Sinä pilasit viime vuonna koko juhlan. Annina ei sanonut sitä minulle suoraan, mutta se oli puhelun sisältö, se kantava sävy, kun hän ilmoitti, etten olisi tervetullut. Muistan yhä joka sanan siitä puhelusta, vaikka se tapahtui jo heinäkuussa. Seisoin autotallissa, kun hän soitti, toinen käsi kiinni keittokattilassa, jonka appiukko Väinö oli hitsannut vanhasta olutkegistä vuonna 1980.
Hänen äänensä oli tyyni, järjestelmällinen, aivan kuten hän aina oli. Hän sanoi, että porukka Kotkasta hoitaisi rapujen keiton tänä vuonna, että istumapaikat olisi mietitty uudelleen ja että olisi parempi, jos jättäisin koko jutun väliin. Kuuntelin loppuun, ja kun hän lopetti, sanoin vain, että sopii, ja laskin puhelimen kädestäni. En ollut vielä tajunnut, mitä olin juuri suostunut menettämään.
Nimeni on Reino Vainio, mutta kaikki ovat kutsuneet minua Ruosteeksi siitä lähtien, kun olin muksu, eikä se liity hiuksiini. Se on vain pispalalainen juttu, joka tarttui eikä koskaan lähtenyt. Olen 68-vuotias, palvelin 31 vuotta Tampereen pelastuslaitoksella, ison osan siitä Pyynikin asemalla, ja jäin eläkkeelle 2015 huonojen polvien ja kuulokojeen kanssa. Noista vuosista noin 20 olin asemakokki.
Se on oikea työ, jos joku luulee muuta: kokkaat 81:lle vuorossa, laitat padan hellalle kello 16. 40 ja palaat siihen kello 19. 15 keikkojen välissä. Ruokin niitä ihmisiä tuhansia kertoja.
Tiedän tarkalleen, miltä kaksikymmentä kiloa kanankoipia näyttää. Se on se minä. Rakkauteni on aina tullut ulos padasta, ei koskaan suustani, ja siihen asiaan minä vielä palaan. Vaimoni Raili oli kanssani 41 vuotta.
Hänellä oli munuaisten monirakkulatauti, ja hän kävi dialyysissä torstaisin. Istuin siinä odotushuoneessa neljä tuntia kerrallaan ristisanatehtävän kanssa. Laskin kerran, että niitä matkoja kertyi noin 1700. Heinäkuun lopussa 2021 hän istui keittiön pöydän ääressä ja sanoi: “Ruoste, en mene torstaina.
” Hän eli vielä yhdeksän päivää, ja kuutena niistä hän oli kirkas ja me puhuimme enemmän kuin edellisinä kuutena vuotena. Se kertoo minusta jotain, mitä en mielelläni sano ääneen, mutta sanon silti. Hän kuoli neljä päivää ennen rapujuhlia. Ja jos haluat ymmärtää loput, sinun on ymmärrettävä ne juhlat.
Elokuun ensimmäinen lauantai alkoi 1991. Haemme ravut Pispalan kalatukusta, ruskea paperi pöydille, maitolaatikollinen pieniä rapuveitsiä, tilliä, pesuvati jäillä ja olutta, ja sitten minä keitin. Keitin ne aina itse, samassa padassa, jonka Väinö rakensi minulle ja jonka äänestä kuulin, koska siinä ei ole mittaria eikä ajastinta. Kuulet kannen kalinan ja näet värin reunan nousseesta vedestä, ja 11 minuutin kohdalla tulee tuoksu, joka kertoo, että sinulla on 90 sekuntia jäljellä.
Väinö opetti minut siihen pataan vuonna 1980, ja hän eli nähdäkseen minun keittävän ravut molempina vuosina, ja minä keitin 34 vuotta. Poikani Kai on 42, myy sairaalajärjestelmiä ja pärjää hyvin. Asuu Kangasalla talossa, jonka pihalle voisi laskeutua lentokoneella. Hän meni naimisiin Anninan kanssa.
