Myöhemmin illalla Aleksi seisoi kellarissaan ja katsoi piilotettua lokeroa. Siellä lepäsivät hänen vanhan elämänsä jäänteet: aseet, asiakirjat, työkalut ammatista, jonka hän oli jättänyt taakseen. Lokerossa oli myös niiden ihmisten valokuvia, joiden kohtalot hän oli sinetöinyt. Aleksi sulki lokeron ja nousi yläkertaan.
Hän oli tehnyt valintansa jo kaksi vuotta sitten. Seuraavana aamuna hän istui korjaamon pöydän ääressä Reijo Mattilan kanssa ja joi kahvia. Reijo selasi urheilulehteä mutisten Tapparan viikonlopun pelistä. Aleksi nyökkäsi ja katsoi ikkunasta ulos.
Nekalan teollisuusalue heräsi eloon, kun työntekijät ajoivat paikalle, pakettiautot peruuttivat lastauslaitureille ja kaukainen junan kolina täytti ilman. “Jere soitti eilen”, Reijo sanoi katkaisten hiljaisuuden. “Se oli innoissaan. Kertoi opiskelujutustaan.
Jotain tekoälystä. ”
“Sillä on hyvä pää”, Aleksi vastasi. “Ei se minusta ole perinyt sitä. ”
“Se on perinyt sisun”, Reijo sanoi.
“Ja se, että se tietää, milloin olla hiljaa. Se on ihan sinua. ”
Aleksi nauroi ja kumosi loput kahvista. “Pitäisi varmaan ruveta töihin.
”
Seuraavat viikot olivat rauhallisia. Korjaamolla kävi tavallisia asiakkaita, jotka valittivat tavallisia ongelmia: yskivä moottori, kulunut jarrupala, takuuseen menevä vaihdelaatikko. Aleksi nautti siitä. Ruuvisi sinun ei tarvinnut pelätä keneltäkään, tai ainakin hän teki kaikkensa uskotellakseen itselleen niin.
Mutta totuus oli, että menneisyyden varjo oli vielä harmaana sumuna hänen mielensä reunalla. Kun Jere tuli käymään huhtikuussa, Aleksi seisoi nosturin alla vaihtamassa öljynsuodatinta. Poika seisoi hetken ovella tarkkaillen isäänsä, kunnes Aleksi huomasi hänet. “Tämä on yllätys”, Aleksi sanoi ja pyyhkäisi kädet rättiin.
“Luulin sinun olevan luennolla. ”
“Jäi väliin”, Jere sanoi. “Halusin vaihtaa vähän maisemia. ”
Aleksi laski rätin ja katseli poikaansa.
Jere oli kasvanut, ei vain pituutta, vaan jotenkin syvemmälle. Myös silmät olivat vakavammat kuin ennen. Silti siinä oli myös jotain vapaata, jotain joka ei ollut ollut siinä aiemmin. Se mies, joka katsoi nyt isäänsä, ei ollut enää se poika, jonka joku oli vienyt pimeään varastoon.
“Mikä on hätänä? ” Aleksi kysyi. “Ei mitään hätää”, Jere sanoi, mutta istui sitten tyhjälle jakkaralle ja pyöritti avaimiaan kädessään. “Miehen välillä täytyy vaan tarkistaa, että kaikki on kunnossa”, Jere sanoi.
Aleksi katsoi liukkaasti. “Olet huolissasi minusta? ”
“Rupesin ajattelemaan”, Jere sanoi. “Sitä mitä teit.
Mitä se maksoi sinulle. En ole koskaan saanut kysyttyä, miltä se sinusta tuntui. Siis koko se juttu. Että sinun piti heittää pois se elämä, jonka olit rakentanut, sitten suojella minua sillä hinnalla.
”
Aleksi ei vastannut heti. Hän nojasi pöydän reunaan ja katsoi ulos ikkunasta, missä pakettiauto ajoi ohi. “Minä tein sen, mitä piti”, Aleksi sanoi. “Tiedän”, Jere sanoi.
“Mutta et sinä ole vastannut minulle, miltä se tuntui. ”
“Se tuntui välttämättömältä”, Aleksi sanoi. “Se tuntui siltä kuin olisin herännyt uneen. Kun tapasin sinut, kun katsoin sinua, minä tiesin, etten voinut antaa kenenkään satuttaa sinua.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se, mitä osasin. ”
“Niin”, Jere sanoi. “Mutta sen jälkeen sinä palasit tänne ja teeskentelit, ettei mitään ollut tapahtunut. ”
“En minä teeskennellyt”, Aleksi sanoi ja käänsi katseensa.
“Minä vain jatkoin elämääni. Mitä muuta minä olisin voinut tehdä? ”
“En tiedä”, Jere sanoi. “Mutta ehkä olisi ollut helpompi, jos olisit joskus sanonut jotain.
Et minun tarvinnut tietää kaikkea, mutta on vaikeaa ajatella, että sinulla oli sellainen elämä, josta et koskaan kertonut minulle. Että kantoit sitä yksin. ”
Aleksi istuutui vastapäätä poikaansa. “Sinä olit viisitoista, kun äitisi kuoli.
Minä en voinut sanoa sinulle silloin. En tiennyt, miten olisit ottanut sen vastaan. ”
“Ja nyt? ”
“Ja nyt sinä kysyt”, Aleksi sanoi ja hymyili vähän.
