestä kiinni. Maaritin leuka oli tuettu liikkumattomaksi. Kaksi hammasta puuttui.
Silmäkuopan pohja oli murtunut. Käden vaurio oli syntynyt siitä, että joku oli astunut sen päälle tahallaan. Kirurgi oli tunnistanut vamman laadun. Maarit ei pystynyt puhumaan.
Hänellä oli kierrevihko ja kynä. Tutkija Otto Danielson tuli sairaalaan tunnin sisällä. Hän hoiti työnsä kunnolla. Hän oli hereillä keskellä yötä, oli jo tarkastanut telakan tontit ja huomannut niiden olevan tyhjät.
Lupa-asiakirjoihin liittyvää tiedonhankintaa valmisteltiin ennen kuin Olli ehti kertoa omia epäilyksiään. Otto ei ollut tyhmä eikä lahjottavissa. Hän työskenteli vakavan rikoksen parissa niillä tiedoilla, joita hänellä oli. Menettelyt veivät aikaa.
Juuri aika oli Ollin kannalta ongelma. Tutkija kertoi kahdesta ajoneuvosta telakan pihalla. Tuomasta oli pahoinpidelty toimistossa, ja hänet oli sen jälkeen viety ulos ja ammuttu. Maarit oli tullut avaamaan toimistoa varhain aamulla, nähnyt tilanteen lopun ja saanut iskun oviaukossa.
Käyttökelpoisia sormenjälkiä ei ollut. Kameratallenteita ei ollut. Noorasta ei löytynyt jälkeä. Kun Otto lähti hakemaan kahvia, Maarit otti kynän terveeseen käteensä.
Hän kirjoitti: Noora pakeni ruovikkoon. Olli luki sanat kahdesti. Sitten hän kirjoitti oman kysymyksensä vihkoon eikä sanonut sitä ääneen. Maarit nyökkäsi kerran.
Liike sattui. Noora ei ollut siepattu. Kun ajoneuvot tulivat, hän oli päässyt takaikkunasta polttoainevajan katolle ja sitä kautta rantaan. Hän oli painunut pihan takaa ruovikkoon.
Maarit oli nähnyt pakoon lähteneen hahmon, mutta ei pystynyt vammojensa takia kertomaan kaikkea heti. Tyttö saattoi olla elossa, piilossa veden ja saarten välissä. Ollin ensimmäinen päätös olla kertomatta mitään väärää muuttui siinä huoneessa vaikeammaksi kuin hän oli kuvitellut. Jos hän kertoisi tiedon tutkijalle, tämä aloittaisi etsinnän uuden oletuksen pohjalta.
Mukaan voisi tulla poliiseja, pelastajia ja paikallisia veneilijöitä. Etsintäalueista kerrottaisiin ainakin osalle heistä. Pienessä yhteisössä tieto leviäisi helposti muuallekin, vaikka viranomaiset yrittäisivät suojata sitä. Leevi tunsi samat rannat.
Hänen sukulaisensa olivat samoissa paikallisryhmissä kuin kaikki muutkin. Niillä ihmisillä, jotka olivat tappaneet Tuomaksen, oli työvene, matalassa kulkeva vene ja ruovikon reitit muistissaan. Olli pelkäsi, että he ehtisivät tytön luo ennen etsijöitä. Hän jätti tiedon kertomatta siinä hetkessä.
Hän ei ole koskaan kuvailut ratkaisua sankarilliseksi. Hän tiesi ottavansa riskin sekä tyttärensä että tutkinnan kannalta. Jos arvio olisi väärä, viranomaiset etsisivät väärästä paikasta ja Noora jäisi yksin pidemmäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan lähtenyt itse umpimähkään ruovikkoon.
Kolmekymmentä tuntia valvonut mies ei voita saaristoa tahdonvoimalla. Hän ajoi lahden suulle siihen ainoaan rakennukseen, jossa paloi valo vielä kahden jälkeen yöllä. Aune Saarinen näki laiturillaan pölyisen sotilaspuvun, jota mies ei ollut ehtinyt vaihtaa. Olli kysyi, oliko hän nähnyt mitään.