Annina työskentelee viestinnässä hyvinvointialueella, ja hän on pätevin ihminen, jonka kanssa olen koskaan ollut samassa huoneessa. Sanon tämän nyt, koska tulet kohta näkemään, miksi se on tärkeää. Kaksi lastenlasta: Aada, joka on nyt 12, ja Onni, joka on kahdeksan. Tämä on se osa, jonka kerron rehellisesti, vaikka se tekee minut pieneksi.
Viimeisen neljän vuoden aikana juhlat muuttuivat hiljalleen, enkä tehnyt mitään. Vuonna 2022 Annina soitti heinäkuussa ja kysyi, sopiiko, että he ottavat osan taakasta harteiltani. Sanoin, että sopii. Vuonna 2023 he ottivat lisukkeet, ja silloin tomaatit ja tilli ilmestyivät tarjottimille rosmariinin kanssa, ja sisäänajon päässä seisoi kylttiteline, jossa luki kauniilla fontilla “Vainion perheen rapujuhlat”.
Ja joka vuosi ajoin silti ylös kello kuudelta aamulla, pata lava-auton kyydissä, keitin ravut 11 tuntia, pesin käteni, istuin pöydän päähän oluen kanssa, söin yksin 20 minuuttia ja lähdin kotiin. Kukaan ei ollut minulle koskaan ilkeä yhdelläkään sanalla. Minä vain muutuin sen miehen paikalta ihmiseksi, joka hoitaa padan, ja annoin sen tapahtua. Annoin sen tapahtua.
Sellainen asia ei tapahdu yhdellä isolla päätöksellä. Se tapahtuu pienillä myönnytyksillä, joista joka kerta äänestät itseäsi vastaan tietämättäsi. Viime vuonna, 2024, noin kello 18. 30, Kai kilautti lasiin ja piti pienen puheen.
Sellaisen, jota hän nykyään pitää. Sitten hän ojensi puheenvuoron minulle, mitä hän ei ollut koskaan tehnyt, ja uskon, että hän tarkoitti sen hyvin. Nousin seisomaan noin 70 ihmisen eteen vuokratun teltan alle. Aioin sanoa kaksi lausetta.
Sanoin ensimmäisen: “Kolme vuotta sitten torstaina Raili istui keittiöni pöydän ääressä ja sanoi, ettei mene enää dialyysiin. ” Ja sitten en saanut sanottua toista. Seisoin siinä ehkä 11 sekuntia, sain sanottua, että Raili olisi pitänyt teltasta, mitä hän ei olisi missään nimessä pitänyt, ja istuuduin. Se on koko rikos.
11 sekuntia. Jonkun lapsi alkoi itkeä, koska aikuisten itku pelottaa lapsia, ja illassa oli pieni reikä viiden minuutin ajan, kunnes se täyttyi taas. Kukaan ei sanonut minulle siitä mitään. Kaksi naista laski käden olkapäälleni.
Siinä kaikki. Kaksi kuukautta myöhemmin, heinäkuun 15. päivänä, tiistaina kello 14. 40, olin autotallissa vaihtamassa tiivistettä kegin kanteen, kuten teen joka vuosi.
Annina soitti ja sanoi haluavansa puhua elokuusta ennen kuin se lähestyy. Sitten hän kertoi kaiken hyvin järjestelmällisesti. Istumapaikat. Onkikuja.
Ei kutsumattomia. Porukka Kotkasta hoitaa keiton, he tuovat oman varustuksensa ja tekevät häitä. Kysyin: “No mitä minun sitten pitäisi tuoda mukanani? ” Ja hän sanoi: “Rehellisesti, Reino, mielestämme olisi parempi, jos jättäisit tämän vuoden väliin.