“Se on jo paljon. ”
He olivat hetken hiljaa. Aleksi kuuli omien sydämenlyöntiensä tasaantuvan jonnekin syvälle rintaan, siihen paikkaan, jossa hän yleensä ei antanut itsensä kaivautua. “Minä olen päässyt yli”, Aleksi sanoi.
“Tai en tiedä, onko se oikea sana. Päässyt elämään sen kanssa. ” Häntä hymyili vähän. “Sinä olet sen takia, miksi minä vielä jaksan.
”
Jere ei vastannut, mutta hänen silmänsä kostuivat, ja hän kumartui ja halasi isäänsä. Se oli pitkä halaus, sellainen, joita miehet joskus antavat toisilleen, kun he ymmärtävät, että aika on vielä eräässä merkityksessä armoa. “Minä olen sinusta ylpeä”, Jere kuiskasi. Aleksi ei sanonut mitään, mutta piti pojastaan kiinni.
Kesäkuussa Jere valmistui. Seisoi akateemisen salin puhujakorokkeella ja piti valmistujaispuheensa luonnontieteiden tiedekunnalle. Aleksi istui rivin päässä, mustassa puvussa, jonka hän oli lainannut Reijolta, koska unohti hankkia oman, ja katsoi poikaansa. Jere puhui työstään, tutkimuksestaan, siitä, kuinka tiede oli hänelle paitsi kunnianhimo, myös pakopaikka, tapa ymmärtää maailmaa, joka ei aina ollut ymmärrettävä.
Hän ei katsonut yleisöön, kun hän lopetti puheensa, vaan täsmälleen sinne, missä Aleksi istui. Salin yli vyöryi suosionosoitukset. Aleksi taputti, vaikka hänen kämmenensä olivat nihkeät, eikä hän tiennyt, itkikö hän vai hikoiliko. Hän vilkaisi ovelle.
Siellä seisoi Reijo, joka nyökkäsi. Seremonian jälkeen he kävelivät kampuksen poikki kohti parkkipaikkaa. Jere kantoi laatikkoaan, jonka päällä oli hänen tutkintotodistuksensa, ja puhui yhä innoissaan tutkijakoulusta, jonka hän oli saanut. Aleksi kuunteli ja hymyili.
Eivät he olleet enää isä ja pieni poika, vaan kaksi aikuista miestä, jotka olivat kasvaneet toistensa kanssa ja myös toistensa vuoksi. “Minulla on sinulle jotain”, Jere sanoi ja pysähtyi. Aleksi kääntyi ja katsoi poikaa, joka veti taskustaan pienen, ruskean rasian. “Tämä oli äidin”, Jere sanoi.
“Kun hän sairastui, hän antoi sen minulle. Käski pitää sen, kunnes on aika. ”
Jere avasi rasian. Siellä oli ohut hopeinen ketju pienellä riipuksella.
Riipus oli pyöreä, ja sen sisään oli kaiverrettu koordinaatit ja neljä numeroa. “Mitä nämä ovat? ” Aleksi kysyi. “Äiti sanoi, että ne ovat paikka, jossa sinä ja hän tapasivat”, Jere sanoi.
“Mä olen ajatellut, että ne voisivat olla sinulle. ”
Aleksi otti riipuksen käteensä ja katsoi sitä pitkään. Koordinaatit johtivat Tampereen keskustaan, pieneen puistoon, jossa hän ja Marjut olivat istuneet eräänä syksyisenä iltapäivänä. Hän oli kallistanut hänelle kahvikupin ja hän oli nauranut ensin, sitten sanonut, että hänen oli pakko uskoa, että ihmiset voivat muuttua, jos he vain saavat mahdollisuuden.
“Minä en ole koskaan kertonut sinulle, kuinka tapasimme”, Aleksi sanoi hiljaa. “Kerroit”, Jere sanoi. “Äiti kertoi minulle. Ja sinä, kun olit humalassa jouluna, kun luulit, etten kuullut.
”
Aleksi nauroi ja pyyhkäisi kyyneleitä silmäkulmistaan. “Pidän sen”, hän sanoi ja työnsi riipuksen taskuun. “Kiitos, poika. ”
Loppukesä oli kuulas ja lämmin.
Aleksi jatkoi työtään korjaamolla, mutta jokin oli hänen otteessaan keventynyt. Kun hän katsoi itseään peilistä, hän näki miehen, jonka hän oli itse muokannut: ei enää kone, mutta entisen koneen rakentaja. Hän ei ajatellut Sarjaa Tampereella, ei ajatellut yön varjoja, ei ajatellut niitä, jotka olivat yrittäneet ottaa häneltä kaiken. Eräänä iltana hän ajoi pyörällään Tampereen keskustaan ja istui puistonpenkille, juuri sille, jolle hän oli istunut kaksikymmentä vuotta sitten.
Aurinko laskeutui Pyhäjärven ylle ja kaupungin valot alkoivat syttyä. Aleksi avasi laukun ja otti esiin termospullon. Kaatoi kahvia kuppiin, joi ja katsoi siltoja. Hän tunsi jotain, mitä hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Ehkä se oli rauhaa. Ei ehkä sitä vaan tässä kaikki. Ei hänen menneisyytensä tehnyt hänestä vahvaa. Vahvuus oli siinä, mitä hän teki nyt, tänään, huomenna.
Aleksi seisoi, nosti katseensa ja käveli kohti polkupyörää. Kotiin. Siellä oli vielä töitä tekemättä ja elämä elämättä.