Kuuteen vuoteen yksikään tutkija, toimittaja tai kunnan päättäjä ei ollut pysähtynyt esittämään Aunelle sitä kysymystä kunnolla. Aune katsoi häntä ja sanoi: Se nukkuu takahuoneessa ja pakotti minut lupaamaan. Noora oli tullut ruovikosta edellisen aamun valjetessa. Hän oli kulkenut Mustalahden itäreunaa, piiloutunut, odottanut ja jatkanut taas.
Lopulta hän oli päässyt Aunen laiturille, koska sinne mentiin silloin, kun vesillä tuli hätä. Hän oli pyytänyt, ettei Aune soittaisi kenellekään. Aune oli suostunut. Hänellä oli omat kokemuksensa siitä, mitä tapahtui, kun asioista ilmoitti väärälle tiskille.
Oliko hänen ratkaisunsa kaikin tavoin oikea? En osaa sanoa. Tässä tapauksessa se oli pitänyt tytön poissa niiden ihmisten silmistä, joita tämä pelkäsi. Jälleennäkeminen ei ollut sellainen kuin elokuvassa.
Noora ei alkanut nyyhkyttää, eikä Olli pitänyt suurta puhetta. Tyttö alkoi puhua nopeasti tasaisella äänellä kuin olisi pitänyt raporttia sisällään liian kauan eikä uskaltanut pysähtyä ennen kuin kaikki oli sanottu. Hän oli kuullut miesten äänet ja nähnyt heidän kasvonsa. Leevi oli ollut siellä, ja hän oli kutsunut toista Paavoksi.
Ennen kuin pahoinpitely alkoi, raskasääninen mies oli sanonut, että Tuomaksen olisi pitänyt ottaa rahat vastaan kesäkuussa. Sitten Noora kertoi tärkeimmän. Parvelta näkyi toimiston työpöydälle. Hän oli nähnyt miehen ottavan vanhan kierrekansion, johon Tuomas liimasi veneiden peräkuvia.
Kansio ulottui Oskarin aikaan saakka. Mies oli seisonut pöydän ääressä ja selannut sivuja taskulampun valossa hitaasti yksi kerrallaan. Tuomas oli sillä aikaa lattialla. Miehet luulivat vieneensä ongelman mukanaan.
Aune kuunteli tiskin takana hiljaa. Lopulta hän sanoi: Minä osaan kertoa yöt. Hänellä ei ollut salapoliisin muistikirjaa. Hänen työelämänsä oli sellainen, jonka aikataulun vesi määräsi.
Aune laski pyydyksiä lahden itärannalla ja kävi niillä silloin, kun vedenkorkeus ja tuuli tekivät reitistä mahdollisen. Suomessa kyse ei ollut suurista kuun aiheuttamista vuorovesistä. Saaristomeren vedenkorkeus vaihteli tuulen, ilmanpaineen ja vedenliikkeiden mukana. Aune seurasi paikallista mittausasemaa, ennusteita ja omaa rantakeppiään.
Vuosien ajan hän oli nähnyt tietyn työveneen nousevan lahteen kuorman kanssa ja palaavan tyhjänä samoissa sopivissa vesitilanteissa. Hän oli tiennyt, miltä se näytti. Hän oli kertonut siitä kahdelle virkamiehelle palvelupisteessä ja eräälle paikalliselle viranomaiselle, joka kirjoitti jotakin kuitin taakse. Asia ei ollut edennyt.
Kassan alla oli säilytettyjä kalentereita, säätulosteita ja polttoainemerkintöjä. Kun hän yhdisti ne pyydysten kokemiseen ja vedenkorkeuden havaintoihin, yö sai päivämäärän. Kaikkia öitä hän ei muistanut minuutin tarkkuudella, eikä hän väittänyt muistavansa. Mutta tarpeeksi monelle löytyi toisistaan riippumattomia merkintöjä.