” Sanoin jätä väliin. Hän puhui vielä painolastista ja siitä, että osa ihmisistä oli kokenut edellisen vuoden epämukavaksi, ja uusi lista ja uusi tyyli olisivat selkeämpiä. Sanoin: “Annina, anoppini Raili maksoi ravut. Hänen nimensä on siinä listassa.
Vaimoni on ollut haudassa neljä vuotta. ” Ja hän sanoi sen kuin puhuisi toimittajalle: “Ymmärrän, mutta asiat kehittyvät. Ei voi olla ikuisesti vuodessa 1991. ” Sitten hän sanoi soittavansa myöhemmin viikolla ja lopetti puhelun.
Seisoin autotallissa tiiviste kädessä, ja sitten tein jotain, mistä en ole ylpeä mutta mistä en myöskään valehdellut itselleni. Menin sisään ja hain kannettavan, koska tässä oli se osa, jota puhelu ei tuonut esiin. Ei kertaakaan. Maksoin sen kaiken.
Teltta oli maksettu visakortiltani jo edellisvuodesta, koska Annina oli pyytänyt kortin numeroa vuokraamolle. Bajamaja, vuokratut pöydät ja tuolit, pitopalvelun käsiraha, rapuerä kalatukusta, jonka listalla nimeni oli ollut vuodesta 1991, ja keittoporukka Kotkasta, josta en ollut tiennyt mitään yhdeksän minuuttia aiemmin. He olivat varanneet porukan korvaamaan minut minun omalla rahallani ja sitten käskeneet minun olla tulematta. Pysähdyin siihen pitkäksi aikaa.
Peruutin kaiken. Telttafirma oli ymmärtäväinen. Bajamajaa ei kiinnostanut. Pitopalvelu halusi pitää käsirahan, sanoin että pitäkää, mutta sitten he soittivat takaisin ja palauttivat sen, mitä en ollut edes pyytänyt.
Rapuerää en peruuttanut. Siirsin sen eri osoitteeseen, minun osoitteeseeni. Keittoporukan annoin jäädä voimaan. Maksoin siitä ja annoin sen jäädä.
Kerroin itselleni, että se johtui siitä, ettei sitä ollut enää mahdollista perua, mutta se oli valhe. Annoin sen jäädä, koska halusin vieraan porukan ilmestyvän Kangasalle varusteineen ja ilman mitään keitettävää. Se on minussa. Löysin sen sinä iltapäivänä.
Sitten soitin luottokorttiyhtiöön, poistin kortin valtuutuksesta kaikkialta ja hain uuden numeron. Ja istuin autotallin kylmälaukun päällä noin tunnin. Sinä iltana kello 19. 40 Annina lähetti minulle viestin: “Vuokraamo sanoo, että teltta peruttiin.
Onko se virhe? ” Ei tervehdystä, vain se. Kirjoitin vastauksen ja muokkasin sitä kolmesti, mikä on minulle paljon. Lopulta lähetin: “Ei virhe.
Peruutin tuolit, bajamajan ja pitopalvelun. Kaikki olivat minun kortillani. Jätän tämän työn väliin. Tuntuu oudolta maksaa siitä silti.
Rapuerän siirsin kotiini. Keittoporukka on maksettu enkä perunut sitä, joten he tulevat paikalle. ” Laitoin puhelimen pöydälle näyttö alaspäin ja tein voileipiä, koska teen voileipiä, kun asioita tapahtuu. Huomasin, että käteni olivat rauhalliset, ja ajattelin: katso nyt.
Kai soitti kello 20. 20, en vastannut. Hän soitti uudelleen kello 20. 22.
Vastasin kolmannella, ja hän sanoi: “Isä, mitä sinä oikein teet? ” Ei “isä, kuulin, mitä hän sanoi sinulle”. “Mitä sinä oikein teet? ” Sanoin: “Kai, tiesitkö, että hän soitti minulle?