Niistä muodostui tarkempi aikajana kuin mistään, mitä muut olivat siihen mennessä koonneet. Olli istui Aunen tiskillä kahvikuppi edessään ja teki sitä, missä oli ammattilainen. Ei ampunut eikä suunnitellut tappelua. Hän järjesti kuljetusta.
Edessä oli kuorma, määräaika, rajallinen kalusto ja joukkoehtoja, joiden piti toteutua oikeassa järjestyksessä. Hän ei halunnut tuoda Nooraa julkisesti esiin ennen kuin tytölle oli järjestetty turva. Hän ei luottanut siihen, että laaja rikoskokonaisuus ehtisi edetä ennen kuin todisteet siirrettäisiin. Hän ei voinut mennä julkisuuteen.
Se antaisi Paavolle aikaa hävittää rannalle sijoitetut rungot. Hänellä oli luvastaan jäljellä runsas vuorokausi, eikä hän voinut vain ilmoittaa jäävänsä kotiin määräämättömäksi ajaksi. Hänellä oli Aune, joka muisti öitä, tyttö, joka oli kuullut ääniä ja nähnyt kansion, telakka ja 60 tonnin nosturi. Lisäksi oli Hannu Salonen, yli kuusikymppinen mies, joka oli käyttänyt nosturia puoli työikäänsä ja pitänyt Tuomaksesta.
Ja oli palvelupiste, jossa julkisia papereita säilytettiin. Sieltä Olli aloitti. Kahdeksalta Virpi Rantanen avasi kunnan asiakirjapalvelun. Olli oli ensimmäinen asiakas.
Hän pyysi nähtäväkseen poisto-ohjelman hyväksytyt ehdot sekä kuluvan vuoden löytöilmoitukset. Virpi ei ollut silloin vielä liittolainen. Hän oli työntekijä, joka hoiti asiakkaan pyynnön. Hän toi vihreän kansion, toisen paksumman mapin ja palasi pöytänsä ääreen.
20 minuutin päästä hän tuli takaisin. Minä kirjoitin tämän tekstin puhtaaksi vuonna 2020, hän sanoi hiljaa. Ihmettelin jo silloin tuota vastaanottoalueen vastuuehtoa. Olli luki kaksi kohtaa uudelleen.
Ensimmäisessä vaadittiin tunnisteet, kuva ja tarkka sijainti ennen siirtämistä. Toisessa määrättiin, miten urakoitsijan alueelle jätetyt veneet käsiteltäisiin 30 päivän jälkeen ja kenelle kulut jäisivät. Paavo oli pitänyt molempia oman toimintansa suojana. Mapissa oli 17 kuluvan kauden löytöilmoitusta veneistä, joiden poisto oli vielä merkitty tekemättömäksi.
Jokaisessa oli Paavon allekirjoitus, Uolevin vastaanottomerkintä ja koordinaatit. Rungot odottivat ruovikossa vuoroaan. Olli huomasi katsovansa muutakin kuin todistusaineistoa. Hänellä oli kuljetusluettelo.
Tavallisesti järkevä seuraava askel olisi ollut kopioida paperit ja viedä ne tutkijalle. Olli tiesi sen. Hän tiesi myös, että viranomainen tarvitsisi aikaa tarkistaa laskut, omistukset ja hakemukset. Hänen pelkonsa oli, että tiedusteluista vuotaisi tieto Uolevin kautta veljelle.
Sen jälkeen ruovikossa olisi vain tyhjiä paikkoja. Rungot voisi hinata ulommas ja hävittää ennen kuin kukaan ehti tutkia niitä. Hän esitti itselleen toisen kysymyksen: mitä jos veneet olisivat paikassa, josta niitä ei voisi huomaamatta viedä pois? Myöhempi siirtäminen ei tietenkään muuttaisi aikaisempaa sijainti-ilmoitusta itsestään valheeksi.
Olli ei tarvinnut sellaista taikatemppua. Hänen piti näyttää rungot ja niiden tunnisteet, kuvata ne ennen siirtoa ja yhdistää ne papereihin, vanhoihin kuviin ja maksettuihin laskuihin. Jos ne saisi samaan paikkaan valvojan nähtäville, selitykset jouduttaisiin antamaan heti. Todisteet eivät enää olisi hajallaan kaislikossa.
Paavon oma vastaanottoalue oli siihen näkyvin mahdollinen paikka. Siellä myös hänen kirjoittamansa vastuusääntö pakottaisi yhtiön käsittelemään veneiden kohtalon virallisesti. Kuluvastuu ei alkaisi saman tien, mutta 30 päivän kello alkaisi käydä, jos vastaanoton ehdot täyttyisivät eikä asiaa hoidettaisi muuten. Paavo ei voisi vain osoittaa muualle ja sanoa, ettei hylkyjen kohtalo kuulu hänelle.
Olli pyysi kopiot ja maksoi ne omista rahoistaan. Parkkipaikalla hän soitti Hannulle. Saadaanko seitsemän venettä siirrettyä yhden yön aikana? Hannu vastasi kuten ihminen, joka oli viettänyt elämänsä veden äärellä.
Riippuu vedestä. Kysytään Aunelta. Sinä yönä olisi tilaisuus. Lounaistuuli nostaisi veden matalikoille, ja ennusteen mukaan korkeampi vesi pysyisi siellä muutaman tunnin.
Sitten tuuli kääntyisi ja vesi alkaisi laskea. Aune näytti mittausaseman käyrää ja omaa muistiinpanoaan rannan pinnasta. Hän ei luvannut minuutilleen varmaa luonnon aikataulua. Hän arvioi, että matalat ylitykset olisi tehtävä noin yhdentoista ja kolmen välillä.
Turvamarginaalia ei ollut. Veneen pohja ottaisi mutakynnykseen, jos vettä puuttuisi. Jos hinaus jäisi kiinni, veneet istuisivat pohjassa kaikkien nähtävillä, kunnes joku tulisi paikalle. Olli ymmärsi riskin.
Nosturi ei auttaisi ruovikon keskellä. Tarvittiin matalassa kulkevaa vetokalustoa, köysiä ja miehiä, jotka tiesivät, milloin lopettaa repiminen ja antaa veden tehdä osansa. Hannun veljellä oli 12-metrinen teräksinen työntövene, jonka potkuri oli suojattu matalaa vettä varten. Aune oli myös mukana omalla veneellään.
Työntöveneelle suunniteltiin yhdeksän runkoa ja Aunen veneelle kahdeksan useammassa erässä. Koordinaatit otettiin Paavon omista ilmoituksista. Jokaisesta rungosta kuvattiin ennen liikkeelle lähtöä tunniste, sijainti ja kunto. Kameran aika tarkistettiin paikantimen tietoihin.
Kuvista piti pystyä myöhemmin näkemään, mitä oli siirretty ja mistä. He eivät halunneet, että pelkkä Paavon sana ja heidän sanansa jäisivät vastakkain. Useimmat veneet eivät olleet kokonaan uponneet. Se on olennainen yksityiskohta.
Pohjaan vajonneen suuren veneen nosto olisi vaatinut aivan toisenlaisen operaation. Nämä rungot oli asetettu pehmeään mutaan noin puolimetriseen veteen, ja niiden sisällä oli vielä ilmaa. Niin saatiin vetojärjestely. Veden annettiin nousta, ja runko vedettiin varovasti irti.
Kaksi vastusti kunnolla. Toinen oli vajaat 15-metrinen teräsvene umpinaisen sivupoukaman perällä. Muta piti siitä kiinni lähes tunnin. Hannu ei lisännyt kaasua loputtomiin.
Hän piti vedon tasaisena ja odotti, kunnes kohoava vesi kevensi runkoa. Sitten se liikahti. Yöllä yhdeltä työ oli alkanut todenteolla. 20 minuuttia yli kolme runkoa oli jo vedetty sovittuihin kohtiin tai kiinnitetty jatkohinausta varten.