” Ja hän sanoi: “Kuule, se on kyllä tai ei -kysymys. ” Kolmen sekunnin tauko. Sitten hän sanoi: “Kyllä. ” Siihen poikani tarvitsi: kolme sekuntia.
Kysyin: “Olitko huoneessa? ” Ja hän sanoi: “Isä, mikä on kyllä? ” Sitten hän lähti puhumaan, ja annoin hänen puhua. Hän sanoi, että Annina oli suunnitellut tätä toukokuusta asti, että siellä oli istumakaavio ja että pitopalvelun maksu ei ollut palautettavissa.
Sanoin, ettei se pitänyt paikkaansa, minä olin jo saanut rahat takaisin. Se pysäytti hänet hetkeksi. Sitten hän sanoi sen, mitä he aina sanovat: “Kukaan ei tarkoittanut satuttaa sinua. ” Sanoin: “Kai, kuuntele minua.
En ole loukkaantunut. Olen 68-vuotias ja olen vetänyt ihmisiä ulos palavista rakennuksista. Tiedän, mitä on satuttaa. Olen vain kyllästynyt maksamaan juhlista, joihin en ole tervetullut.
” Hän kysyi: “Voimmeko edes pitää raput? ” Sanoin: “Ravut ovat minun kotinani lauantaina. Olet tervetullut. ” Ja lopetin puhelun.
Vasta myöhemmin tajusin, että hän ei ollut koko puhelun aikana kertaakaan kysynyt, miten minä voin. Ei teltasta, ei pitopalvelusta, ei ravuista. Kerroin viidelle ihmiselle, jotka soittivat vielä viidelle muulle. Herr Kalliolalle kulman takana, Railin sisarelle Marja-Leenalle, Jussi Peltolalle, jonka kanssa ajoin asemalla 19 vuotta, Tuulalle kujan toiselta puolelta ja Villelle kalatukusta, koska hän tiesi joka tapauksessa.
Sanoin: “Se on kotona tänä vuonna. Ottakaa tuoli mukaan. ” Tällaisessa naapurustossa se ei ole viisi ihmistä, se on lähetysverkko. Torstaihin mennessä yhdeksän ihmistä, joille en ollut edes puhunut, oli kertonut tulevansa.
Perjantaina jouduin soittamaan Villelle ja tilaamaan lisää rapuja. Haluan olla tarkka: ei ole totta, että koko perhe hylkäsi siistimmän juhlan ja kaikki olivat salaa onnettomia siellä. Osa ihmisistä piti teltasta. Anninan versio oli objektiivisesti hienompi.
Ruoka oli parempaa. Siellä oli varjoa. Mutta se lauantai oli minun. Lauantaina heräsin kello viideltä, pata palamaan kello 6.
40. Sain pöydät ulos, Väinön vanerilaudat, jotka roikkuvat koukuissa autotallissa ja jotka hän teki 1982 ja jotka olen kantanut sieltä 34 kertaa. Ruskea paperi pöydille, maitolaatikko pieniä veitsiä, pesuvati. Jussi tuli kello kahdeksan auttamaan, Tuula tuli kello yhdeksän kahden vadillisen kanssa ja sanoi, että paperini oli vinossa.
Kello kahdelta kujalla oli noin 40 ihmistä, kello neljältä seitsemänkymmentä jotakin. Herra Kalliola istui oluttuolissaan hattu päässä, lastenlapset juoksivat kujaa pitkin, kaksi koiraa, joku oli laittanut kaiuttimen soittamaan jalkapalloa. Kello 17. 15 auto tuli ajamalla alas kujaa, mitä kukaan ei koskaan tee.
Pysäköit kadulle, se on kirjoittamaton laki. Se oli Kain auto. Hän ajoi noin kymmenen metriä sisään ja pysähtyi, koska tiellä oli noin kahtakymmentä kokoontaittuvaa tuolia. Hän nousi ulos.