Neljä odotti vielä. Silloin lahtea pitkin tuli matalakulkuinen vene, jonka valonheitin pyyhki ruovikkoa. Leevi. Monet odottavat tässä kohdassa tappelua.
Sellaista ei tullut. Leevi näki hinauksen ja ymmärsi heti, mitä oli tapahtumassa. Hän yritti ajaa työntöveneen ja noin 30 metrin köyden päässä tulevan rungon välistä. Pimeässä hän ohjasi oman veneensä piilossa olevan hylyn päälle.
Se oli yksi Paavon aikaisemmin paikalle jättämistä rungoista, joita ei ollut vielä ehditty ilmoittaa löydetyksi. Pohja repesi, vene kallistui ja Leevi putosi veteen. Marraskuun vesi oli kylmää, takki raskas. Hän kamppaili hetken aivan hinattavan rungon vieressä.
Olli meni auttamaan. Hän ei ole koskaan kuvannut sitä harkituksi päätökseksi. Hän tarttui puomihaakaan, sai otteen takista, veti Leevin kylkeä vasten ja nosti muiden avulla kannelle. Leevi istui siellä vettä valuvana eikä saanut sanoja suustaan.
Olli ei puhunut Tuomaksesta. Siinä hetkessä piti estää miestä kuolemasta ja saada loput veneet pois matalikoilta. Leevin takista irronnut puhelin otettiin talteen ja suljettiin Aunen syöttilaatikosta saatuun tiiviiseen pussiin. Olli antoi sen Hannulle säilytettäväksi poliisia varten.
Hän ei ryhtynyt selaamaan laitetta kannella eikä yrittänyt pakottaa sen lukitusta auki. Myöhemmin tutkijat löysivät puhelimesta 51 sekunnin videon. Se oli kuvattu telakan toimiston lattian tasalta. Tarkoitus oli ollut näyttää työn maksajalle, että käsky oli suoritettu.
Neljän jälkeen aamulla kaikki 17 runkoa oli kiinnitetty Tuomelan yhtiön laiturirakenteisiin ja vastaanottoalueelle. Matalimmat kohdat oli ylitetty ajoissa. Viimeinen syvempää väylää kulkenut hinaus saatiin perille veden jo laskiessa. Miehet irrottivat omat vetoköytensä, keräsivät varusteensa ja poistuivat.
Leevi toimitettiin hoitoon ja poliisille. Noora oli turvassa, ja tutkija sai tiedon tytön löytymisestä. Virpi oli käyttänyt edellisen illan omaan osaamiseensa. Hän oli laatinut hankkeen valvonnalle ilmoituksen, liittänyt siihen sopimusehdot, löytöilmoitukset ja Tuomaksen telakalla edelleen seisovaa venettä koskevan ristiriidan.
Hän kuvasi epäilyn täsmällisesti eikä rakentanut sitä sen varaan, että veneiden myöhempi siirto todistaisi kaiken. Mukana olivat tiedot, jotka valvojan olisi joka tapauksessa pitänyt tarkistaa. Hankkeessa käytettiin julkista, osin yhteisrahoitettua rahaa. Dokumentoitua epäilyä ei voinut jättää odottamaan vain siksi, että urakoitsija oli pidetty mies.
Valvonnasta vastaava Terhi Väisänen lähti Turusta aikaisin ja saapui vastaanottoalueelle aamun hämärässä. Hän löysi 17 tunnistettavaa runkoa ja aineiston, johon niitä saattoi verrata paikan päällä. Paavo tuli rantatietä kuuden jälkeen. Terhi oli jo odottanut laiturilla ja soittanut hänelle.
Paavo nousi autosta väsyneen ja kireän näköisenä. Hän ei vielä tiennyt, missä Leevi oli, eikä hänellä ollut valmista tarinaa sille, mitä näki. Nuo eivät ole minun, hän sanoi. Terhi kirjasi sanat muistiin.
Joku on tuonut koko romulaivaston tähän yöllä. Haluan ne pois. Kaksi työntekijää kuuli saman. Terhi merkitsi kellonajan.
Paavo puhui näkyvästä haitasta, koska sen hän pystyi vielä esittämään tavallisena liiketoiminnan ongelmana. Hän ei halunnut puhua siitä, että samat tunnisteet olivat hänen allekirjoittamissaan asiakirjoissa. Ja eräistä veneistä näytti olevan maksuja, jotka eivät sopineet havaittuun tapahtumaketjuun. Hänen kirjoittamansa vastaanottoehto toi tilanteeseen vielä oman paineensa.
Jos rungot jäisivät alueelle ja menettely etenisi sen mukaisesti, niiden käsittely saattoi tulla hänen maksettavakseen. Keskimääräinen pituus oli noin 14 metriä. Hinnastolla laskettuna mahdollinen poistovastuu ylitti neljännesmiljoonan euroa ennen kuin kaikkia lisäkuluja edes huomioitiin. Se ei ollut samana aamuna erääntynyt velka, vaikka Paavo varmasti näki luvun mielessään.
Suurempi ongelma oli rikostutkinta. Valvoja pystyi vertaamaan jokaisen veneen numeroa alkuperäisiin ilmoituksiin, juuri otettuihin sijaintikuviin ja aikaisempiin laskuihin. Telakalla edelleen seisovan työveneen kaksoiskirjaus ei selittynyt millään yön aikana tehdyllä siirrolla. Aunen havaintojen päivämäärät liittyivät Paavon hankintoihin ja myöhempiin löytöpäiviin.
Veneet olivat nyt samassa paikassa, eivät hajallaan veden ja ruovikon takana. Paavo yritti hetken valittaa luvattomasta siirtämisestä. Siinä hänellä oli myös todellinen asia. Olli otti riskin.
Mutta se pyyhittiin pois sillä, että Paavo oli epäiltynä Tuomaksen kuolemasta ja hankkeen maksuista. Terhi erotti nämä asiat toisistaan. Toisen teko ei tehnyt toisen aineistoa olemattomaksi. Sopimuksen toteutus keskeytettiin ja maksut pysäytettiin tutkinnan ajaksi samana aamuna.
Asia toimitettiin eteenpäin talousrikosepäilynä. Otto Danielson sai nyt käyttöönsä paljon vahvemman aineiston kuin alkuviikosta, ja kotietsintä tehtiin ennen kuin yhtiön tiloja ehdittiin siivota. Paavon toimiston arkistokaapista löytyi Laineen telakan valokuvakansio. Välilehdissä oli Oskarin käsiala.
Leevi oli viettänyt tuntikausia miettien, joutuisiko kantamaan väkivallan yksin. Hänet oli nostanut vedestä sen naisen mies, jonka leukaan hän oli ollut osallisena aiheuttamassa vammoja. Puhelimen video sitoi hänet tapahtumiin tavalla, jota ei voinut selittää pois. Hän antoi kahden päivän aikana yksityiskohtaisen kertomuksen ja nimesi muut osalliset.
Uolevi joutui syytteeseen ennen joulua. Paavo tuomittiin seuraavana syksynä henkirikoksesta ja laajasta talousrikoskokonaisuudesta elinkautiseen vankeuteen. Vääriä asiakirjoja ja niihin liittyviä tapahtumia oli tutkinnassa eriteltynä kymmeniä kohtia. Mikään ei ollut enää entisellä paikallaan.
Maarit tarvitsi kaksi leikkausta leukaan ja yhden käteen. Kahteen sormeen jäi pysyvä vapina. Hän sanoi huomaavansa sen lähinnä väsyneenä, mutta huomasin hänen siirtävän kupin toiseen käteen myös kesken tavallisen keskustelun. Hän ei tee siitä numeroa.
Noora todisti kerran 11 minuuttia. Hän kertoi taskulampusta, kansiosta ja siitä, mitä oli kuullut parvelta. Hänen ei tarvinnut tehdä tapahtumista parempaa tarinaa. Hän kertoi ne niin tarkasti kuin muisti.