Hieno paita, avoin kaulus. Hän seisoi auton oven vieressä ja katsoi kujaa alas, jossa oli 70 ihmistä ruskealla paperilla ja valonauhoja minun autotallini ja Tuulan aidan välissä. Eikä hän liikkunut. Kuja hiljeni sillä tavalla, ettei se hiljene koskaan kokonaan, se vain putoaa puoleen.
Ihmiset jatkoivat puhumista, mutta kaikki katsoivat. Hän kulki sivuttain tuolien ja ihmisten ohi, ja ihmiset sanoivat hei Kai, ja hän sanoi hei hei. Sitten hän sanoi: “Isä. ” Minä sanoin: “Ota lautanen.
” Hän sanoi: “Isä, voidaanko puhua? ” Sanoin: “Kello on 17. 15 elokuun ensimmäisenä lauantaina. Ota lautanen.
Puhutaan kello seitsemältä. ” Hän seisoi siinä neljä sekuntia ja istuutui sitten penkille Jussi Peltolan viereen, joka siirtyi 20 senttiä, työnsi puoli tusinaa rapuja hänen eteensä ja ojensi hänelle veitsen sanomatta sanaakaan. Jussi on 66 ja on tuntenut Kain siitä lähtien, kun tämä oli vaipoissa. Se oli koko päivän hyödyllisin teko.
Kai söi. Hän söi kaksi tuntia eikä puhunut paljoa. Kello seitsemän aikoihin herra Kalliola sai hänet puhumaan isänsä veneestä, ja näin poikani nauravan ääneen ensimmäistä kertaa en osaa sanoa kuinka pitkään aikaan. Kello 19.
40 Anninan maastoauto tuli ajamalla kujaa alas. Hän nousi ulos eikä ollut pukeutunut kujalle. Hän tuli noin puoliväliin ja pysähtyi. Etsi Kai’ta katseellaan, löysi hänet ja näki, missä tämä istui ja mitä tämän edessä oli.
Aada ja Onni olivat takapenkillä. Aada nousi ulos, 12-vuotias, katsoi kujaa alas, jossa oli 70 ihmistä, ja sanoi ääneen kenellekään erityisesti: “Vau! ” Ja hän käveli äitinsä ohi kujaa alas, löysi serkkunsa ja oli poissa. Annina jäi seisomaan.
Minä nousin, polveni ovat huonot ja se vie hetken, ja kävelin kujaa ylös hänen luokseen. Pääni sisällä oli vain: älä voita tätä. Sanoin: “Rapuja on. Riittää kaikille.
” Hän sanoi: “Keittoporukka on siellä. Ja sieltä ei löytynyt mitään syötävää. ” Hänen äänensä teki jotain outoa. Sanoin: “Niin, se oli minun tekoni.
Annoin sen tapahtua tahallani. Se oli pientä minulta. ” Se pysäytti hänet. En usko, että hän odotti minun sanovan sen.
Sitten hän sanoi sen, mikä on koko tarinan ydin, ja se tuli hänestä ulos kujalla kello 19. 40 illalla: “Onko sinulla mitään käsitystä, kuinka paljon tästä kaikesta Raili teki? ” Sanoin: “Mitä? ” Hän sanoi: “Sinä keitit.
Kaikki, mitä sinä teit, oli keittää rapuja. Raili soitti puhelut. Yli 40 puhelua heinäkuusta alkaen. Raili tiesi, kuka oli riidoissa kenenkin kanssa ja ketkä eivät voineet istua vierekkäin.
Raili tilasi jään. Tiedätkö, kuinka paljon jäätä tämä vaatii? Tiedätkö, kuka haki jään? Raili teki tillin edellisenä iltana.
Raili järjesti pysäköinnin naapureiden kanssa. Raili vei lautasen kujan päähän Hilja-tädille joka ikinen vuosi, koska Hilja ei tullut itse. Raili hoiti pöytäliinat ja Raili hoiti roskat. Raili lähetti ihmiset kotiin tähteillä rasioissa, jotka hän oli ostanut heinäkuussa juuri sitä varten.
” Hän luetteli 19 asiaa, ja hänen äänensä särkyi kesken lauseen: “Kun hän kuoli, jokainen niistä asioista putosi minun harteilleni, ja olen tehnyt niitä kolme vuotta. Eikä kukaan tässä perheessä ole koskaan sanonut nimeäni minkään niistä yhteydessä. ”
Seisoin siinä, koska se oli totta. Joka sana.
En ole eläessäni ostanut jääpussia niihin juhliin. En kertaakaan 34 vuoteen. En tiennyt, mistä jää tuli, se oli vain siellä pesuvadissa. En tiennyt, että Raili vei lautasen Hilja-tädille.
Sain tietää sen kello 19. 40 kujalla miniältäni neljä vuotta vaimoni kuoleman jälkeen. Ja silloin loput loksahtivat paikoilleen, koska ymmärsin, mitä näiden neljän vuoden aikana oli oikeasti tapahtunut. Annina ei varastanut minun juhliani.
Hän otti ne kiinni. Kun Raili kuoli, kymmenet näkymättömät tehtävät putosivat taivaalta, ja yksi ihminen otti ne kiinni, eikä kukaan huomannut, koska kukaan ei ollut huomannut silloin, kun Raili teki ne. Sen työn huomaa vasta, kun se loppuu. Ja sitten Annina rakensi itselleen muistomerkin.
Hän yritti tehdä työstä näkyvää. Hän sanoi miehelle ettei tämä ole tervetullut omiin juhliinsa, koska tämä itki vaimoaan. Se on jollain tavalla anteeksiannettavaa, ja se on myös julmaa. Mutta ymmärsin hänet täysin siinä seisoessani kujalla.
Sanoin: “En tiennyt jäästä. ” Se tuli suustani. Hän päästi äänen, joka oli puoliksi nauru, painoi käden suulleen ja itki hienossa puserossaan. Sanoin: “Tule syömään jotain.
” Hän sanoi: “En voi. ” Sanoin: “Tule syömään jotain. ” Hän söi. Hän istui Marja-Leenan ja Tuulan väliin, joku pani hänen käteensä pienen veitsen, ja neljässä minuutissa hänen puserossaan oli tillinoksa.
Eikä se haitannut häntä yhtään. Se ei kuitenkaan ole tarinan huippukohta. Huippukohta on se, että puolen yön aikoihin kaikki olivat lähteneet, Kai kantoi pöytiä sisään Jussin kanssa, ja Annina ja minä istuimme keittiössäni. Otin esiin vihkon ja sanoin: “Kerro ne.
” Hän katsoi minua. Sanoin: “Olen tosissani. Kirjoitan ne ylös. Aloita jäästä.
” Ja se vei melkein kello yhteen asti aamulla, koska niitä ei ollutkaan 19. Kun hän kävi ne ääneen läpi järjestyksessä, niitä oli 24. Täytin kaksi sivua omalla käsialallani, joka on huono, ja kirjoitin sivun alalaidassa ja luin sen hänelle ääneen: “Jää, sitten Annina 2022. ” Tein sen jokaiselle.
Hänen nimensä jokaisen rivin vieressä. Ja hän istui keittiöni pöydän ääressä ja luki ne kaksi sivua kahdesti. Sitten hän sanoi: “Siinä kaikki, mitä halusin. ”
Ja tässä on se, missä asiat ovat nyt, 11 kuukautta myöhemmin.
Pidämme juhlat täällä, minun kujallani. Pieni vuokrateltta ilman seiniä, koska herra Kalliola on nyt 92 ja tarvitsee varjoa, eikä pelkää sadetta. Annina oli oikeassa jo 2020, ja kerroin sen hänelle. Hän pyörittää ne 24.