Aune oli kuultavana suuren osan päivästä. Puolustus yritti horjuttaa hänen muistiaan. Niistä kohdista, joista hän ei ollut varma, hän sanoi, ettei ollut varma. Mutta kalenterimerkinnät, polttoainekuitit sekä sää- ja vedenkorkeushavainnot tukivat toisiaan.
Kun yksittäinen yö löytyi useasta lähteestä, sitä oli vaikea väittää pelkäksi jälkikäteen keksityksi muistikuvaksi. Aunen mieheltä oli vuonna 2019 mennyt kalastusalueen käyttökelpoisuus veneestä vuotaneen polttoaineen takia. Rungon oli ilmestynyt paikalle yön aikana. Menetys oli jäänyt silloin korvaamatta.
Nyt vahinko yhdistettiin hankkeen väärinkäytöksiin, ja korvaus saatiin takaisin perittyjen varojen yhteydessä kuusi vuotta miehen kuoleman jälkeen. Summa ei merkinnyt Aunelle enää sitä, mitä olisi aikanaan merkinnyt. Hän otti sen silti vastaan, koska Virpi sanoi, ettei sitä ollut syytä jättää tekijöille. Laineen telakka avattiin uudelleen maaliskuussa.
Hannu käyttää nosturia. Olli johtaa pihaa ja hoitaa työt, joihin hänen kuljetusosaamisensa sopii paremmin kuin moni olisi ennen arvannut. Maarit tekee toimistossa sen minkä jaksaa, ja Noora käy edelleen koulun jälkeen, vaikka parvi ei ole hänelle enää sama paikka kuin ennen. Portin taulu on yhä Oskarin maalaama.
Numeroita on korjattu tarpeen mukaan, mutta vanha käsiala näkyy niiden alla. Alareunaan on lisätty Maaritin kirjoittama rivi: Kuvat veneesi rungosta maksutta. Kysy toimistosta. Kun palaan tähän tapaukseen mielessäni, ihmettelen aina sitä, kuinka vähän Paavo oikeastaan piilotti.
Hänellä oli julkinen sopimus. Hän jätti julkisia asiakirjoja palvelupisteeseen. Hän teki työtä, josta ihmiset kiittivät. Rannoilta katosi romua, ja juuri se näkyvä hyöty teki kysymisestä hankalaa.
Kukapa haluaisi näyttää siltä, että vastustaa puhdasta vettä ja siistejä rantoja? Rikos ei aina kätkeydy suljettuun varastoon. Joskus se toimii toimiston aukioloaikoina, ja sen nimi on hankkeen nimi laskun yläreunassa. Hyvä tarkoitus tekee valvonnasta tarpeellista, ei tarpeetonta.
Mutta siinä kunnassa tarkoituksesta tuli vuosiksi vastaus kysymyksiin, joita kukaan ei vielä ollut ehtinyt esittää. Ensimmäisenä kuvion ei nähnyt tilintarkastaja eikä sotilas. Tuomas tunnisti oman pihansa veneen paperista. Aune oli jo ennen häntä seurannut samaa työvenettä samalla vedellä vuodesta toiseen.
Hän oli kertonut havainnoistaan, mutta niille ei löytynyt vastaanottajaa, joka olisi ottanut ne todesta ja vienyt eteenpäin. Hänellä ei ollut titteliä, virallista kirjepohjaa eikä työryhmän jäsenyyttä. Hän myi syöttiä ja polttoainetta. Ihmiset tiesivät, mistä häneltä sai bensaa, mutta eivät ajatelleet kysyä, mitä hän näki joka yö omalta laituriltaan.
Ennen kuljetussuunnitelmaa, ennen kansioiden lukemista ja ennen vaarallista yötä Olli teki yhden asian, jota muut eivät olleet tehneet. Hän seisoi Aunen laiturilla ja kuunteli vastauksen loppuun. Tässä tapauksessa se kysymys toi kadonneen tytön isänsä luo.
Kaikki muu alkoi siitä.