Minä pyöritän padan. Puhelimessani on jaettu lista, jonka lapsenlapseni Aada asetti sinne, ja rastittelen siitä asioita. Se on rehellisesti paras asia, mitä minulle on tapahtunut eläkkeelle jäämisen jälkeen. Minä maksan ravut, hän maksaa teltan.
Kai maksaa jään ja hakee sen ja valittaa siitä, ja minä pidän huolen, että hän tekee sen silti. Kai ja minä olemme paremmalla mallilla kuin ennen, emmekä niin hyvällä kuin pitäisi. Hän pyysi anteeksi lokakuussa saman keittiöpöydän ääressä, kömpelösti. Hän sanoi: “Tiesin, kun hän soitti sinulle.
Olin keittiössä enkä sanonut mitään, koska on helpompaa antaa sinun ottaa se vastaan kuin antaa hänen ottaa se vastaan. Koska sinä otat aina vastaan. ” Se on asia. Hän on 42, eikä hän ole vielä oppinut sitä, kukaan ei opi sitä kahdella yrityksellä.
Minulla meni siihen kaksi vuotta, Väinö huusi minulle koko ajan. Mutta hän oppii sen kyllä, hänellä on kärsivällisyyttä, jota minulla ei ollut hänen iässään. Ja kerron sinulle nyt sen opetuksen, koska se ei ole se, mitä luulet. Se ei ole “älä maksa niiden puolesta, jotka eivät kunnioita sinua”.
Se on ehkä neljä prosenttia kaikesta. Tässä on se: joka ikisellä perinteellä, jota rakastat, on kaksi puolikasta. On se puolikas, jonka kaikki näkevät, ja se puolikas, joka tekee sen mahdolliseksi, eikä lähes kukaan osaa nimetä sitä toista puolikasta. Seisoin padan ääressä 34 vuotta ja uskoin täydesti olevani näiden juhlien isäntä.
Olin kokki. Vaimoni oli isäntä. Hän teki 24 tehtävää, enkä minä tehnyt yhtäkään, eikä hän koskaan kertonut minulle, koska sen kertominen olisi tehnyt siitä sellaisen, ettei se enää olisi ollut lahja. Ja niin ne naiset kasvatettiin.
Se on kaunis, kauhea asia. Enkä osannut nimetä yhtäkään niistä ennen kuin miniäni huusi ne minulle kujalla. Joten tässä on se, mitä haluan sinun oikeasti tekevän, ja se vie 20 minuuttia ja on ilmaista. Ota se perinne perheessäsi, jota rakastat eniten, olipa se juhlapyhä, sukukokous tai sunnuntairuoka.
Kirjoita ylös jokainen tehtävä, joka täytyy tapahtua, jotta se asia voi olla olemassa. Ei ne hauskat osat, vaan jää, puhelut, pysäköinti, tuolit, se lautanen, joka viedään kujan päähän sille, joka ei tule. Sitten kirjoita nimi jokaisen rivin vieressä olevaan paikkaan ja mene etsimään se, kenen nimi on eniten riveillä, ja kiitä häntä ääneen yhdestä tietystä tehtävästä. Ei “kiitos kaikesta”, koska “kaikesta” on sama kuin “ei mistään”.
Sano “kiitos, että haet aina jään” tai “kiitos, että soitit Marja-Leenalle”. Yksi tehtävä ääneen. Se maksaa sekunnin. Ja se sattuu olemaan tarkalleen se aika, jonka itkin juhlissa ja jonka takia minut kiellettiin omasta elämästäni.
Minä tiedän, mitä yksi sekunti on arvoltaan. Ja tässä on kysymys, jonka kanssa istun useimpina aamuina autotallissa kahvin kanssa: mikä on se työ perheessäni, josta kukaan ei ole koskaan kiittänyt ketään? Sellainen on aina olemassa. Etkä sinä luultavasti osaa nimetä sitä.
Mutta se ihminen, joka sen tekee, osaa nimetä sen puolessatoista sekunnissa. Ja hän on odottanut kauan.